Eriössä vai keskiössä? – Mitä kaupungit ja lähiöt opettavat osallisuudesta

Marraskuussa 2016 Twitterin välityksellä käytiin lyhyt mutta kiinnostava viestinvaihto. Keskustelun aiheena oli kaupunkiaktivismi ja sen vaikutus kaupunkisuunnitteluun. Varsinainen debatti käytiin kuitenkin vallasta: kuinka suuren joukon suulla kaupunkiaktivistit voivat puhua, ja keitä kaupunkiaktivismin nimissä lopulta edustetaan. Viestittelyn lopulla esitettiin, pitääkö kaupunkiaktivismin ylipäätään ”vastata ihan kaikkien tarpeisiin”.

Pitääkö? Ja kenen pitäisi? Vielä jotain vuosikymmeniä sitten vastaus olisi ollut helppo. Kaikkien osallistaminen kuului edustukselliselle demokratialle: päättäjille ja viranomaisille, eli niille joilla on paras kokonaiskuva yhteisestä hyvästä.

Moninaistuvassa yhteiskunnassa “yhteistä” on vaikeampi havaita, “yhteisestä hyvästä” puhumattakaan. Luottamus äänestämiseen on vähentynyt, samoin kuin usko siihen, että kenelläkään voisi enää olla kokonaiskuva ja näin myös kokonaisvastuu. Demokratiassa onkin käynnissä kulttuurinen muutos, kun uudet vaikuttamisen tavat haastavat perinteisiä ja lupaavat aiempaa laajempaa osallisuutta. Muutosta ajaa teknologian nopea kehitys ja leviäminen. Uudet vaikuttamisen paikat eivät ole valtuustoissa vaan sosiaalisen median keskusteluryhmissä, joihin pääsee mukaan vaaleissa läpimenon sijaan pelkällä klikkauksella.

Mutta toteutuuko osallisuuden lupaus? Riittääkö osallistumisen keinojen moninaistuminen “vastaamaan ihan kaikkien tarpeisiin”?

Tässä artikkelissa kysymyksiä ei esitetä teknologian tarjoamien ratkaisujen eikä edes aktivismin eri muotojen kontekstissa. Virtuaalisten verkostojen sijaan kysymykset maadoitetaan fyysiseen todellisuuteen: kaupunkeihin ja niiden lähiöihin.

Esitän tässä artikkelissa osallisuuden maantieteellisenä ilmiönä. Väitän, että alueiden ja osallisuuden välinen yhteys on vähenemisen sijaan vain vahvistumassa. Siksi osallisuuden ratkaisuja löytääkseen on kysyttävä ensin, miksi alueet eriytyvät toisistaan.

Fyysisen imperiumin vastaisku

Kaupungistuminen on aikamme kiistaton megatrendi. Julkisessa keskustelussa on kuitenkin jäänyt sangen vähälle huomiolle se, miten väestö itse asiassa kaupungistuu. Kehitysmaissa kaupunkien kasvu tarkoittaa pitkälti slummiutumista, kun taas kehittyneissä ja kehittyvissä maissa urbaani elämä asettuu lähiöihin.

Kaupungit ovat erilaisia, joten vertailuissa on hyvä harjoittaa malttia. Yksi lainalaisuus löytyy: kasvu merkitsee kompleksisuuden lisääntymistä. Kompleksisuus taas tarkoittaa käytännössä kontrollin vähenemistä.

Viimeaikaiset uutiset ovat kertoneet kaupunkien kasvun kielteisistä seurauksista: luottamuksen vähenemisestä, joka on näkynyt mellakoina, tyytymättömyyden ja pelon lisääntymisenä, mikä puolestaan on antanut tilaa demokratian vastaisten äänten voimistumiselle.

Monelle kokeneellekin kaupunkitutkijalle muutoksen rajuus on tullut yllätyksenä. 2000-luvun alussa maailmanlaajuiseen maineeseen noussut Toronton yliopiston professori Richard Florida perusti optimistisen kaupunkivisionsa kolmeen T:hen – teknologiaan, toleranssiin ja talenttiin. Nyt hänen tulkintansa kaupunkien tulevaisuudesta on ratkaisevasti synkempi: uusimmassa teoksessaan Florida todistaa diversiteetin suurissa kaupungeissa tuovan, ei vain toleranssia ja sen myötä menestystä, vaan myös ”hirvittävää erottelua ja eriarvoisuutta”.

