Millaista sivistystä yliopistot edistävät?

Syyskuussa Twitterissä kulki kuvakaappauksia Suomen Akatemian rahoituspäätöksistä. Tarkoituksena oli osoittaa, että apurahoilla kustannetaan kaikenlaista turhaa. Nämä tutkimushankkeiden teilaukset herättivät vastalauseita siitä, miten asiaan perehtymättömät kuvittelevat voivansa leimata tutkimuksen hyödyttömäksi pelkän otsikon perusteella ja miltä pohjalta tutkimuksen hyöty määritellään.

Vastapainoksi tutkijat ryhtyivät #minätutkin-kampanjaan, jossa he tiivistivät Twitterissä yleistajuisesti tutkimusaiheitaan. Itä-Suomen yliopiston akateemisen rehtorin Tapio Määtän aloittamassa kampanjassa taustalla oli myös huoli tutkimusrahoituksen mahdollisista leikkauksista.

Yliopistot ja tiede kohtaavat tänä päivänä valtavaa ulkoista painetta, ja viimeaikainen ”hyötykeskustelu” on vain yksi juonne. Yliopistot ovat riippuvaisia julkisesta rahoituksesta, jolloin ulkopuolelta on aina tullut näkemyksiä siitä, mihin yhteiskunnan kannattaa investoida. Ulkoisia paineita ovat kasvattaneet yliopistojen perusrahoituksen osuuden vähentyminen ja kilpailu täydentävästä, ulkopuolisesta rahoituksesta.
Tulosohjaus pakottaa yliopistot tehokkuuteen ja määrällisten suoritusten, kuten tutkintojen ja julkaisujen, laskemiseen. Millaista sivistystä yliopistot tässä tilanteessa edistävät, ja mitä niiden pitäisi edistää?

Yliopistoista puhutaan usein työmarkkinoiden näkökulmasta

Suomen yliopistojen kehitykseen vaikutti aikanaan niin sanottu humboldtilainen ihanne sivistyksestä itseisarvona. Saksalaisen kielitieteilijän Wilhelm von Humboldtin 1800-luvulla muotoilemassa yliopistonäkemyksessä korostetaan opiskelijoiden tiedollisen kasvun merkitystä. Korkeakouluopetuksen tulee liittyä saumattomasti tieteelliseen tutkimukseen.

Humboldtilainen ihanne vannoo tutkimuksen, opetuksen ja opintojen vapauteen, näiden erottamattomaan yhteenkuuluvuuteen ja sivistyksen ensisijaisuuteen.

Suomen perustuslakiin ja yliopistolakiin on kirjattu tieteen vapaus. Tutkimus on riippuvaista rahoituksesta, mutta rahoituspäätökset pohjautuvat tiedeyhteisön sisäiseen vertaisarviointiin. Esimerkiksi Suomen Akatemian rahoittamat hankkeet käyvät läpi äärimmäisen kovan kilpailun.

Tänä päivänä yliopistoista kuitenkin puhutaan vahvasti talouden ja työmarkkinoiden kehyksessä. Huhtikuussa julkaistussa Hallituksen kestävyystiekartassa käsitellään ekologista, sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä, ja ”koulutus ja osaamistason nosto” ovat taloudellisen kestävyyden alla. Sivistystehtävää näkyvämmin ovat esillä opintojen nopeuttaminen ja työmarkkinoiden tarpeiden ennakointi.

Yliopistojen strategiat ovat täynnä hienoja pyrkimyksiä, mutta vain joka toisessa strategiassa mainitaan sivistys. Sanan puuttuminen strategiatekstistä ei toki tarkoita, ettei käsitteen sisältämiä arvoja edelleen vaalittaisi. Silti voi pohtia, onko sivistys itseisarvona jäänyt sivuun välineellisempien tavoitteiden tieltä.

On ongelmallista penätä tutkimukselta välitöntä hyötyä

Kulttuurisen äänentutkimuksen dosentti Taina Saarikivi tutkii Tampereen yliopistossa Koneen Säätiön apurahalla hiljaisuuksia suomalaisissa kylissä, joissa on lakkautettu kaivostoimintaa.
Taina ja Janne Saarikivi ovat toimittaneet Turhan tiedon kirjan (SKS 2021), jossa käsitellään ”tutkimuksista pois jätettyjä sivuja”. He ovat jo aiemmin järjestäneet samasta aiheesta kurssin ja toimittaneet podcastia. ”Turhaksi tiedoksi” he ovat karnevalistisesti nimenneet tiedon, joka lähtee puhtaasta uteliaisuudesta, intohimosta ja tiedonjanosta. Esimerkkejä kirjassa ovat kirjoitukset hymy-sanan alkuperästä tai maalausten lumovoimasta.

”Näissä ei varmaan tutkija ole ajatellut, että tällä Suomen talouskasvu lähtee nousuun”, Taina Saarikivi tuumaa.

