Kenellä on vastuu kestävyydestä?

Ilmastonmuutosta ja maapallon kantokykyä koskevasta vastuusta on hankala puhua. Kysymykset paisuvat helposti laajoiksi: Kuka on vastuussa, jos ihmiskunta kohtaa tuhonsa oman käden kautta? Jos minä olen vastuussa, kenelle tai mistä asiasta tarkalleen ottaen vastaan, kysyy sosiaalietiikan tutkija Suvielise Nurmi. Kun ongelmat ovat suuria, vastuu siirretään helposti muille. Ja kun vastuun itsessäänkin on monimutkaista, tapahtuu ilmiö, jossa vaikeat asiat käsitellään julkisessa keskustelussa joko päivittelemällä tai syyttämällä yksittäisiä ihmisiä pienistä, mutta helposti ymmärrettävistä laiminlyönneistä. Ratkaisevia toimijoita koskeva muutosvaade on vaikeampi konkretisoida. Ympäristöasioissa vastuukysymykset ovat monimutkaisia, eikä varsinkaan juridisesti pitäviä vastuita ole helppo osoittaa. Onko esimerkiksi teollisuuslaitos vastuussa tahattomasti aiheuttamastaan ympäristövahingosta? Voiko turhanpäiväisen autoilun osoittaa vastuuttomaksi? Entä kuka on vastuussa vahingoista, joita kukaan yksilö ei edes voisi saada aikaan yksin, vaan se syntyy pitkällä aikavälillä suurten massojen toimiessa tietyllä tavalla? Näin on syntynyt esimerkiksi ilmastonmuutos. Miten mitata vastuuta, joka koskee syntymättömien sukupolvien elimahdollisuuksia? Entä kuka maksaa niille, jotka nyt kärsivät edellisen sukupolven ratkaisujen aiheuttamista terveys-, työttömyys- tai ympäristöongelmista? Kun puhutaan vastuusta, ei puhuta vain juridiikasta, vaan ennen muuta yleisestä mielipiteestä – siitä mitä pidetään hyväksyttävänä ja rakentavana, mitä taas yleisesti paheksuttavana. Yleisellä mielipiteellä on suuri merkitys sille, mihin suuntaan yhteiskunta kehittyy. Lopulta kukaan ei todellisuudessa halua olla paheksuttu. Jotta puheesta päästäisiin tekoihin, pitäisi kuitenkin osata osoittaa kiitos ja moite oikeaan kohteeseen. Tilanne on hankalampi yritysten kohdalla, joita moraalinen maineen menetys ei kosketa yhtä suoraan.

Hiilen käyttö ei näy tilastoissa

Yksi esimerkki hankalasta vastuukysymyksestä on hiilen kulutus. Suomi on vastikään asettanut tavoitteekseen hiilen käytön lopettamiseksi energiantuotannossa. Se on hyvä asia, muttei välttämättä kerro mitään Suomen tai suomalaisten hiilen kulutuksesta. Professori Pekka Kauppi esitteli marraskuun alussa synkkiä lukuja hiilen vähentämispyrkimyksen globaalista onnistumisesta. Hänen mukaansa globaali talous vääristää mielikuvia hiilen käytöstä, koska tuotanto ja kulutus eivät näy samoissa tilastoissa. Jo yksittäisen suomalaisen ruokalautanen on täynnä eri puolilta maailmaa tulevia aineksia, ja tämä kehitys on kiihtyvää. Samalla kun Suomi itse pyrkii pois hiilen käytöstä, me suomalaiset kulutamme yhä enemmän raskasta hiiltä kuluttavia tuotteita. Ne tulevat maista, joita teollisuus kutsuu Suomea kilpailukykyisemmiksi. Onko ympäristön kestävyys ensisijaisesti yksilön, yrityksen tai jonkun muun kollektiivin kuten valtion vastuulla? Professori Kauppi ehdotti, että sen sijaan, että puhutaan hiilineutraaleista kaupungeista, lanseerattaisiin hiilineutraalin kaupunkilaisen sertifikaatti. Mitä ja millä tavoin tuotettuja tuotteita meidän kaupungissamme saa kuluttaa?

