Mitä sopeutuminen ympäristömuutoksiin vaatii?

Sopeutuakseen ympäristömuutoksiin on eri toimijoiden ja yhteiskuntarakenteiden oltava joustavia. On jatkuvasti varauduttava vastaamaan uusiin haasteisiin, kirjoittaa sosiaalietiikan tutkija Suvielise Nurmi. 

Ympäristömuutoksen hallinnassa on selkeästi kaksi toisiaan täydentävää tavoitetta: muutoksen hillintä ja siihen sopeutuminen.

Yhteiskuntien, paikallisyhteisöjen ja globaalien mekanismien on sopeuduttava toimimaan selvästi nykyisestä poikkeavissa olosuhteissa. Myös globaalin ekologisen kestävyysvajeen pysäyttäminen edellyttää sopeutumista uudenlaiseen elämäntapaan. Sopeutuakseen eri toimijoiden ja yhteiskuntarakenteiden on oltava uudistuskykyisiä ja joustavia.

Kestävyyden käsitteen rinnalla puhutaankin entistä enemmän resilienssistä, joka viittaa systeemien pysyvyyden sijaan niiden palautumis- ja uudistumiskykyyn.

Onko kestävyyskriisissä kyse luovuttamisesta?

Resilienssi on monipuolinen käsite, joka soveltuu kuvaamaan niin systeemin kuin yksilön, organisaation tai vaikkapa kulttuurisen identiteetin kykyä suuntautua uudelleen. Se voi kuvata sekä jotakin prosessia että tietynlaista lopputulosta. Muotiterminä resilienssillä on lukuisia eri määritelmiä. Usein sen eri puoliksi kuvataan

• kyky torjua häiriöitä (vastustuskyky)
• palautuvuuskyky
• sopeutumiskyky
• uudistumisen ja uudelleen suuntautumisen kyky
• kyky rakentaa uudenlainen tasapainotila peruuttamattomien muutosten jälkeen.

Resilienssin tarkoitus on kaikissa määritelmissä suojata joustavuudella jotakin systeemin ominaisuutta haavoittuvuudelta ja vahvistaa sitä.

Resilienssi on tärkeä käsite ympäristömuutoksiin ja sosiaalisiin kriiseihin sopeutumisessa, mutta se ei voi käsitteenä korvata kokonaan kestävyyttä. Yksinkertaistaen resilienssin ja kestävyyden suhdetta kuvaa esimerkki maanjäristyksille alttiista kaupungista:

1. Resilientti järjestelmä on sellainen, joka kykenee aina järistyksen jälkeen rakentamaan uudelleen jonkinlaisen toimivan infrastruktuurin – ei kuitenkaan välttämättä samanlaista kuin ennen.
2. Kestävässä järjestelmässä taas infrastruktuuri on joko rakennettu kestämään maanjäristykset, tai järjestelmä itsessään takaa tiettyjen keskeisten toimintojen jälleenrakentamisen järistysten jälkeen.[i]

Kestävyys edellyttää siis yhteiskunnallista sitoutumista sellaisten päätösten tekemiseen, jotka takaavat hyvinvoinnin kannalta keskeisten järjestelmän piirteiden jatkuvuuden myös muutosolosuhteissa. Kestävyydessä on näin ollen kyse eettisestä sitoutumisesta ja poliittisesta tahdosta puolustaa kaikkein tärkeimmiksi nähtyjä arvoja.

Jos ”kestävyyskriisistä” puhuttaisiin tässä valossa, sillä viitattaisiin tahtotilan puuttumiseen tai eettiseen luovuttamiseen. Kestävyyskriisillä ei kuitenkaan yleensä viitata yhteiskunnallisten arvojen unohtamiseen, vaan sosio-ekologisen tasapainon rikkoutumiseen ja siitä johtuvaan uhkaan inhimillisille elämänmuodoille faktoina. Tilanteen korjaamisessa on kuitenkin hyvä muistaa, että avaimet ovat yhteiskunnallisten toimijoiden käsissä.

Kestävyysuhkaa voidaan torjua kahdella toisiaan täydentävällä tavalla: 1. sitoutumalla entistä tiukemmin puolustamaan sosio-ekologisesti tärkeitä arvoja sekä 2. sopeuttamalla omaa elämänmuotoa ja hyvinvoinnin tulkintaa uusiin olosuhteisiin.

Ekologinen kestävyys ja yhteiskunnan resilienssi

Luonnossa kestävyys perustuu dynaamiselle sopeutumiselle ja muuntumiskyvylle. Ekologinen kestävyys edellyttää siis itsessään monimuotoisen resilienssin, jota voidaankin pitää dynaamisen kestävyyden tärkeänä piirteenä: Muutosvalmius takaa populaation elinmahdollisuudet kulloistenkin reunaehtojen rajoissa.