Turhan tiedon projekti tekee näkyväksi sitä, miten hyötyajattelu ohjaa yliopistoja. Taina Saarikiven mielestä käynnissä on vakava muutos, jossa päättäjät ja sidosryhmät pyrkivät vääntämään yliopistoja instrumentiksi lyhytnäköisille tavoitteilleen. Yliopistoilla on painetta menestyä kansainvälisissä rankingeissa, joiden kriteerit eivät lähde tiedeyhteisön omista kriteereistä. Tulosohjauksen, rahoituskilpailun ja ranking-menestyksen paineet ohentavat tieteellistä ajattelua.

”On ongelmallista penätä uudelta tutkimustiedolta hyötyä saman tien tai numeerisesti. Suhteellisuusteorian sovellus gps-paikannus keksittiin 100 vuotta teorian kehittämisen jälkeen. Aikajanat ovat pitkiä, ja tulisi päästä eroon tarpeesta kontrolloida ja ennakoida hyötyä.”

Yliopistoilta vaaditaan vaikuttavuutta, mutta sitä ei ole helppo mitata. Yliopistojen opetus perustuu tutkimukseen, joten niiden tutkimus vaikuttaa kokonaisuudessaan sukupolveen, joka valmistuu tulevaisuuden yhteiskuntaan.

Kriisiaikoina tarvitaan sivistystä ja ymmärrystä

Isojen mullistusten aikoina on tärkeää edistää syvällistä sivistystä. Saarikivi mainitsee, että Norjassa on pandemian myötä lisätty rahaa ihmistieteiden tutkimukseen, koska kriisiaikoina on nopeiden ratkaisujen ohella lisättävä ymmärrystä siitä, miten ihmiset toimivat.

Yliopistoilta toivotaan ratkaisuja globaaleihin ongelmiin, ja yliopistot tuovat itse esiin tätä rooliaan. Saarikivi ei kuitenkaan pidä ajatuksesta, että sivistys tulisi sitoa ”käsillä oleviin haasteisiin”. Hän sanoo, että yliopisto ei ole ratkaisujen tuotantotehdas vaan kriittisen ajattelun paikka.

”Kyllä se näkyy yliopistojen strategioissa, että juuri tätä ”haasteisiin vastaamista” pidetään nykyisin yliopiston tehtävänä. Mutta se ei missään nimessä ole yliopiston varsinainen, lain mukainen tehtävä. Sivistystä ei voi valjastaa välineellisen hyödyn tarkoituksiin. Se on tärkeää itsessään.”

Syntyykö puhtaasta tiedonjanosta sitten parempaa tiedettä? Saarikiven mukaan siitä syntyy ainakin monipuolista tiedettä. Jos halutaan ennakkoon varmistaa tutkimuksen hyöty, jää tutkimatta paljon sellaista, minkä merkitystä ei osata vielä kuvitella.

”Jos tutkimuksesta saatava hyöty voidaan ennalta tietää, silloin kyseessä ei ole aidosti uusi tieto.”

Saarikiven mukaan yliopiston ei tulisi ”makkaratehtaana” pullauttaa ihmisiä tietyille työmarkkinoille. Yliopistosta pitää valmistua kriittisiä ajattelijoita, jotka pystyvät toimimaan monenlaisissa tulevaisuuden asiantuntijatehtävissä. Laaja-alaisen sivistyksen edistämiseksi yliopistoihin tarvittaisiin vakaata perusrahoitusta, vakinaisia työsuhteita ja aikaa tutkimukselle sairastuttavan kilpailun sijaan.

”Yliopiston johdon pitäisi hyvin selkeästi sanoa, että olemme yliopistoyhteisön puolella eikä meille käy ministeriön käskyttäminen. Hallituksen, joka sanoi tekevänsä koulutuksen kunnianpalautuksen, pitäisi se tehdä”, Saarikivi sanoo.

Myötätunto ja vastuullisuus tutkitun tiedon rinnalla

Vaikka yliopistot kamppailevat ulkoisten paineiden keskellä, yliopistonlehtori Hannele Cantell Helsingin yliopistosta näkee, ettei sivistys-käsite ole unohtunut. Hänen mukaansa sivistystä on jopa taas alettu korostaa tiedon rinnalla.

”Juuri äsken lopetimme palaverin, jossa keskusteltiin sivistyksestä ja kestävyydestä. Ei riitä, että hankitaan tietoa, vaan sivistys on tullut tärkeäksi käsitteeksi. Mutta miten yliopisto edistää tämäntyyppistä sivistystä tiedonhankinnan rinnalla? Kyllä siinä töitä on”, Cantell pohtii.

Cantell on tutkinut globaalikasvatusta, ja hän on mukana Antti Rajalan johtamassa Konkreettien utopioiden pedagogiikka -hankkeessa, jossa kehitetään yläkoulujen ja lukioiden opetukseen keinoja vastata nuorten ilmastoahdistukseen ja tukea nuorten yhteiskunnallista aktiivisuutta.

Cantellin mukaan tieto on ehdottoman tärkeä osa sivistystä, mutta sivistykseen kuuluvat olennaisesti myös vastuullisuus ja myötätunto.

