Mielen ja luonnon hyvinvoinnin kriisi vaatii kulttuurista murrosta

“The creature that wins against its environment destroys itself.”
Gregory Bateson, Steps to an Ecology of Mind

1970-luvulla englantilainen antropologi Gregory Bateson piti länsimaista erottelevaa ja ihmiskeskeistä ajattelua keskeisenä perussyynä ekologiseen kriisiin. Tapamme jäsentää maailmaa on ollut kategorisoiva ja dualistinen, jossa esimerkiksi luonnon ja ihmisen hyvinvointi nähdään toisistaan erillisinä, samoin kuin ihmisen mieli ja ruumis. Batesin mukaan on kyseenalaista, voiko sellainen laji selvitä, jolla on sekä kehittynyttä teknologiaa että näin outo tapa katsoa maailmaa.

Batesonin ajattelun pohjalta voi perustellusti väittää, että sekä ympäristö- että mielenterveyskriisit ovat pohjimmiltaan kulttuurisia: ongelmien taustalla on epäterve tapamme jäsentää ja ymmärtää maailmaa (Bateson 1972).

Ympäristön ja mielen hyvinvoinnin yhteys

Keho ja mieli, samoin kuin ihminen ja luonto, ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa. Yhdysvaltalaisen antropologian ja ympäristöpolitiikan tutkija Matthew Auerin mukaan aiheuttamamme globaalit ympäristömuutokset, ovat turvallisen tulevaisuutemme lisäksi uhka myös mielemme hyvin-voinnille (Auer 2019).

Psykologi Kirsi Salonen on todennut ympäristöahdistuksen voivan olla pahimmillaan yhtä kivulias kokemus, kuin läheisen ihmisen menettäminen; siitä on yhtä lailla tunnistettavissa psyykkisen, mielenterveyttä uhkaavan, kriisin piirteet (Salonen 2010).

Hyvässä tapauksessa havahtuminen vaikkapa tutun lintulajin katoamiseen lähimetsästä saa aikaan halun työskennellä luonnon monimuotoisuuden puolesta. Mutta vaikeasti kohdattavat syyllisyyden tunteet ja pelottavat uhkakuvat voivat myös heikentää mielenterveyttä tai johtaa alkeellisempien psyykkisten puolustusmekanismien aktivoitumiseen, kuten kieltämiseen, vähättelyyn tai projektioon.

Samoin kuin luonnon tila vaikuttaa hyvinvointiimme, vaikuttaa oma mielemme hyvinvointi ympäristöömme. Ahdistuneella, masentuneella tai ikäviä tosiasioita kieltävällä ihmisellä ei ole niitä voimavaroja ja uudistumiskykyä, joita siirtymä kestävään elämäntapaan vaatii.

Roomalaisen runoilijan Juvenaliksen ajatus Mens sana in corpore sano, terve sielu terveessä ruumiissa, korostaa mielen ja kehon systeemistä yhteyttä (Juvenal & Badham 1814). Saman voi laajentaa koskemaan ihmistä osana ekosysteemiä: terve ihminen terveessä luonnossa. Ekologinen kriisi on myös sen synnyttämän kulttuurin kriisi.

Taide- ja luontokokemukset yhteiskunnallisen transformaation mahdollistajina

Yksilö on systeemisessä yhteydessä paitsi fyysiseen, myös inhimilliseen ympäristöönsä, jota taide ja kulttuuri ilmentävät. Luonto- ja taidekokemukset ovat mielenterveyden kannalta tärkeitä tarjotessaan mahdollisuuksia esteettisiin elämyksiin, pohdiskeluun, itsereflektioon ja -ilmaisuun sekä kokemuksiin osallisuudesta ja yhteydestä joihinkin arkielämää laajempiin ulottuvuuksiin ja merkityksiin.

Näillä kokemuksilla voi olla elintärkeä merkitys paitsi terveyden, myös ihmiselämän mielekkyyden ja eksistentiaalisten peruskysymysten käsittelyn kannalta. Maailman terveysjärjestön WHO:n 2019 julkaiseman raportin mukaan on selkeää tieteellistä näyttöä taiteen ja kulttuurin merkityksestä paitsi sairauksien ehkäisemisessä sekä terveyden ja hyvinvoinnin edistämisessä, myös sairauksien hoitamisessa ja hallinnassa (Francourt & Finn 2019).

Kun ymmärrämme luontoympäristön ja mielen hyvinvoinnin yhteyden sekä sen, miten suuri merkitys uskomuksillamme ja maailmankuvallamme on ekologisen kriisin juurisyinä, ymmärrämme myös, että terveyttämme vahvistavan kestävän tulevaisuuden rakentaminen ei voi tapahtua ilman kulttuurista muutosta.

Mistä syntyy motivaatio ja kyky muutokseen, jossa joutuisimme luopumaan sekä maailmankuvaa hallinneista uskomuksistamme että tinkimään yhä uusien halujen ja tarpeiden materiaalisesta tyydyttämisestä?