Yhdysvaltojen kaupungit eivät ole poikkeus. Myös Kiinassa rajusti kasvavien kaupunkien sisällä on havaittavissa voimakasta segregaatiota. Eurooppalaisissa metropoleissa eri alueiden eriytyminen tulkitaan Yhdysvaltojen tapaan vähintään osasyyksi poliittisen ilmaston polarisoitumiseen.

Kesäkuisen Brexit-äänestyksen jälkeen moni tutkija ja journalisti piirsi Isosta-Britanniasta karttoja, jotka paljastivat maan syvän jakautumisen: suuret kaupungit äänestivät Euroopan unioniin jäämisen kun taas pienemmät paikkakunnat ja maaseutu irtautumisen puolesta. Tarkempi tarkastelu paljastaa jyrkät jakolinjat myös kaupunkien sisällä. Esimerkiksi Lontoossa, jossa 59,9 prosenttia äänesti EU:ssa pysymisen puolesta, sijaitsee sekä kymmenen EU-myönteisimmän että kymmenen EU-kielteisimmän joukkoon lukeutuvia äänestysalueita. Itäisessä Haveringissä, joka on viime vuosina pudonnut työllisyystilastoissa ja nuorten koulutuksessa Lontoon keskiarvon alapuolelle, peräti 70 prosenttia halusi erota EU:sta.

Polarisoituminen on herättänyt keskustelua niin sanotuista kaikukammiosta – rinnakkaistodellisuuksista, jotka eivät enää kohtaa ja käy vuoropuhelua. Sosiaalisen median on nähty vahvistavan poteroitumista, kun ihmiset voivat entistä enemmän valikoida, mitä seuraavat ja keiden kanssa ovat tekemisissä.

Kaikukammio ei kuitenkaan jää vain virtuaaliseen todellisuuteen, vaan Brexitin tapaiset esimerkit näyttävät ilmiön olevan totta myös fyysisessä todellisuudessa. Maailmankuvalliset erot näkyvät maantieteellisinä rajoina.

Jos kerran osoite on yhä parempi indikaattori kertomaan asenteista, indikoiko se myös osallisuutta? Olemmeko menossa maailmaan, jossa paikka luo uutta luokkajakoa?

Matala hierarkia ja näkymätön valta

Suomi on monien vertailujen valossa vähiten segregoituneita maita. Verrattuna moniin muihin maihin, kuntamme ja kaupunkimme pystyvät tarjoamaan edelleen yhtäläiset lähtökohdat elämään kuten hyvää koulutusta ja terveydenhuoltoa kaikille kansalaisille.

Meillä on myös arvopohjaista tahtoa tasa-arvoisuuden edistämiseen ja hierarkkisuuden madaltamiseen. Hollantilaisen kulttuuritutkijan Geert Hofsteden tekemissä vertailuissa suomalainen kulttuuri sijoittuu “low power distance”-akselilla kärkeen muiden Pohjoismaiden lailla. Ei siis ihme, että täkäläiseen apulaiskaupunginjohtajaan voi ottaa yhteyttä Twitterin välityksellä – ja saada kysymykseen jopa henkilökohtaisen vastauksen.

Voiko tasa-arvon perinne olla ongelma demokratialle? Kysymys kuulostaa järjettömältä: demokratiassahan on perimmiltään kyse juuri tasa-arvosta. Tasa-arvon mahdollisuudet eivät kuitenkaan tarkoita vielä tasa-arvon toteutumista. Vähän kärjistäen voi väittää tasa-arvon rakentamisen olleen Suomessa helppoa, kiitos homogeenisen kulttuurin.

Yhtenäiskulttuuri on tukenut demokratian rakentamista – mutta entä kun tukena ei ole enää yhtä yhtenäistä kulttuuria? Onko mahdollista, että tasa-arvoon tottuneessa maassamme on sokeita pisteitä, joita hierarkkisemmissa kulttuureissa havaitaan meitä herkemmin?

Läheisin kulttuurinen verrokkimme Ruotsi on työskennellyt tasa-arvon ja yhteiskunnan moninaistumisen vaikean yhtälön parissa vuosikymmeniä pidempään kuin Suomi. Alueiden ja lähiöiden eriytyminen ei olekaan vain kaupunkien sisäinen vaan valtakunnanpolitiikan tason asia. Uutiset väkivallasta ja poliisien luokittelemista vaarallisista alueista ovat tarjonneet polttoainetta populismille, miltä perinteiset puolueet eivät ole voineet ummistaa silmiään. Kesällä 2016 Almedalenissa pääministeri Göran Persson nostikin lähiöt ja niiden ”vuosikymmeniä jatkuneen segregaation” puheensa yhdeksi kärjeksi.