”Uuteen sivistysajatukseen sisältyy globaali ymmärrys ja vastuu ihmiskunnasta, planeetasta ja koko elämästä, dialogisuus, kyky kestää ristiriitoja ja ratkoa niitä.”

Maapalloa ja yhteiskuntia uhkaava ilmastokriisi ja luontokato ovat seurausta kestämättömästä elämäntavastamme. Cantellin mukaan uudistumisen ajatus näkyy myös siinä sivistyksessä, jota yliopisto tänä päivänä edistää. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa on valmisteltu kaikille opiskelijoille yhteistä kestävyyskurssia, jossa osa toteutetaan tieteidenvälisissä opiskelijaryhmissä.

Transformatiivisen eli perustavanlaatuisia käsityksiä uudistavan oppimisen ajatus putkahtaa esiin eri opintokokonaisuuksissa ja tutkimuksissa. Cantellin mukaan sivistysajattelun kehityksestä kertoo muutos kohti monitieteisyyttä. Ymmärretään tiedon systeemisyys: miten asiat linkittyvät toisiinsa.

”Siitä huolimatta on vielä hirveän vähän kursseja, joissa eri alojen opiskelijat pääsisivät yhdessä kuvittelemaan mahdollisia tulevaisuuksia ja miettimään potentiaalisia ratkaisuja.”

Julkaisukanavat ovat pitkälti tieteenalakohtaisia ja vertaisarvioijat usein yhden tieteenalan ihmisiä.

”Vielä ei olla ihan valmiita uudenlaiseen monitieteiseen tutkimukseen, vaikka monet säätiöt edistävät sitä ja ovat tukemassa uudenlaista tutkimusta. Yliopistojen rahanjakomalli kannustaa yhä tekemään aika perinteistä tiedettä, vaikka väitetään, ettei näin olisi.”

Yliopistokoulutuksessa ei kannata hakea pikavoittoja

Tutkijat Tuukka Tomperi ja Jaakko Belt vertaavat Niin & Näin -lehden artikkelissaan sivistyksen käsitettä osaamisen käsitteeseen. Osaaja sopeutuu odotuksiin ja toimii tehokkaasti annettujen päämäärien hyväksi. Sen sijaan sivistynyt yksilö kykenee myös pohtimaan kriittisesti omia ja yhteiskunnan päämääriä.

Osaaminen jalostuu sivistykseksi, jos huomataan kysyä, miksi yksilön pitäisi tavoitella menestystä tulevaisuuden yhteiskunnassa. Miksi ihmisten pitäisi mukautua työelämään eikä toisinpäin? Miten tulevaisuuden yhteiskunta voisi olla parempi kuin nykyinen?

Aalto-yliopiston professori Henri Weijo tutkii markkinoinnin laitoksella kuluttajakäyttäytymistä ja kuluttajien luovuutta erityisesti kuluttaja-aktivismin saralla. Sivistys liittyy kiinteästi kuluttajien ja kansalaisten yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen.

”Voisi kuvitella, että kuluttaja-aktivismia ja poliittista liikehdintää olisi siellä, missä on eniten sortoa ja epäkohtia, mutta se ei pidä paikkaansa. Lukeneessa, valveutuneessa ja sivistyneessä yhteiskunnassa syntyy todennäköisimmin liikehdintää, ja se on terveen demokratian merkki.”

Weijo sanoo, että yliopistoja kohtaan esiintyy paljon ”yhteiskunnallista kärsimättömyyttä”. Pikavoittojen hakeminen näkyy esimerkiksi siten, että huomataan jokin kuuma työelämätaito ja aletaan vaatia tämän opettamista. Muutaman vuoden kuluttua koko aihe on ihan passé.

”Jos seurataan sitä, mitä milloinkin huudetaan, pian huomataan, että onpa vanhentuneita kursseja. Nyt halutaan opiskella Google-analytiikkaa, vaikka voitaisiin tarkastella pidemmällä aikavälillä, mitä Google-analytiikka kertoo yhteiskunnasta ja kontekstualisoida sitä ajan virtaan.”

Osa opiskelijoista tulee yliopistoon suorittamaan opinnot nopeasti. Weijon mukaan yliopiston tulisi kuitenkin tarjota mahdollisuus syvällisen kriittisen ajattelun vaalimiseen niille, joilla on tähän paloa.

”Kaikki menee hyvin, jos ihmisiä opetetaan näkemään maailmaa kriittisesti ja laaja-alaisesti, sen sijaan että aletaan osaoptimoida, mille aloille nyt tarvitaan maistereita. Sivistynyt kansa on vakuutus sille, että kansakunta on innovatiivinen ja kykenevä uudistumaan.”

Syvällisen sivistyksen ajatus ei ole kadonnut yliopistoista, vaikka rahoituspaineet ohjailevat niitä määrällisiin suorituksiin. Yliopistoissa työskentelevillä ihmisillä on yllin kyllin kyvykkyyttä ja halua kehittää syvää ymmärrystä. Tähän tarvittaisiin kuitenkin resursseja, aikaa ja tutkimuksen rauhaa.