Tarvittavaa kulttuurista muutosta kuvaa käsite ekososiaalinen sivistys, joka viittaa ihmiseen vastuullisena ja myötätuntoisena, elämää ylläpitävien tekijöiden tärkeysjärjestyksen ja kohtuuden välttämättömyyden tunnistavana toimijana, joka etsii aktiivisesti yhteyden kokemusta toisten ihmisten ja luonnon kanssa, samalla rikastaen omaa ja yhteistä elämäämme (Salonen & Bardy 2015).

Tällaiseen sivistyneisyyteen liittyvä maailmankuvan muutos on kuitenkin vaikeasti saavutettavissa, sillä se edellyttää luopumista monista syvälle juurtuneista tavoista ja ajattelumalleista (mm. Laininen 2019).

Vahvakaan tieteellinen näyttö ei riitä aikaansaamaan muutosta ajattelussamme, jos sillä ei ole kytköstä tunteisiin, arvoihin ja siihen, minkä voimme yksilöinä ja yhteisesti kokea merkitykselliseksi elämässämme.

Vasta, kun koemme tavoiteltavan muutoksen omaa elämäämme henkilökohtaisesti koskettavana ja merkityksellisenä, syntyy riittävä motivaatio ja rohkeus luopua tutusta. Kulttuuriamme leimaa polarisoitunut kamppailu kahden vaihtoehdon välillä, jossa joko tarkastelemme todellisuutta yksinkertaistavien ja muutospaineelta suojelevien defenssien kautta tai suostumme kohtaamaan tarpeen syvällisille muutoksille tavassamme hahmottaa maailmaa ja olla vuorovaikutuksessa sen kanssa.

Viime vuosina on saatu vahvaa näyttöä luonto- ja taidekokemusten merkittävästä roolista tällaisen maailmankuvallisen muutoksen mahdollistajana. Havahduttavat ja elämykselliset kokemukset houkuttelevat – tai pakottavat – meitä herkistymään, ihmettelemään, kyseenalaistamaan, kuvittelemaan, tuntemaan ja unelmoimaan, yhdessä ja itseksemme.

Taide voi nostaa esille kysymyksiä, joiden olemassaoloa emme ole tulleet ajatelleeksi, kutsuen meitä etsimään sitä yhteyttä, empatiaa ja elämän merkityksellisyyttä, joka voisi kannatella tulevaisuutta ja luoda sen motivaation ja energian, joka transformaatioon tarvitaan (mm. Bentz & O’Brien 2019; O´Brien & Sygna 2013; Stancato & Keltner 2021).

Taiteella ja kulttuurilla on paitsi tärkeä välitön merkitys hyvinvoinnillemme, myös kyvyllemme sopeutua toimimaan planeetan rajoissa. Jotta kasvu vastuulliseen ihmisyyteen olisi mahdollinen, on tieteellisen tietämisen rinnalle tuotava taiteen tekemisen ja kokemisen kokonaisvaltaisuutta ja elämyksellisyyttä.

Tarvitsemme ajatus- ja toimintamallien ravistelua, empatiakyvyn kehittämistä, kokemuksellisuutta ja luovuutta. Niiden kautta voimme luoda uudelleen kadottamamme yhteyden itseemme, toisiimme ja luontoon.

Kaarlo Hildén, on Taideyliopiston rehtori.

Artikkeli on alunperin julkaistu Sitran muistiossa Tavoitteena planetaarinen terveys – Ratkaisuja ihmisen ja luonnon hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Artikkelin lähteet

Auer, M. R. (2019). Environmental aesthetics in the age of climate change. Sustainability, 11(18), 5001.

Bateson, G. (1972). Steps to an Ecology of Mind: Collected Essays in Anthropology, Psychiatry, Evolution, and Epistemology. Chicago, IL: University of Chicago Press.

Bentz, J., & O’Brien, K. (2019). ART FOR CHANGE: Transformative learning and youth empowerment in a changing climate. Elem Sci Anth, 7, 52.

Juvenal & Badham, C. (1814) The satires of Juvenal. London, Printed by A. J. Valpy

Laininen, E. (2019). Transformatiivinen oppiminen ekososiaalisen sivistymisen mahdollistajana. Ammattikasvatuksen Aikakauskirja, 20(5), 16–38.

Fancourt, D., & Finn, S. (2019). What is the evidence on the role of the arts in improving health and well-being? A scoping review. World Health Organization. Regional Office for Europe.

O’Brien, K., & Sygna, L. (2013). Responding to climate change: the three spheres of transformation. Proceedings of transformation in a changing climate, 16, 23.

Salonen, A., & Bardy, M. (2015). Ekososiaalinen sivistys herättää luottamusta tulevaisuuteen. Aikuiskasvatus, 35(1), 4–15.

Salonen, K. (2010). Mielen luonto. Eko-ja ympäristöpsykologian näkökulma.

Stancato, D. M., & Keltner, D. (2021). Awe, ideological conviction, and perceptions of ideological opponents. Emotion, 21(1), 61.