Päästökauppa remontissa

Saastuttamisen aiheuttamia kustannuksia ei voi ulkoistaa yhteiskunnan maksettavaksi. Tästä ajatuksesta kehittyi päästökauppajärjestelmä, joka toteuttaa saastuttaja maksaa -periaatetta.

Päästökauppaa Päästökauppaa on käyty EU:n sisällä vuodesta 2005 lähtien. Idea syntyi vuoden 1997 Kioton ilmastosopimuksen myötä, kun haluttiin luoda markkinapohjainen malli hillitä hiilidioksidipäästöjen päätymistä ilmakehään. Ryhdyttiin päästökauppaan, jossa teollisuus maksaa oikeudesta päästää hiilidioksidia ilmakehään. Käytännössä kauppaa käydään päästöoikeuksista eli siitä, kuinka paljon kaupan piiriin kuuluvat laitokset tai yritykset voivat päästää kasvihuonekaasuja.

EU:n päästökauppa kattaa hiilidioksidipäästöt energian- ja lämmöntuotannosta, energiaintensiivisestä teollisuudesta ja kaupallisesta lentoliikenteestä EU:n sisällä, typpidioksidipäästöt (N₂O) tietyistä tuotantoprosesseista sekä PFC-fluoriyhdisteet alumiinin tuotannosta. Suomessa päästökauppaa hallinnoi Energiavirasto.

Miten kauppaa käytännössä käydään? Jokainen laitos tarvitsee omien päästöjensä verran päästöoikeuksia eli jokaista ilmakehään päästämäänsä hiilidioksiditonnia varten yhden päästöoikeuden. Näitä tuotantolaitokset saavat ilmaisjaosta, valtioiden järjestämistä huutokaupoista sekä markkinoilta. Jos yritys tuottaa vähemmän päästöjä kuin se on hankkinut päästöoikeuksia, ylijääneitä päästöoikeuksia voi myydä tai ne voi tallettaa myöhempää käyttöä varten. Hinnat siis laskevat ja nousevat markkinoilla kysynnän ja tarjonnan mukaan.

”Päästökauppasektorilla jokaisen toimijan  tulee miettiä, onko edullisempaa ostaa päästöoikeuksia markkinoilta vai vähentää päästöjään esimerkiksi vaihtamalla polttoainetta tai vaikkapa hyödyntämällä jotakin uutta teknologiaa. Kuinka paljon toimijat yhteensä  sitten voivat päästellä, riippuu siitä, millainen päästöoikeuksien kokonaismäärä markkinoilla on”, selventää Outi Haanperä, johtava asiantuntija Sitrasta.

”Ja koska päästöjä pitää leikata EU:n ilmastotavoitteiden mukaisesti, myös liikkeelle laskettavien päästöoikeuksien määrä vähenee vuosittain”.

EU:n päästökauppa jakautuu kausiin. Nyt meneillään on kolmas kausi, joka alkoi vuonna 2013 ja päättyy 2020. Jokaiselle kaudelle määritellään kiintiö päästöoikeuksia, mutta niitä ei päästetä markkinoille kerralla, vaan vuosittain. Huutokauppaa päästöoikeuksista käydään koko ajan. Vuosittaiset kiintiöt antavat pelivaraa arvioida, millainen menekki päästöoikeuksilla minäkin vuonna on. Se ei ole ihan helppo tehtävä.

Toimii, ei toimi

Päästökaupan kantavana ideana on asettaa päästöille hinta ja kirittää yrityksiä leikkaamaan päästöjään ja samalla luoda ennustettava toimintaympäristö. Päästöoikeuksia lasketaan joka vuosi markkinoille vähemmän ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi. Kun taas tarjontaa on vähemmän, päästöoikeuden hinnan odotetaan nousevan. Business-case on siis melko selvä. Vai onko?

Lähes 15 vuotta sitten rakennettua päästökauppajärjestelmää on kritisoitu monesta syystä.

”Ongelman ydin on siinä, että päästökaupan päästökatto ei ole ollut riittävän alhaalla, mistä on seurannut päästöoikeuksien paikoin liian matala hinta. Kun mukana on 31 maata, päästökauppajärjestelmän uudistaminen on ollut poliittisesti haastavaa”, toteaa Haanperä.

Kun hinta maataa, ohjausvaikutus ei toimi. OECD:n mukaan hiilidioksidin yhteiskunnallisten kustannusten perusteella hinnan pitäisi olla vuonna 2020 30–60 euroa per hiilidioksiditonni. Välillä hinta on käynyt lähellä nollaa.

