sisällön esikatselussa tai sisältösivulla.
”Odota tässä”, lukee lattiassa mustalla tekstillä keltaisen viivan päällä Satakunnan keskussairaalan, nykyiseltä nimeltään Satasairaalan, päivystysosaston aulassa Porissa.
Ihminen voi päätyä tänne odottamaan mitä moninaisimpien elämänpolkujen kautta. Joku on ehkä leikannut veitsellä sormeensa, joku on pyörtynyt yllättäen kesken aamutoimien.
Joku on ehkä jäänyt tai jättäytynyt junan alle.
Tänne ei läheskään aina tulla omin jaloin keltaisen viivan taakse odottelemaan. Usein ihminen on täällä toiminnan kohde, joka tuodaan päivystysosaston aulan vieressä olevista, erillisistä ambulanssipotilaille tarkoitetuista ovista.
Ja sitten on tapauksia kuten se reipas herra, joka sydäninfarktin iskettyä saapui paikalle omalla polkupyörällään valittelemaan, että rintaan sattuu.
Minna-Maarit Ampio on viime aikoina tutkinut näitä keskenään hyvin erilaisia tapauksia päätoimisesti. Hän on käynyt läpi lukuisia lähetteitä niin keskussairaalan sydänosastolle kuin tänne päivystysosastollekin.
Lähetteissä näkyy välähdyksiä sadoista erilaisista sairaustapauksista mutta kun ne yhdistää, niissä näkyy muutakin.
Lähetteet paljastavat yhden koko suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon isoimmista ja kalleimmista ongelmista.
Datankäytön pullonkaulat maksavat aikaa ja rahaa
Minna-Maarit Ampio on Suomen ensimmäinen hyvinvointianalyytikko. Varsinaista selvärajaista tehtävänkuvaa hänellä ei vielä ole, vaan hän tekee parhaillaan töitä sitä rakentaakseen.
Aika paljon tehtävästä toki tiedetään, ja varsinkin siitä, mitä tarttis tehdä: hyvinvointianalyytikko muun muassa selvittää, miten erilaista dataa sosiaali- ja terveydenhuollossa kirjataan, miten ja missä se liikkuu, mitä dataa on ylipäätään olemassa, mihin sitä käytetään ja mitä sille sen jälkeen tapahtuu (aika usein ei tapahdu mitään, vaan data jää omaan digitaaliseen pöytälaatikkoonsa pölyttymään).
Sairaaloissa on toki ennenkin ollut johdon apuna analyytikkoja, jotka ovat tarkastelleet esimerkiksi kustannustietoja. Ampio kuitenkin yrittää nähdä päivittäiset käytännöt numeroiden takana.
”Tiedän, miten asiat oikeasti menevät.”
Työssään Ampiolla on tavoitteena esimerkiksi entistä asiakaslähtöisemmät ja vaikuttavammat palvelut, järkevämmät hoitopolut ja sekä hoitohenkilökuntaa että potilaita turhauttavien tietokatkojen ja päällekkäisyyksien tunnistaminen.
”Olen itse ruohonjuuritason tekijä, joten tiedän, miten asiat oikeasti menevät. Ne eivät aina mene virallisten hoitopolkujen mukaan tai sairaanhoitopiirin hienojen puheiden mukaisesti, vaikka vuosien varrella on tehty paljon hoitopolkuselvityksiä”, Ampio sanoo.
Sairaalassa kerätään enemmän ja enemmän tietoa potilaista. Nämä tiedot sitten tallennetaan jonnekin, yleensä moniin eri paikkoihin vähän vaihtelevalla logiikalla, joka tietoja myöhemmin käyttävien olisi hyvä tuntea.
”Onko henkilökunnalla oikeasti käsitys, mistä tiedot löytyvät ja käytetäänkö niitä? Ja jos ei käytetä, niin mistä se johtuu? Pitääkö avata seitsemän eri ohjelmaa tiedot löytääkseen? Ensimmäiseksi pitäisi edes tunnistaa pullonkaulat, jotta niihin voi vaikuttaa ja tätä kautta helpottaa ja tasoittaa potilaan polkua.”
Datankäytön pullonkaulat maksavat aikaa ja rahaa. Puhumattakaan tehottomuuden inhimillisestä hinnasta.
