Kriisit muuttavat arvoja –  ja muutos lähtee käytännön teoista

Kun pandemia iski viime keväänä, heräsi myös solidaarisuus. Ihmiset olivat yhtäkkiä yllättävänkin hanakoita luopumaan perusoikeuksistaan, kuten liikkumisen vapaudesta.

Kuvittelemme elävämme yhteiskunnassa, jossa kukoistaa liberaali yksilönvapaus. Mutta onko tuo ihanne pintakuorrutusta eikä sittenkään kovin syvällä?

”Oli jopa aika odottamatonta, kuinka halukkaita suomalaiset olivat vaatimaan sääntelyä. Muuttiko kriisi arvoja vai paljastiko se vain meistä jotain? Meillä on kuitenkin valtavan vahva usko viranomaisiin, päättäjiin ja julkisen sektorin toimivuuteen”, pohtii Lundin yliopiston ihmisoikeustutkimuksen lehtori, dosentti Miia Halme-Tuomisaari, joka toimii vastuullisena johtajana Arvot, ideaalit & muutos –hankkeessa.

Sitran Sivistys+-projekti rahoitti hanketta, ja sen toteutti tutkimus- ja tiedeviestintäyhdistys Allegra Lab Helsinki. Hankkeessa selvitettiin aiemman tutkimuksen ja tapausanalyysien pohjalta, miten arvot ja ihanteet muuttuvat ja vaikuttavat yhteiskunnassa. Erityisesti tarkasteltiin ihmisoikeuksien muuttunutta asemaa, kirjanpitolain uudistukseen liittyvää vastuullisuusajattelua sekä muuttuvaa suhdetta ruokaan ja eläinten oikeuksiin.

Sivistys+:n johtava asiantuntija Vesa-Matti Lahti kertoo hankkeen taustoista:

”Sitran esiin nostamista megatrendeistä keskeisin on se, että ’ekologisella jälleenrakennuksella on kiire’. Jotta kyseinen laaja jälleenrakennus eli yhteiskunnallinen transformaatio toteutuisi, tarvitaan muutoksia niin käytännön, politiikan kuin ihanteidemme tasolla.”

Sivistys+ ja sen hankkeet, tämäkin hanke, painottuvat viimeksi mainitulle tasolle. Arvojen ja ihanteiden muutos on vaikeampaa kuin käytäntöjen, teknologian tai rahoitusperiaatteiden muutos. Mutta tämän tason pienilläkin muutoksilla voi lopulta olla laajat ja syvät vaikutukset. Jos tavoitellaan kestävää muutosta, pitää olla kiinnostunut ihanteista.

”Tämä hanke toi lisävalaisua tuon tason vaikutusten mekanismeihin ja sai aikaan myös julkista keskustelua”, Lahti kertoo.

Muutosta on vaikea ennustaa. Kriisin keskellä saatamme kuvitella, että jotain on muuttunut pysyvästi: esimerkiksi pandemia on saanut ihmiset kyseenalaistamaan suhaamistaan ympäri maailman. Ylen Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan yli neljännes suomalaisista aikoo kuitenkin lähteä matkalle heti, kun pandemia on helpottanut. Ehkä kriisin jälkeen tulee vain voimakkaampi paluu siihen, mistä on pitkään jääty paitsi?

Pienet teot muokkaavat arvoja

Ei ole vain niin, että meillä on abstrakteja ihanteita ja sitten toimimme niiden mukaan. Arvot myös muuttuvat jatkuvasti käytännön toiminnassa.

”Tutkimuksessamme oli yhtenä tapauksena se, miten yhdysvaltalaisen yliopiston opiskelijat lähtivät ruohonjuuritasolta tekemään ympäristöystävällistä kampusta. He ryhtyivät lisäämään tietoisuutta ongelmista, hakivat ulkopuolisia toimijoita tukemaan projektia ja saivat lopulta yliopiston johdon mukaan. Pienen ryhmän ajatus, idea tai visio voi kasvaa, kun se löytää oikean maaperän”, sanoo hankkeen asiantuntija Alina Rapin.