Vaikka täkäläiset kuilut eivät vielä – onneksi – ole kovin syviä, meilläkin on haavoittuvuutemme. Helsingin yliopiston tohtorikoulutettava Mats Stjernbergin tutkimustyö alueiden ja työttömyyden välisestä yhteydestä valaisee hyvin suomalaisen kaupungistumisen erityispiirteitä. Stjernbergin keräämän, koko maan kattavan aineiston perusteella lähiöt olivat vielä 1990-luvun alkuun asti väestöprofiililtaan samankaltaisia kuin Suomi keskimäärin. Laman myötä työttömyyden kasvu keskittyi joihinkin lähiöihin. Nousukauden alkaessa 2000-luvulla yleinen työllisyys parani, mutta joissain lähiöissä se jopa paheni. Yleinen taloudellisen tilanteen kohentuminen ei siis riittänyt pysäyttämään työttömien määrän keskittymistä tietyille alueille.

Lähiöiden kysymykset ovat Suomessa niin sanottuja viheliäisiä ongelmia siinä, että niiden haasteet eivät ratkea yksi ratkaisu kerrallaan. Esimerkiksi voidaan ottaa kerrostalon korjaaminen. Korjattavissa olevaa taloa ei välttämättä kannata korjata, jos asuntojen hintatasossa näkyvä alueen arvo on pudonnut alas, mihin puolestaan voivat vaikuttaa täysin muut seikat kuin alueen kiinteistöjen kunto.

Haasteet ovat “viheliäisiä” myös toisella tavalla. Lähiöissämme ei ole todisteita suuren mittaluokan ongelmien kasautumisesta, kuten esimerkiksi länsinaapurissamme, mikä voi johtaa siihen, ettei ongelmien kasautumista edes huomata.

Lähiöt siis haastavat meitä uudistumaan ilman hälyttävää kiirettä ja ulkoista pakkoa. Juuri siksi ne ovat meille mahdollisuus parantaa yhteiskuntamme osallisuutta – jos vain osaamme rakentaa osallisuudelle edellytyksiä.

Viekö osallistaminen harvainvaltaan?

Yksikään osallistamista edistävä taho ei tietoisesti halua harventaa vaikutusvaltaisten joukkoa. Päinvastoin, osallistamalla halutaan ”parantaa lähidemokratiaa, kaupunkilaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia sekä avata päätöksenteon prosesseja”, kuten Helsingin Keskustakirjaston sivustolla todetaan.

Lähes kaikki Suomen suuret kunnat ja kaupungit ovat julkaisseet omat osallistamisohjelmansa. Monilla on myös eritoten lähiöihin ja eriytymisuhan alla oleviin alueisiin keskittyviä hankkeita.

Kuntien osallistamisohjelmien ja -hankkeiden rinnalla kaupunkilaiset löytävät itse uusia osallistumisen keinoja. Joka neljäs vuosi järjestettävät kuntavaalit koetaan enenevässä määrin – siinä missä muutkin vaalit – liian kankeana ja liian harvoin toistuvana vaikuttamisen muotona. Nykypäivänä kaupunkilaiset haluavat nopeampaa vuorovaikutusta poliittisten päättäjien ja virkamieskoneiston kanssa ja pelkän äänestämisen sijaan toteuttaa ratkaisuja myös itse. Moni poliitikko ja virkamies onkin todennut kaupunkiaktivismin olevan olennainen osa uusien suunnitteluhankkeiden valmistelua.

Kaupunkilaisten aktiivisuus vahvistaa demokratiaa tarjoamalla enemmän vaihtoehtoja vaikuttamiseen. Mutta riittääkö se vielä kaikukammioiden avaamiseen?

Tilastojen valossa aktiivisella osallistumisella näyttäisi olevan vaikutusta myös perinteisempään demokraattiseen vaikuttamiseen: osallistuvimmat kansalaiset ovat myös ahkerimpia äänestäjiä – ja toisin päin. Kaupunkiaktivismin vaikutuksesta alueiden eriytymiseen sen sijaan ei ole vielä empiiristä todistusaineistoa. Sen puuttuessa joudutaankin tukeutumaan havaintoihin ja kokemuksiin ja etsimään niistä hiljaisia signaaleja.

