archived
Arvioitu lukuaika 4 min
Tämä sivu on arkistoitu ja saattaa sisältää vanhentunutta tietoa

Juho Saari: Me ja Ne

Kirjoittaja

Julkaistu

Olen Juho Saari ja työskentelen hyvinvointisosiologian professorina ja Kuopion hyvinvointitutkimuskeskuksen johtajana Itä-Suomen yliopistossa. Aikaisemmin olen työskennellyt muun muassa sosiaali- ja terveysministeriössä. Olen erikoistunut hyvinvoinnin, kansalaisyhteiskunnan, hyvinvointivaltion ja Euroopan unionin sosiaalisen ulottuvuuden tutkimukseen. Näiltä alueilta olen julkaissut noin 350 erilaista tieteellistä julkaisua. Parhaillaan tutkin muun muassa hyvinvoinnin ja eriarvoisuuden välisiä mekanismeja, Suomen suhteellisen aseman muutosta Euroopan unionissa, suomalaisen yhteiskunnan uudistamista, julkisen velan sosiaalipoliittisia vaikutuksia, yksinäisyyttä ja tunteita, sekä kaikkein huono-osaisimmassa asemassa olevien väestöryhmien hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä. Kestävä talous on luonteva osa tätä kokonaisuutta, kun ajatellaan yhteiskunnan pitkän aikavälin kestävyyttä.

Ilmeinen valinta (ensimmäisen) blogini aiheeksi on yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja väestöryhmien välisen sosiaalisen etäisyyden kasvu. (Myöhemmin voin narista aktiivisemmin hyvinvointivaltion tulevaisuudesta tai Euroopan unionista). Viimeisten viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden aikana suomalaisen yhteiskunnan ääripäät ovat etääntyneet toisistaan niin paljon, että he eivät tunne toistensa elämäntilanteita ja erityisen huonosti he tuntevat heikossa asemassa olevien tilanteen. Yhteisestä kansalaisuudesta huolimatta väestönryhmien ääripäät – ja ehkä myös muutama muu ryhmä siinä välissä – ovat ajattelultaan ja toimintaympäristönsä kannalta eri veneissä.

Havainnollinen esimerkki tästä on valtaväestön suhtautuminen leipäjonojen asiakkaisiin. Esimerkiksi nettikeskusteluissa, mutta myös muualla esitetään usein näkemyksiä, joiden mukaan leipäjonoissa olevat ovat laiskoja uusavuttomia juoppoja, joiden pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni tai joille pitää antaa piikki persuksiin, että pääsevät pois täältä kärsimästä. Tämä on lähinnä irvokasta, kun katsoo ketä jonoissa todella on: he ovat ikääntyneitä tai eläkkeellä olevia ihmisiä, joillla on epävarma työmarkkina-asema, asuvat yksin vuokralla ja elävät erilaisilla perusturvaetuuksilla. Suurimmalla osalla ei jää käteen satasta enempää kuussa, kun pakolliset menot on katettu. Suuri enemmistö ei tiedä käytännössä mitään huono-osaisten ihmisten elämästä: sosiaalisen etäisyyden kasvu tekee heistä kasvottomia muukalaisia.

Eriarvoisuuden vaikutukset suomalaisen yhteiskunnan toiminta- ja sopeutumiskykyyn ovat iso kokonaisuus, josta ei juurikaan tiedetä – ja myös käsitteen määrittelyn kanssa on vähän niin ja näin. Valtioneuvoston olisi syytä teettää aiheesta ”Eriarvoisuuden yhteiskunnalliset vaikutukset” samankaltainen raportti kuin ikääntymisestä tehtiin muutama vuosi sitten. Hatusta nostaen voisi ajatella, että eriarvoisuuden yhteiskunnalliset kustannukset ovat verrattavissa ikääntymisestä aiheutuviin kustannuksiin. Yleisesti ottaen on perusteltua syytä epäillä, että sosioekonomisten ryhmien eriarvoisuus yleensä ja epäoikeudenmukaiseksi koettu eriarvoisuus erityisesti syövät yhteiskunnan sopeutumiskykyä ja vähentävät väestöryhmien välistä luottamusta. Eräiden tutkijoiden mukaan se myös lisää sosiaalis-terveydellisten ongelmien määrää, joskin tästä on erilaisia käsityksiä: viimeistä tuomiota ei ole asiasta sanottu. Leipäjonot ja muut samankaltaiset huono-osaisuuden notkelmat kertovat puolestaan myös siitä, että yhteiskunnan institutionaalisessa perusrakenteessa on joitakin valuvikoja, joita olisi syytä korjata.

Eriarvoisuudesta aiheutuvien haasteiden ratkaisun kannalta keskeinen kysymys, mitkä olisivat ne keskeiset yhteiskuntapolitiikan mekanismit, joihin puuttumalla erityisesti sosioekonomisten ryhmien välisiä hyvinvointi- ja terveyseroja olisi mielekästä tasata erityisesti heikossa asemassa olevien suhteellisen aseman parantaen. Näistä osa on kaikkien aihetta seuraavien tiedossa ja niiden käyttöönoton esteenä ovat lähinnä nykytilanteesta hyötyvät organisoituneet intressit. Ilmeisiä esimerkkejä tästä ovat alkoholi-, vippi- ja välityömarkkinapolitiikat. Eräissä tapauksissa kyse on ihmisten valinnanvapauden ja yhteiskunnan edun yhteensovittamisessa. Esimerkiksi ylipainoisuutta aiheuttavat elintarvikkeet ovat tässä kohden ilmeinen ongelma. Laajemmin ei olisi huono-osaisuuden vähentämisen kannalta lainkaan haitallista se, että huono-osaisten ryhmien erityispiirteet ja sosioekonomisten ryhmien väliset erot otettaisiin suomalaisen yhteiskunnan uudistamista suuntaaviksi keskeisiksi tekijöiksi. Muun muassa keskeiset asunto-, energia-, eläke- ja työttömyysturvauudistukset voitaisiin arvioida tästä näkökulmasta. Mutta valtapoliittisesti ”Se ei käy se ei käy se ei käy se ei kertakaikkiaan käy”, kuten Lapinlahden Linnut asian aikoinaan ilmaisivat.