Myös ”2000-luvun viimeinen utopia”, ihmisoikeudet, ovat kehittyneet keskeiseksi arvoksi yksittäisten tekojen kautta. Ihmiskunnan historiassa kaikille yhteiset oikeudet ovat melko poikkeuksellista: lähes aina ja kaikkialla eri väestöryhmillä on ollut eri verran oikeuksia. Vielä sotien jälkeen harva oli kuullut ihmisoikeuksista. 70-luvulta eteenpäin niistä tuli vähitellen keskeinen ihanne, joka näkyy joka paikassa kirjanpitolaista koulujen opetussuunnitelmiin.

Halme-Tuomisaari kuvaa tätä kehitystä spiraalin mallisena kaaviona. Ihmisoikeuksien kehityksessä ”oikeudellistumisen spiraali” lähti liikkeelle ruohonjuuritason mielipidevaikuttajista. Epäviralliset tapaamiset ja keskustelut johtivat työryhmiin ja sopimusluonnoksiin, kannanotot tunkeutuivat viralliseen päätöksentekoon ja  lainsäädäntöön.

Mitkään ihanteet eivät ole lopullisia ja valmiita. Viime aikoina populistisen vihapuheen nousu kertoo siitä, että yhteiset ihmisoikeudet eivät edelleenkään ole kaikkien arvoja.

Eroon ihmiskeskeisyydestä

Uudempi muutos on ihmiskeskeisyyden kyseenalaistaminen. Etenkin 2010-luvulta eteenpäin on alettu haastaa käsitystä ihmisestä luomakunnan johtajana. Eläinten käyttöä ravintona on ryhdytty kritisoimaan yhä enemmän paitsi ilmastosyistä, myös eettisillä perusteilla: eläimillä nähdään olevan itseisarvoa ja oikeuksia, ei pelkästään välinearvoa ruoantuotannossa.

Ajattelun muutos ei edes rajoitu eläimiin: vuonna 2017 Uudessa-Seelannissa Whanganui-joki sai oikeushenkilön aseman. Pian samanlaiset lailliset oikeudet sai myös Intian Ganges-joki.

Perinteisesti luonnonsuojelun ihmisoikeusargumentit ovat pohjautuneet siihen, että ihmisillä on oikeus puhtaaseen luontoon. Uuden-Seelannin māorit taas näkevät useiden muiden alkuperäiskansojen tavoin luonnon ja ihmisen kosmisen yhteyden, jossa eri elämänmuodoilla ja elottomalla luonnolla ei ole eroa.

Joen oikeudet kuvaavat sitä, miten perustavatkin käsitykset maailmasta voivat muuttua. Ihmisen ja luonnon suhteessa näkyy ”oikeudellistumisen spiraalin” vaihe, jossa kysymys luonnon ja eläinten hyödyntämisestä on jo ankkuroitunut vakavaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tutkimukseen. Jokiesimerkki kertoo, kuinka oikeudellinen muutos on toteutunut jo sellaisissa yksittäisissä tapauksissa, jotka ovat vielä monen ajatusmaailmalle vieraita.

Sitran Sivistys+-projektissa on todettu, että sivistys on perinteisesti nähty ihmiskeskeisesti, ja ihmisten kulttuuri, mukaan lukien talous, on erotettu luonnosta. Tämä on osaltaan johtanut tilanteeseen, jossa ihmisten toiminta on niin vaikuttavaa, että se merkittävästi muuttaa maapallon pintaa, ilmakehää, valtameriä ja ravinnekiertoja. Jotta voimme turvata elinmahdollisuutemme, meidän on syytä päivittää sivistyskäsitystä ja lisätä ihmisten hyvinvoinnin rinnalle ei-inhimillisen luonnon hyvinvointi.

Kulkeeko laki ihanteiden jäljessä?

Arvot ulottuvat jopa niin paperinmakuiselta kuulostavaan asiaan kuin kirjanpitolakiin. Monia kuluttajia on kiinnostanut jo pitkään, missä ja miten heille myytäviä tavaroita valmistetaan. Monet yritykset ovat kertoneet vastuullisuudestaan. Vuonna 2017 tuli voimaan EU-direktiivistä seurannut kirjanpitolain uudistus, joka vaatii yli 500 hengen yrityksiä raportoimaan liiketoimintansa ihmisoikeusvaikutuksista, ympäristövastuullisuudesta sekä korruption ja lahjonnan torjunnasta.

Viime vuonna Suomessa selvitettiin myös sitovaa yritysvastuulakia, joka velvoittaa yrityksiä ehkäisemään ihmisoikeus- tai ympäristöriskejä.