Yksi, kenties triviaali signaali välittyy suosittujen kaupunkitapahtumien kartoista. Suuren suosion saavuttanut Ravintolapäivä, jossa kuka tahansa asukas voi perustaa oman ravintolan päiväksi, on vuosien varrella levinnyt lähes kaikkialle Suomeen ja myös ympäri maailmaa. Kaupunkien sisällä aktiivisimmat alueet ovat pysyneet kuitenkin keskustojen tuntumassa – siitä huolimatta että esimerkiksi Helsingissä valtaosa kaupunkilaisista asuu lähiöissä.

Keskustan ja lähiöiden rajat ovatkin paitsi fyysisiä myös henkisiä. Väitetään, että Ranskan kuningas Ludvig XIV eli Aurinkokuningas riisti vallan epäsuosioon joutuneilta hovin jäseniltä lähettämällä heidät “lähiöihin”. Nykypäivänäkin lähiöt nähdään eriöinä, siinä missä keskustat vallan luonnollisina keskittyminä. Asetelman muuttamiseksi on joskus ehdotettu symbolista painoarvoa kantavien rakennusten, kuten Guggenheim-museon sijoittamista lähiöihin. Se, että ehdotukset jäävät yleensä heitoiksi, kertonee niiden realistisuudesta. Symboliarvoa kantavia rakennuksia enemmän tarvitaankin alueita erottavien henkisten rajojen yli meneviä siltoja.

Kaikkein eniten tarvitaan kuitenkin elävän elämän esimerkkejä. Kokeiluja, vaikka pieniäkin, jotka konkretisoivat, mitä osallisuuden edellytykset ovat, ja miten niitä voidaan edistää.

Osallisuuden infrastuktuuri

Elokuussa 2015 olin kollegoitteni kanssa järjestämässä järjesti Our House -lähiöfestivaalia, jonne kutsuimme vieraaksi Lena Friblickin Ruotsista. Friblick työskentelee Xenofilia-organisaation kautta Malmön kenties tunnetuimmassa – ja joidenkin mielestä pahamaineisimmassa – lähiössä Rosengårdissa. Hänen vuosien mittainen työnsä paikallisten maahanmuuttajanaisten kanssa on tuottanut ”Kryddor från Rosengård” -konseptin, johon kuuluu keittokirjoja, messutapahtumia, televisio-ohjelmia ja supermarketteihin levinnyt maustesarja. Projektin myötävaikutuksella on syntynyt uusia ravintoloita ja ruokakauppoja eli suoraa toimeentuloa projektin osallistujille. Lisäksi Malmön kaupunki on antanut asukkaiden käyttöön maa-alueita kaupunkiviljelmiä varten, jotka ovat synnyttäneet Rosengårdiin myös pieniä paikallisturismin palveluita.

”Kryddor från Rosengård” on esimerkki yhden lähiöyhteisön voimautumisesta. Tapahtumat, kirjat ja mediatuotannot ovat rakentaneet brändiä; Rosengård ja sen asukkaat näyttivät lähiöstä ja sen yhteisöstä uuden näkökulman kantaruotsalaiselle valtaväestölle. Ratkaisevaksi osoittautui Friblickin oivallus siitä, ettei ”Kryddor”-konsepti tulisi kantamaan, ellei mukaan saataisi suuria ruotsalaisia yrityksiä. Kun suuri maustevalmistaja lähti kehittämään brändiä hyödyntäviä tuotteita, lähiön naisille avautui yhteys koko maan laajuisiin markkinoihin. Moni koki ensi kertaa olevansa aidosti osa ruotsalaista yhteiskuntaa, “oikea veronmaksaja”, kuten yksi naisista totesi.

Mitä Rosengårdista ja sen kaltaisista projekteista voi oppia? Monet osallistamishankkeissa työskennelleet ovat havainneet osallisuudessa olevan erilaisia tasoja. Ensimmäistä voi kutsua mukanaolemiseksi. Ratkaisevaa on, miten helppoa mukaan lähteminen on eli kuinka korkean kynnyksen takana osallistuminen on. Ravintolapäivän kaltaiset tapahtumat ovat onnistuneet nimenomaan kynnysten madaltamisessa poistamalla osallistumisen estäviä säädöksiä. Se, että ravintolan ylipäätään saa perustaa päiväksi, voi riittää osallistumisen syyksi.