”Data-analytiikalla voitaisiin muodostaa kokonaiskuva potilaan elämäntilanteesta.”
”Vuosikertomuksesta näen, että eräskin potilas on käynyt vuoden aikana täällä 37 kertaa. Hänen kohdallaan hoidettiin aina vain yksittäinen homma, sitten hänet lähetettiin kotiin ja ylihuomenna hän tuli uudelleen.”
Ampio uskoo, että data-analytiikan avulla ihmisen elämäntilanteesta voitaisiin muodostaa nykyistä paremmin kokonaiskuva, jonka avulla taas voitaisiin päästä puuttumaan sairaalakäyntien juurisyihin.
Analyytikkokoulutus avasi ladun uuden ajan työnkuvalle
Muutamien kymmenien metrien päähän päivystyksen aulasta eri huoneisiin on koottu vaikuttava arsenaali lääketieteellistä osaamista ja valmiutta reagoida silloin kun hätä on suurin ja hengenlähtö lähellä.
Tämä on suomalaisen terveydenhuollon Situation Room, tai oikeastaan kokonainen tilannehuoneisto.
Tuolla on sydänyksikön toimenpidesalit, joissa tehdään esimerkiksi pallolaajennuksia ja varjoainekuvauksia, tuolla taas tehohoito-osasto, ja tuolla ihan vieressä laboratorio. Tilat on viime aikoina sijoiteltu uudella tavalla lähekkäin hoidon parantamiseksi.
Vaikka paljon hyvää kehitystyötä on jo tehty, erityisesti terveydenhuoltojärjestelmän konepellin alla riittää vielä kehitettävää. Ja jotta tästä kehitystyöstä olisi hyötyä, myös konepellin yläpuolella toiminta- ja ajattelutapoja pitäisi päivittää.
Ampion työ jos joku on tulevaisuustyötä. Terveydenhuoltojärjestelmässä kerätyn datan määrä kasvaa huimaa vauhtia ja vielä nopeammin kasvaa ihmisten itse itsestään keräämän datan määrä.
”Kehityksen jatkuessa ihmisillä voi lähitulevaisuudessa olla parempi käsitys terveydestään kuin lääkäreillä.”
Kehityksen jatkuessa ihmisillä voi olla lähitulevaisuudessa parempi käsitys terveydestään kuin perinteisillä terveydenhuollon instituutioilla, kuten lääkäreillä. Muutos on tapahtunut nopeasti, eikä kukaan vielä tiedä mitä kaikkea se lopulta tarkoittaa.
Ampion nykyisen toimenkuvan kohdalla tulevaisuustyötäkin osuvampi ilmaus olisi itse asiassa, että se on mahdollinen tulevaisuuden työ. Vielä ei nimittäin ole takeita siitä, että määräaikainen ja kokeiluluonteinen pesti jatkuu vuoden 2020 alun jälkeen.
Jos hyvinvointianalyytikon koulutusohjelma ja toimintamalli vakiintuvat, analyytikot voisivat toimia erilaisissa rooleissa eri osissa terveydenhuoltojärjestelmää ja esimerkiksi tuottaa hyödynnettävää tietoa hoitotiimin tai johdon päätöksenteon tueksi.
Analyytikko voisi vastedes esimerkiksi koostaa ja analysoida potilasdataa sekä asiakastietoa palveluohjauksen ja asiakaskokemuksen kehittämiseksi. Analyytikko voisi myös tukea yksilöllistä terveys- ja hyvinvointisuunnittelua ja -valmennusta datan avulla.
Tieto lisää tuskaa – mutta avaa myös uusia mahdollisuuksia
Jos oppimisesta ja itsensä kehittämisestä puhutaan, Ampio on itse yhden naisen elävä esimerkki juuri nyt joka suunnasta peräänkuulutetusta elinikäisestä oppimisesta – ja myös innokkaasta uuden oppijasta.
Alun perin hän valmistui perushoitajaksi vuonna 1990. Äitiyslomalla ollessaan hän huomasi monen puhuvan siitä, kuinka perushoitajia tuskin enää kohta tarvitaan mihinkään, joten hän päätti hakea sairaanhoitajakouluun. Hän valmistui Porin diakoniaopistosta sairaanhoitajaksi vuonna 1997.