Myös yhteiskunnallinen kestävyys on, ja sen tulee olla dynaamista. Kaikkea saavutettua ei voi säilyttää. On myös luovuttava jostakin ja uudistettava käsitystä hyvinvoinnista.

Jotta ihmiset eivät menetä toivoaan ja toimintamotivaatiotaan, sopeutumisen on kuitenkin selvästi edistettävä yhteiskunnan kykyä torjua elämän ehdottomien reunaehtojen mureneminen. Jos resilienssiä ei sidota hyvinvoivan elämän jatkumiseen, se on kuin alistumista kohtaloon väistämättömän kuoleman edessä.

Yhteiskunnallista sopeutumista voidaan mitata vain suhteessa sovittuihin kestävyyden mittareihin. Muutoksia kohtaava yhteiskunta on joustava, jos se pystyy palauttamaan hyvinvoinnin mittareiksi määritellyt tårkeimmät toiminnot murrosvaiheiden jälkeen tai korvaamaan ne vastaavilla uusilla toiminnoilla. Tasapaino rakentuu siis keskeisiksi ymmärrettyjen hyvinvointiarvojen jatkumisesta.

Julkisessa keskustelussa on hyvä tiedostaa, mitä ovat niitä arvoja, joiden toteutuminen ilmaisee yhteiskunnallista kestävyyttä. Maapallon kyky kannatella ihmiskuntaa on varmasti syytä nimetä yhdeksi. Muuten sen määritteleminen, mitkä arvot, toiminnot tai kehityslinjat ovat tasapainon mittareita, on eettisen ja poliittisen keskustelun tehtäviä.

Kestävyysarvojen määrittely täytyy tehdä avoimesti

Resilienssin käsitteen käyttöön ja yhteiskunnallisen joustavuuden lisäämiseen liittyy väistämättä paljon yhteiskunnallista vallankäyttöä. Tästä nousee myös kritiikki resilienssin käsitettä kohtaan. Kun tavoitellaan sopeutumista ja joustavuutta, isot kysymykset koskevat sitä, kuka määrittelee, mitä sopeutuminen missäkin tilanteessa tarkoittaa, mitkä asiat turvataan, kenelle, ja mitä asioita joustaminen koskee. Näitä taustakysymyksiä ei kuitenkaan aina tiedosteta tai avata julkiseen keskusteluun.

Muutokset ovat nopeita ja etenkin ilmastonmuutokseen sopeutumisella on kiire. Siksi on erityisen tärkeää, että myös yhteiskunnallista keskustelua sopeutumisen ehdoista edistetään määrätietoisesti. Kaikilla kansalaisilla olisi oltava mahdollisuus osallistua kestävyysarvojen määrittelyyn.

Hyvinvointi on ihmisyhteisön keskeinen kestävyysarvo. Sen määrittely riippuu kuitenkin siitä, miten yksilöiden hyvä elämä, yhteistoiminnan muodot ja ympäristö kuvataan. Hyvinvointi kertoo yhteiskunnan toimivuudesta. Yhteiskunnallisissa murroksissa resilienssiä onkin mitattava taidolla muovata elämän käytäntöjä ja instituutioita uusiin olosuhteisiin sillä tavoin, että ihmisten kokemus hyvinvoinnista sekä identiteetille tärkeät merkitykset turvataan.

Kestävyys viittaa myös ajalliseen pysyvyyteen. Tulevien sukupolvien mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään onkin keskeinen kestävyysmittari. Hyvinvoinnin märittelyssä lapsia ja vielä syntymättömiä ei voi unohtaa. Onnistunut sopeutuminen edellyttää, että myös tulevilla polvilla on mahdollisuus rakentaa merkityksellistä elämää.

Resilienssi vaatii ennakointia ja yhteistyötä

Resilienssi ei ole vain reaktiivinen kyky. Se merkitsee proaktiivista sopeutumista ja ennakoivaa toimintaa. Tämä tapahtuu luomalla sellaisia rakenteita, jotka myötäilevät odotettavia muutoksia ja torjuvat niiden vahingollisia seurauksia.

Joustavalla systeemillä on strategia omien voimavarojensa ja taitojensa kartuttamiseen muutosten varalta. Erilaiset riskiennusteet, tulevaisuusskenaariot ja haavoittuvien kohtien tunnistaminen auttavat yhteiskuntaa uudistamaan rakenteitaan ennakoivasti. Riskien toteutuessa on oltava järjestelmiä, jotka kykenevät turvaamaan muutoksissa yhteiskunnallisten perusarvojen, kuten turvallisuuden, ihmisoikeuksien ja oikeudenmukaisuuden toteutumisen. Joustavat rakenteet vahvistavat toimintamahdollisuuksia myös täysin ennakoimattomissa tilanteissa.