Yrityksillä on myös moraalista vastuuta

Valtion mahdollisuudet kestävän kehityksen edistämiseen ilman yrityselämän tukea ovat hyvin rajalliset. Liberaalit yhteiskunnat myös pyrkivät puuttumaan yksilöiden ja yritysten vapauteen vain vähän. Siksi yritysvastuulla on merkittävä rooli. Yksilön ympäristövastuussa korostetaan kulutusvalinnoilla vaikuttamista, mutta ihmiset kokevat kuitenkin usein, ettei kulutusvalinnoilla ole riittävää vaikutusta. Tarjolla ei ole riittävästi tietoa tuotteiden ympäristövaikutuksista, eikä tavallisen kuluttajan kukkaro paina suuryrityksessä paljon. Merkittävät ratkaisut tehdäänkin yritysten välillä sekä kansainvälisten instituutioiden, rahoituslaitosten ja investointiverkostojen tasolla. Siksi omasta pienestä nautinnosta tinkiminen yhteiseksi hyväksi voidaan kokea turhauttavana. Yritysten vapauden rajoittamisella on länsimaisessa politiikassa huono kaiku, koska se liitetään helposti totalitarismiin. Yhteiskunta- ja talouseettisen tutkimuksen valossa on kuitenkin selvää, ettei yritysten vastuuta voi liberalismissakaan rajata vain yrityksen sisäisten arvojen toteuttamiseen. Hyvät tuotteet, kannattava tulos, työllistäminen tai korkeatasoinen yrityskulttuuri eivät riitä yritysmoraalin mittareiksi. Valtiokaan ei ansaitse vastuullisuusleimaa, jos se sulkee katseensa muilta, vaikka se ajaisikin hyvin omien kansalaistensa etua. Maailmalla päätään nostanut nationalismi pyrkii sulkemaan silmänsä vastuulta, jota eivät koske alueelliset rajat. Yritysvastuulla ei vielä ole vahvaa sijaa valtiollisessa lainsäädännössä. Lainsäädännön vahvistamisen lisäksi ympäristövastuun konkretisoituminen kaipaa kuitenkin myös kansainvälisiä yritysvastuun arviointimekanismeja.

Jaettu vapaus…

Vastuu edellyttää tahdon vapautta. Missä määrin voimme vaikuttaa todellisuuteen omilla valinnoillamme? Olemmeko vain rattaita omaa rataansa kulkevan maailman koneistossa, vai käyttelemmekö konetta oman mielemme mukaan? Entä ovatko valintamme oikeasti omiamme, vai ohjaavatko meitä sosiaaliset paineet ja markkinavoimat? Vastuulliseksi toimijaksi on yleisesti käsitetty vapaa, päämääriä asettava, järkevä yksilö. Ihmisten välinen keskinäisriippuvuus kuitenkin monimutkaistaa tätä. Ihmisten ratkaisut ovat riippuvaisia toisistaan ja vaikuttavat toisiinsa ja monet valinnat perustuvat totuttuihin kulttuurisiin käytäntöihin. Vapaus – ja siten myös vastuu – tulisi ymmärtää myös osana yhteisöllistä toimintaa. Viimeaikaisessa tutkimuksessa on vahvistunut kiinnostus erilaisiin tapoihin ymmärtää ryhmien ja yritysten kollektiivista vastuuta sekä yksilöiden roolia siinä. Yritykset, yhteisöt ja valtiot ovat kollektiiveja, joilla on tiettyjä pyrkimyksiä kollektiivisina yksiköinä. Siksi niillä on myös kollektiivinen vastuu toiminnastaan.

…tuottaa yhteisen vastuun

Ihmisille on luontaista sitoutua ryhmään ja jakaa moraalisia päämääriä yhdessä toisten kanssa. Tämä pätee siitä huolimatta, että ryhmän jäsenenä yksilölle syntyy omaan toimintaansa liittyvien normien lisäksi ryhmäjäsenyyteen perustuvia normeja, jotka voivat olla ristiriidassa yksilöllisten velvoitteiden kanssa. Yhteisössä, johon ihmiset sitoutuvat yhteisten tavoitteiden vuoksi, motivaatio hyvän tekemiseen voi syntyä myös aidosti toisten takia. Yhteisön puolesta ponnistelemisen ei siis koeta sotivan yksilön etuja vastaan, vaan itse asiassa parantavan niiden toteutumisen mahdollisuutta. Kaikki ryhmätoiminta ei kuitenkaan ole näin tietoista, eivätkä kaikki ryhmät ohjaa jäsentensä toimintaa. Kuitenkin myös esimerkiksi äänestyskäyttäytymisellä tai ostopäätöksillä ihmiset liittyvät osaksi ryhmiä, joilla on vastuuta toiminnan seurauksista.