Tämän jälkeen Ampio oli poliklinikalla töissä ja kävi samalla sydänpotilaan hoitotyön erikoistumisopinnot. Jossain välissä joku rupesi ehdottelemaan, että kannattaisi ehkä käydä esimiestyön ja johtamisen erikoistumisopintoja, jos haluaisi joskus edetä uralla. Niinpä hän suoritti ne, ja tämän jälkeen vielä päivitti sairaanhoitajakoulutuksensa AMK-pohjaiseksi.
Toki takataskusta löytyy myös pedagogisia opintoja.
Viimeksi kuluneet kymmenen vuotta Ampio on työskennellyt täyspäiväisesti tutkimushoitajana ja siihen liittyen hän on myös tehnyt erilaisia kursseja Turun yliopistossa.
Omien sanojensa mukaan hän on usein koulutyön päätyttyä vannonut, että ”ei koskaan enää”, ja huomannut kohta taas selailevansa eri oppilaitosten tarjontaa.
Viimeisin täydennyskoulutuskokonaisuus oli Satakunnan ammattikorkeakoulussa (SAMK) järjestetty terveydenhuollon analytiikkakoulutuksen pilottikurssi, joka järjestettiin yhteistyössä Sitran, SAMK:in, Tallinnan yliopiston ja Tampereen teknillisen yliopiston Porin yksikön kanssa. Siitä puolestaan seurasi tämä nyt puheena oleva, Sitran rahoittama, projekti.
”Tässä projektissa saa miettiä syitä ja seurauksia ja sitä, mikä minua hirveästi kiinnostaa, eli että mitä numeroiden takana on. Eli että en vain istu päivää ja totea, että jaaha, potilasmäärät ovat nousseet, vaan lähden selvittämään, että miksi ne ovat nousseet ja pyrin sitten esittämään tähän vastauksen sellaisessa muodossa, että muutkin ymmärtävät.”
Ampio kertoo, että myös oma ajattelu hoitotyöstä on 30-vuotisen työuran aikana muuttunut.
”Tieto lisää tuskaa. Mitä vanhemmaksi tulee ja mitä enemmän ymmärtää asioita, niin hahmottaa, miten paljon enemmän vielä pitäisi ymmärtää. Silloin kun oli nuori, niin osasi kaiken eikä ollut sellaista pelkoa, että joku jää huomaamatta.”
Potilasdatan polut ovat arvaamattomia
Haastattelun aikana olemme kävelleet Minna-Maarit Ampion kanssa päivystysosastolta pitkiä käytäviä pitkin läpi useista mekaanisesti aukeavista pariovista ja ohi sairaalan talvipuutarhan, jota kovin moni satunnainen sairaalassa vierailija tuskin koskaan näkee.
Juuri tässä paikassa eriväriset opasteviivat risteävät villin näköisesti sairaalan lattiassa. Niissä lukee tietokonetomografia, kuvantaminen, kliininen neurofysiologia.
Punaisen viivan teksti on kulunut näkymättömiin, mutta jonnekin sitäkin viivaa seuraamalla pääsee.
Käytössä kuluneet opasteviivat tuskin ovat olleet täällä siitä asti kun nämä sairaalan ensimmäiset osat rakennettiin 1930-luvulla. Ihan viime vuosinakin maailma sairaalan ulkopuolella on joka tapauksessa muuttunut hurjasti.
Viivoja katsoessa tulee mieleen parikin näkökulmaa sairaalan toimintaan.
Ensinnäkin lukuisat eri asioihin erikoistuneet osastot kertovat siitä, että ihmistä pystytään täällä auttamaan todella monella eri tavalla. Suomalainen sairaala on yksi ihmiskunnan 300 000 vuoden mittaisen tähänastisen historian suurista ihmeistä, jollaisesta ei aiempina aikakausina – eikä nykyisinkään monissa osissa maailmaa – ole osattu edes haaveilla.
Toisekseen keskenään risteävät viivat tuntuvat kertovan siitä, että vaikka teknologian kehitys, digitalisaatio ja datan uudet käyttötavat ovat avanneet meille lupauksen nykyisyyttäkin paremmasta tulevaisuudesta, tätä lupausta ei vielä ole pystytty lunastamaan.