Suomelle sopeutuminen ilmastonmuutokseen tarkoittaa myös toimivan ”selviytyjän strategian” luomista. Ilmastonuutos syventää globaalia eriarvoisuutta, ja samalla syvenee Suomen globaali vastuu. Maahanmuutto ja suurempi vastuu maailman ruokaturvasta vaativat strategista suunnittelua.

Sopeutuminen vaatii toimivaa kansallista ja kansainvälistä yhteistyötä. Ympäristömuutokset näkyvät ihmisille ensin paikallisesti (puhtaan veden puute ja tulvat), mutta vain globaali yhteistyö voi ottaa huomioon kokonaiskuvan kannalta tärkeät toimenpiteet. Paikallisten ja globaalien toimintojen kytkeminen yhteen on eräs tämänhetkisen ilmastopolitiikan keskeisistä kysymyksistä. Hyvinvoinnin määrittely ei voi tapahtua ylätasolla, ja ilman osallisuutta siihen ei synny myöskään sitoutumista tarvittaviin muutoksiin. Eri tasojen yhteistoimintataidot korostuvat hyvien ratkaisujen etsinnässä.

Yksilötasolla sopeutumista vahvistavat psykologisten ja tiedollisten valmiuksien lisäksi sosiaalinen tuki, keskinäinen luottamus, merkitykselliset päämäärät omsssa elämässä sekä usko hyvään. Ne vahvistavat yksilöä niin, että hän pystyy kriisin kohdatessa suuntautumaan uudelleen ilman identiteetin murtumista.

Joustaminen on lopulta ihmiselle melko luontaista. Joustaminen on motivoitua, jos se koetaan omaehtoiseksi ja elämää eteenpäin vieväksi. Reiluus, avoimuus ja tasapuolisuus ovat tärkeitä silloin, kun yksilöllisiä muutosvalmiuksia halutaan valjastaa yhteiskunnalliseen uudistumiseen.

 Merkintöjä eettisyydestä on syksyllä 2016 viikoittain ilmestyvä artikkelisarja, joka käsittelee kestävyyttä ennen kaikkea eettisenä ja moraalisena kysymyksenä. Sarjan artikkelit löytyvät kootusti täältä.

—

Kirjallisuutta

Brown, Katrina
2015   Resilience, Development and Global Change. Routledge.

Brown, Katrina & Elizabeth Westaway
2011   Agency, Capacity, and Resilience to Environmental Change: Lessons from Human Development, Well-Being, and Disasters. Annual Review of Environment and Resources 36: 321-342.

Claassen, Rutger
2016   Ecological Rights of Future Generations: A capability approach. – in Gerhard Bos & Marcus Düwell (eds.), Human rights and sustainability. Moral responsibilities for the future. London, New York: Routledge: 151 – 165.

Cook, Karin S., Russel Hardin & Margaret Levi
2005   Co-operation Without Trust? New York: Russel Sage Foundation.

Eskelinen, Teppo & Ville-Pekka Sorsa
2015   Kestävyyden käsitteen mielekkyys tutkimuksessa. – Poliittinen talous 3(1).

Kulovesi, Kati, Antto Vihma, Anna Laine, Majella Clarke, Karl Upston-Hooper, Ronald Magnusson, Mika Sulkinoja
2016    Results of the Paris COP 21 climate negotiations. Final Report. GreenStream Network 9.2.2016.

Kumar, Updesh (ed.)
2016   The Routledge international handbook of psychosocial resilience. Routledge.

Light, Andrew
2012   The death of restoration? – J. Bendik-Keymer & A. Thompson (eds.), Ethical Adaptation to Climate Change: Human Virtues of the Future. Cambridge, Mass., London: MIT Press: 105 – 122.

Nightingale, Andrea. J. and Ojha, H. R.
2013   Rethinking Power and Authority: Symbolic Violence and Subjectivity in Nepal’s Terai Forests. Development and Change 44(1): 29 – 51.

Norton, Bryan
2005   Sustainability: A Philosophy of Adaptive Ecosystem Management. University of Chicago Press.

Scherer, Donald
2003   The Ethics of Sustainable Resources. – A. Light & H. Rolston III (eds.), Environmental Ethics. An Anthology. Malden, Oxford, Carlton: Blackwell: 334 – 358.

Smit, Barry and J. Wandel
2006   Adaptation, adaptive capacity and vulnerability. Global Environmental Change, 16(3): 282 – 292.

Worldwatch Institute
2010   State of the World: Transforming Cultures, from Consumption to Sustainability. New York: W. W. Norton & Company.