Yksilö vastaa myös siitä, mihin ryhmään hän kuuluu

Ympäristöfilosofiassa puhutaankin nyt paljon löyhien ryhmien vastuusta. Satunnaiset ihmiset voivat muodostaa vahingon näkökulmasta ryhmän, vaikkei heitä yhdistäisi toisiinsa mikään muu. Kun suuri joukko ihmisiä hyppää yhtaikaa uima-altaaseen ja joukossa oleva lapsi hukkuu, jokaisella uimarilla on vastuu ryhmän yhdessä tuottamasta vahingosta kahdella tavalla: Ryhmävastuun teorian mukaan jokaisella on vastuu paitsi omasta toiminnastaan altaassa, myös siitä, miten he vaikuttavat satunnaisten ihmisten muodostamien ryhmien syntymiseen ja siten niiden kautta syntyvään yhteisvaikutukseen. Suurin osa ympäristöongelmista ja ilmastovaikutuksista syntyy juuri tällaisten näennäisryhmien toiminnasta. Löyhä ryhmävastuu osoittaa, että jo osallistuminen potentiaalisesti jotakuta ihmistä nyt tai tulevaisuudessa vahingoittavaan yhteistoimintaan tuottaa moraalisen vastuun. Joskus tietynlaiseen yhteistoimintaan osallistumisella on jopa suurempi merkitys kuin yksilön suoraan tuottamilla haitoilla. Yhteiskunnassa yksilöiden vastuulla on luoda sellaisia käytäntöjä, jotka edistävät hyvää ja torjuvat vahinkoja. Yksilön vastuussa voidaan siis nähdä kolme aspektia: Vastuu 1) omista ratkaisuistaan, 2) siitä mitä hän tekee osana ryhmä sekä 3) siitä, millaista ryhmien organisoitumista hänen toimintansa saa aikaan. Toiminta synnyttää ympäristövaikutuksia montaa eri reittiä, ja ne kaikki muodostavat yhdessä sen, mitä voidaan kutsua yksilön ympäristövastuuksi. Kollektiivisen vastuun teoriat korostavat erityisesti yhteistoiminnan arviointia, sillä yhteisöllisten käytäntöjen kautta yksilön ratkaisulla on suurempi vaikuttavuus.Ympäristöllisesti vahingollisten käytäntöjen hiljainen hyväksyminen ei ole moraalisesti kestävää. Merkintöjä eettisyydestä on syksyllä 2016 viikoittain ilmestyvä artikkelisarja, joka käsittelee kestävyyttä ennen kaikkea eettisenä ja moraalisena kysymyksenä. Sarjan artikkelit löytyvät kootusti täältä.   Kirjallisuutta Bratman, Michael E. 2007 Structures of Agency: Essays. Oxford: Oxford University Press. Copp, David 2007 The Collective Moral Autonomy Thesis. – Journal of Social Philosophy 38: 369–388. Cripps, Elizabeth 2011 Climate change, collective harm and legitimate coercion. – Critical Review of International Social and Political Philosophy 14 (2): 171-193. 2013 Climate Change and the Moral Agent: Individual Duties in an Interdependent World. Oxford: Oxford University Press. Erskine, Toni (ed.) 2004 Can Institutions Have Responsibilities? Collective Moral Agency and International Relations. Basingstoke: Palgrave Macmillan. Feinberg, Joel 1968 Collective responsibility. – Journal of Philosophy 65: 674 – 688. Hallamaa, Jaana 2016 Kultaisen säännön toteuttaminen lähimmäisen tunnustamisena. – Heikki Haara & Ritva Palmén (toim.), Kamppailu tunnustamisesta (tulossa). Hourdequin, Marion 2010 Climate, Collective Action and Individual Ethical Obligations. – Environmental Values 19(4): 443 – 464. Kauppi, Pekka 2016 Globalization and the environment: A new paradigm for environmental and nature conservation? Esitelmä Helsingin yliopiston ympäristötutkimusverkoston seminaarissa 2.11.2016. Korsgaard, Christine M. 2013 The Relational Nature of the Good. – Oxford Studies in Metaethics, vol. 8. Oxford: Oxford University Press. Mackenzie, Catriona & Natalie Stoljar (eds.) 2000 Relational Autonomy: Feminist Perspectives on Autonomy, Agency, and the Social Self. New York, Oxford: Oxford University Press. Nurmi, Suvielise 2011 Relational Agency: Beyond Constructivism and Naturalism. – in Sigurd Bergman & Heather Eaton (eds.), Ecological Awareness. Exploring Religion, Ethics and Aesthetics. Berlin: LIT Verlag. Preston, Christopher 2003 Grounding Knowledge: Environmental Philosophy, Epistemology, and Place. Athens, Georgia: University of Georgia Press. Rowlands, Mark 2005 Environmental Epistemology. – Ethics & the Environment 10: 5 – 27. Searle, John R. 1995 The Construction of Social Reality. New York: The Free Press. Tuomela, Raimo 2007 The Philosophy of Sociality: The Shared Point of View. Oxford: Oxford University Press. 2012 Group Reason. – Philosophical Issues 22, Action Theory: 402 – 418. 2013 Social Ontology. Collective Intentionality and Group Agents. Oxford: Oxford University Press. Wolff, Jonathan & Avner de-Shalit 2007 Disadvantage. Oxford: Oxford University Press.