Tämä tuppaa toisinaan ärsyttämään melkoisesti.
Digitalisaatio ei ole vielä valmis ja ristiriita mahdollisuuksien ja todellisuuden välillä näyttääkin juuri nyt arjen tasolla välillä jopa tragikoomiselta.
Kuten esimerkiksi silloin, kun potilaan allergiatietoja joudutaan kysymään viiteen eri otteeseen, lääkärit eivät löydä etsimäänsä tietoa tietojärjestelmien monimutkaisuuden vuoksi tai potilas joutuu odottamaan neljä tuntia päivystyksessä saadakseen diagnoosin helposti todettavasta (ja hoidettavasta) virtsatientulehduksesta.
Tai kun omaiset kantavat tai kokevat kantavansa useamman vuoden ajan päävastuun monisairaan ihmisen sekalaisista seikkailuista systeemin syövereissä.
Minna-Maarit Ampio toivoisi voivansa edistää nimenomaan jo ennestään olemassa olevan datan hyödyntämistä.
”Täälläkin sanottiin jo vuosia sitten, että tämä on täysin paperiton sairaala. Kun tuolla osastoilla käy, niin kyllähän täällä jos jonkunnäköistä paperia pyörii.”
Ampion mukaan potilailta myös kerätään paljon tietoa niin, että kotiin lähetetään kaavakkeita käsin täytettäviksi. Sitten jos ja kun ne saadaan takaisin, lomakkeet skannataan pdf-tiedostomuodossa potilastietojärjestelmään muiden tietojen joukkoon.
”Seuraavana päivänä tai ylihuomenna kukaan ei enää tiedä, mitä lomakkeita siellä on. Niitä ei pysty hakemaan, ellei tiedä suht tarkkaan, mitä hakee. Puhutaan, että ollaan digitalisoitu potilastietojärjestelmät ja käytännössä se tarkoittaa, että me skannataan pdf-tiedostoja sinne muiden tietojen joukkoon!”
Muita tunnistettuja tiedonkulun esteitä ovat esimerkiksi monimutkaiset tallennusjärjestelmät ja tietysti myös inhimilliset virheet. Tietoja antanut omainen on esimerkiksi voinut muistaa jonkin asian väärin ja väärä tieto jää helposti järjestelmään kummittelemaan. Toisaalta eri ihmiset myös kirjaavat tietoja eri tavoilla ylös.
Paljon palveluja käyttävät voisivat hyötyä eniten
Vähän matkan päässä, kahvilan jälkeen vasemmalla, ovat ovet, joiden kautta useimmat sairaalassa hoidossa olleet potilaat kotiutuvat hoitojaksonsa päättyessä.
Moni heistä on saanut avun ongelmaansa, osa ehkä ison tai pienen aikalisän elämälleen.
Osa kuitenkin saattaa lähteä kotimatkalle yhtä epätietoisena kuin tullessaan, sillä käynnin ja vaivojen varsinainen syy voi jäädä selvittämättä ja diagnoosit ympäripyöreiksi.
Useammissakin eri tutkimuksissa on todettu, että noin 10 prosenttia sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaista aiheuttaa 74 prosenttia sote-kustannuksista. Siksi nykyistä parempi vaikuttavuus tähän ryhmään olisi jopa kansantalouden ja kestävyysvajeen mittakaavassa tuntuva muutos.
”Aina puhutaan säästämisestä. Onhan tässä isot mahdollisuudet, että löydettäisiin säästämisen paikkoja ja kustannustehokkuutta. Että löydetään ne paikat, missä hassataan rahaa, että ei aina tarvitsisi puhua esimerkiksi palkoista.”
Paljon palveluja käyttävät sote-asiakkaat todennäköisesti myös hyötyisivät tiedonkulun parantamisesta eniten.
Kun hyvinvointianalytiikan uranuurtajalta kysyy, mitä hän muuttaisi, jos hänellä olisi kaikki valta maailmassa, vastaus on yksinkertainen.
Tiedon paremman hyödyntämisen ohella Ampio satsaisi entistä enemmän moniammatillisiin tiimeihin, joilla tulisi olla aikaa oikeasti keskittyä juuri siihen ihmiseen, jota he yrittävät auttaa. Tiimissä voisi olla esimerkiksi sisätautilääkäri, fysioterapeutti, sosiaalihoitaja ja sairaanhoitaja.