”Yritysvastuulain selvityksessä nousi aika vahva vastakkainasettelu yritysmaailman ja kolmannen sektorin välillä. Yritysten argumentit keskittyivät kuitenkin yrityksille koituvaan hallinnolliseen taakkaan, eivät itse vastuullisuuden sisältöön, kuten kolmannen sektorin puolella”, Rapin sanoo.

Vaikka puheen tasolla vastuullisuutta harva kyseenalaistaa, arvot eivät aina suoraan käänny toiminnaksi. Tutkijoiden mukaan monet yritykset ovat sisällyttäneet vastuullisuuspuheen luontevaksi osaksi tarinaansa, vaikka liiketoiminta ei olisi muuttunut.

Kirjanpitolaki näyttää, kuinka muutos etenee moneen suuntaan. ”Oikeudellistumisen spiraalin” mukaisesti yhteiskunnassa levinnyt ihanne muuttuu sitovaksi juridiikaksi. Samalla laki edistää ihanteita ja viestii vastuullisuuden tarpeesta myös sille joukolle yrityksiä, joka ei sitä muuten huomioisi. Tosin vielä ei ole varmaa, edistääkö laki arvoja vai muuttaako se lähinnä raportointikäytäntöjä.

Vaikka lait tuntuvat usein laahaavan arvomuutoksen perässä, ne voivat myös pyrkiä edistämään arvoja.

”Voidaan miettiä, onko lakien tarkoitus olla mahdollisimman lähellä sitä, mitä ihmiset luontevasti muutenkin tekevät, vai voiko juridiikka olla utopistista ja tavoitteellista”, Halme-Tuomisaari sanoo.

Hätätila – syy tinkiä joistakin arvoista?

Ilmastonmuutos on tuonut maapallolle hätätilan, jossa aiemmat ihanteet joutuvat koetukselle.

Viime lokakuussa Elokapina-aktivistiryhmä pysäytti liikenteen Helsingissä ja kieltäytyi tottelemasta poliisin käskyjä, jolloin poliisi käytti kaasusumutinta mielenosoittajia vastaan. Heräsi keskustelu siitä, oliko poliisin voimankäyttö ylimitoitettua ja oliko aktivistien toiminta hyväksyttävää.

”Kansalaisaktivismi on yksi tapa, jolla ääntä saadaan kuuluviin. Elokapinan mielenosoitus ja poliisin toiminta herättivät vahvoja reaktioita, ja keskustelussa nousi esiin, voiko toiminta olla moraalisesti hyväksyttävää, vaikka se ei olisi laillista”, Rapin sanoo.

Ilmastonmuutos on sen luokan kriisi, että joudutaan pohtimaan, oikeuttaako kriisiin herättely ja sen ratkaisu joissakin tilanteissa tinkimään muista isoista arvoista, kuten laillisuuden ihanteista. Valmiita vastauksia tutkijoilla ei ole.

”Jopa YK:n ilmastopaneelin entinen johtaja on peräänkuuluttanut kansalaistottelemattomuutta, koska viralliset koneistot, rakenteet ja juridiikka laahaavat niin pahasti jäljessä. Se kertoo jotain tästä hätätilasta”, Halme-Tuomisaari mainitsee.

Tutkijat näkevät yhdeksi muutoksen ajuriksi kansalaisliikeoppimisen. Hyvä esimerkki on Rapinin mainitsema yhdysvaltalainen kampus, jossa opiskelijat rahankeruulla, protesteilla ja neuvotteluilla johdon ja rahoittajien kanssa saivat kampuksen siirtymään tuulivoimaan, ja heidän esimerkkinsä levisi myös paikallispolitiikkaan, omaa kampusta laajemmalle.

Kansalaisliikeoppiminen tarkoittaa kollektiivista oppimista. Sitä tapahtuu sekä ruohonjuuritason liikkeen sisällä että sen antamasta mallista ulkopuolella.

Sitran Sivistys+-projektin mukaan sivistyskäsitystä tulee päivittää vähemmän yksilökeskeiseksi. Sivistys ei ole vain yksilöiden osaamisen kehittämistä, vaan yhteistä valmiutta vastata tulevaisuuden haasteisiin.

Julkista keskustelua tarvitaan siitä, millaiset arvot määrittävät muun muassa yhteiskunnan ekologista jälleenrakennusta ja miten ne voivat tukea viheliäisten ongelmien ratkaisua.