Mukana oleminen ei vielä merkitse kykyä vaikuttaa itse sääntöihin ja olosuhteisiin. Osallisuuden perimmäinen tavoite on voimautumisesta lähtevä vastuun ottaminen. Se taas edellyttää vastuuttamista eli vastapuolelta vallan luovuttamista. Vasta kun valtaa on annettu pois, voi syntyä jaettua vastuuta, positiivista keskinäisriippuvuutta.

”Kryddor”-projektin tärkein oppi on fasilitaattoreiden tärkeys erilaisten todellisuuksien välittäjänä. Friblick ja hänen edustamansa organisaatio loivat pienessä mittakaavassa osallistavaa infrastruktuuria, johon kuuluivat lähiön naisten lisäksi kaupunki, yritykset ja media. Kukin pystyi toimimaan omien intressiensä kautta, omien toimintatapojensa mukaan.

Osallisena voi olla vain jossakin. Kun rakenteet muuttuvat, kontekstikin hämärtyy. Yhteisen tavoitteen löytämisestä tulee vaikeaa, ellei mahdotonta, minkä vuoksi tarvitaan erilaiset lähtökohdat tunnistavia toiminnan rakenteita. Yhdysvaltalaisessa akateemisessa keskustelussa tällaisesta yhteistyön mallista käytetään termiä Collective Impact Effort – vapaasti käännettynä “yhteinen vaikuttavuuden ponnistus”. Mallissa hyväksytään eri osapuolten ristiriitaisetkin intressit ja pyritään pikemminkin niiden voimalla luomaan vaikuttavaa tuloksellisuutta.

Olen tässä artikkelissa esittänyt osallisuuden olevan Suomenkin kaltaisessa demokratiassa hauras. Yhteisyys on moninaistuvien maailmankuvien keskellä yhteensopimattomien intressien yhteen tuomista. Se syntyy harvoin itsestään ja ilman ponnistusta. Uusi osallisuus tarvitsee tuekseen uudenlaisia kokeiluja, rakenteita ja ennen kaikkea uuden tietoisuuden siitä, mikä meitä lopulta yhdistää.

LÄHTEET

Kirjalliset lähteet – teokset, artikkelit ja raportit:

Linkki YK:n julkaisuun: http://www.un.org/en/development/desa/population/publications/pdf/urbanization/the_worlds_cities_in_2016_data_booklet.pdf

Linkki BBC:n uutiseen: http://www.bbc.com/news/uk-politics-eu-referendum-36612916

Richard Florida: The Rise of the Creative Class – And How It’s Transforming Work, Leisure, Community And Everyday Life. Basic Books 2002

Linkki Richard Floridan haastatteluun Houston Chronicle -lehdessä 24.10.2016: http://www.houstonchronicle.com/business/texanomics/article/The-Reeducation-of-Richard-Florida-10165064.php

Paavo Monkkonen, Andre Comandon & Jiren Zhu: Economic Segregation in Transition China: Evidence from the 20 Largest Cities. Urban Geography, published online 2016

Geert Hofstede, Gert Jan Hofstede, Michael Minkov: Cultures and Organizations – Software of the Mind, McGraw-Hill, Revised and Expanded Edtion 2010

Pääministeri Göran Perssonin puhe Almedalenissa 5.7.2016: http://www.almedalsveckan.info/44187

Esimerkkejä Suomen kaupunkien osallistamismalleista:

Segregation Europe: http://segregationeurope.tudelft.nl

Sitran Uusi demokratia-foorumi: http://www.sitra.fi/tulevaisuus/uusi-demokratia

Linkki Helsingin tietokeskuksen tiedotteeseen: http://www.hel.fi/www/uutiset/fi/tietokeskus/osallistuvien-kaupunkilaisten-luovuus-kasvaa?pd=v

Mark R. Kramer & Marc. W. Pfitzer: The Ecosystem of Shared Value: https://hbr.org/2016/10/the-ecosystem-of-shared-value

Luennot ja keskustelut:

Twitter-kommenttiketju liittyi Kansalaisaktivismi ja kaupunkisuunnittelu – Case Lisää kaupunkia Helsinkiin -tilaisuuteen 1.11.2016 Laiturilla Helsingissä.

Mats Stjernbergin alusti lähiöistä Lähiöfestivaali Our House -tapahtumassa 12.8.2016 Vantaan Mikkolassa.

Kommentti Aurinkokuninkaasta sanottiin Venetsian Biennaalin LSE Urban Age -ohjelman Shaping Cities -seminaarissa heinäkuussa 2016.