”Tarvittaisiin moniammatillista yhteistyötä, jota toki tehdään jo nytkin, mutta periaatteessa kaikki kuitenkin lähinnä hoitavat omaa tonttiansa, ja tehdään lähetettä sinne ja tuonne, homma on pirstaleista, eikä siitä tule tavallaan koskaan valmista. Jos johonkin haluaisin vaikuttaa, niin siihen, että potilaille olisi enemmän aikaa.”
Ampion visiossa kehittyneen data-analyysin avulla sairaalan toiminta voisi olla huomattavasti vaikuttavampaa ja entistä useampi saisi avun ongelmiensa juurisyihin.
Samalla ehkä tunnistettaisiin paremmin ne, jotka oikeasti tarvitsevat sairaalahoitoa ja ne, joille jokin muu paikka ja palvelu olisi tarkoituksenmukaisempi. Oleellista olisi myös ylipäätään tuntea asiakkaiden tämänhetkiset – ja mielellään myös tulevat – tarpeet entistä paremmin.
Datan avulla palveluja voitaisiin vastedes kehittää asiakaskunnan tarpeiden mukaan etu- eikä jälkikäteen.
”Pitäisi pystyä ennustamaan palvelut sellaisiksi, että osattaisiin nähdä, miten potilasryhmän tarpeet muuttuvat. Että ei aina tehtäisi muutaman vuoden kestäviä kehitysprojekteja, jotka suunnitellaan edellisen vuoden numeroiden pohjalta. Tarvitaan ennakointia ja nopeampaa reagointia.”
”Hyvä, että vaaditaan enemmän”
Potilaiden ymmärtämisen, asiakaslähtöisyyden ja toimivan vuorovaikutuksen merkitys todennäköisesti korostuu vastedes nykyistäkin enemmän, sillä jos maailma ja hoitotyö ovat Ampion uran aikana muuttunut, niin myös potilaat ovat erilaisia kuin ennen.
Ennen sairaalaan tultiin odottavin mielin, ja kaikki otettiin vastaan, mitä terveydenhuollon ammattilaiset ehdottivat. Nyt potilaat ovat ainakin omasta mielestään entistä tietoisempia itsestään, sairauksistaan ja hoitomahdollisuuksistaan. On vähän googlailtu etukäteen, ja moneen asiaan on vastauksia jo valmiina.
”Joskus on vähän vaikea saada potilasta uskomaan, että ne hänen omat vastauksensa eivät välttämättä ole oikeita. Mutta on hyvä, että vaaditaan entistä enemmän.”
Terveydenhuollon ammattilaiset eivät enää ole portinvartijoita suhteessa tietoon ja tietämykseen terveydestä ja sairauksista. Myös esimerkiksi medialla on yhä suurempi rooli siinä, miten ihmiset ajattelevat omasta hyvinvoinnistaan.
Terveysaiheet ovat entistä enemmän esillä ja niistä julkisuudessa käytävä keskustelu vaikuttaa yhä useammin myös siihen, mitä tapahtuu sairaalan seinien sisäpuolella.
”Olli Lindholmin kuolema oli hyvä esimerkki, meilläkin keuhkopoliklinikka meinaa hukkua uniapnealähetteisiin, kun kaikki ovat hakeutuneet hoitoon sen takia. Selvästi medialla on vaikutusta siihen, että mistä syistä hoitoon hakeudutaan. Samoin jos tulee jokin uusi lääke, niin sen perään kysytään entistä enemmän.”
Kun kaikki tieto on kaikkien saatavilla koska vain, ymmärryksen arvon voisi ajatella kasvavan. Ymmärrystä taas kasvattaa parhaiten data – jos sitä osataan käyttää.
”Dataa voitaisiin myös käyttää potilaan kohdalla niin, että hänelle voisi näyttää konkreettisia numeroita tai kuvioita, että kun nyt olet tehnyt tällaisia konkreettisia muutoksia elämässäsi tai käyttänyt tällaista lääkettä, niin veriarvosi ovat muuttuneet tällä tavalla. Mitä mieltä itse olet tästä?”
Suosittelemme
Sukella syvemmälle.