Päästökauppa ei myöskään pyöri muusta maailman menosta irrallaan. Maailmantalouden ylä- ja alamäet heijastuvat päästökauppaan ja vaikuttavat päästöoikeuksien kysyntään. Samoin vaikkapa kansalliset uusiutuvan energian tuet eri EU-maissa hämmentävät soppaa ja vaikuttavat päästöoikeuksien hintoihin.

Päästökaupan haasteita peratessa puhutaan myös niin sanotusta vesisänky-efektistä vesisänky-efektistä . Vertaus kuvaa sitä, että jos painat jostakin kohtaa vesisänkyä vettä alas, se pompsahtaa kyllä toisessa kohtaa ylös. Eli jos suomalaiset yritykset vähentävät päästöjään enemmän kuin mitä päästökauppa edellyttää, muut maat voivat päästää enemmän, koska markkinoilla on joka tapauksessa tietty määrä päästöoikeuksia. Uusiutuvan energian tuet ovat yksi esimerkki. Eli jos uusiutuvaa energiaa tuetaan, päästöt vähenevät yhtäällä. Mutta kun oikeuksien kysyntä vähenee ja niiden hinta laskee, lisääntyvät päästöt toisaalla. Ilmaston kannalta on sama, tuleeko päästöjä Suomesta vai vaikkapa Portugalista.

Päästökauppajärjestelmä ei ole täydellinen, mutta mitä tilalle? EU:n päästöistä noin 45 prosenttia kuuluu päästökaupan piiriin. Se on tärkein yksittäinen työkalu EU:n ilmastopolitiikassa.

”Päästökaupan toimivuutta pohdittaessa tulee kysyä, mikä on tavoite? Jos tavoite on vähentää päästöjä, päästöt ovat olleet alempana kuin päästökaupan päästökatto – eli tavallaan olemme onnistuneet. Jos taas ollaan sitä mieltä, että päästöt eivät vähene tarpeeksi nopeasti, niin silloin päästökatto ei ole ollut tarpeeksi alhaalla”, Haanperä summaa.

Haasteistaan huolimatta päästökaupan edut nokittavat sen ongelmat – varsinkin, kun meillä on armoton kiire. Kun päästöillä on hinta, se kannustaa siirtymään puhtaampiin tuotantomuotoihin. Päästökaupan etu on myös siinä, että vähennystoimet toteutetaan siellä missä se on edullisinta. Haanperän mukaan kiireen takia kannattaa ennemmin kehittää jo olemassa olevaa järjestelmää kuin luottaa siihen, että poliittinen yksimielisyys saataisiin jonkun täysin uuden ratkaisun taakse.

Mikä ihmeen MSR?

Päästökaupan rakenteita on remontoitu pitkään ja tänä vuonna nähdään, miten uusi markkinavakausvaranto (MSR, market stability reserve) alkaa toimia. Termi kuulostaa monimutkaiselta, mutta idea on suhteellisen yksinkertainen: poistetaan markkinoilta päästöoikeuksia kun tarjontaa on ihan liikaa tai palautetaan niitä kun tarjontaa on, liian vähän. Osa ylimääräisistä päästöoikeuksista myös mitätöidään lopullisesti tästä varannosta.

Parhaimmillaan tämä uusi mekanismi estää päästöoikeuksien liian halvan hinnan ja vie päästökauppaa siihen suuntaan, että se aidosti kirittää päästötavoitteiden saavuttamisessa.

Päästökauppaa olisi voinut kehittää myös monella muullakin tapaa, mutta markkinavakausvaranto on paras poliittinen kompromissi, johon 31 maata yhdessä pääsivät. Se on laastari, joka korjaa paljon, mutta ei se täydellistä tee.

Seuraavat päästökauppavuodet osoittavat, onnistuuko päästökaupan remontti markkinavakausvarannon avulla. Tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, mikä vaikutus tulee olemaan. Esimerkiksi Sitran helmikuussa järjestämässä seminaarissa puhunut Peter Birch Sørensen Kööpenhaminan yliopistosta ennustaa, että markkinavakausvarannosta huolimatta päästöoikeuksia tulee olemaan markkinoilla liikaa vielä useamman vuosikymmenen ajan. Syy tähän on se, että yritysten käyttämättä jättämiä päästöoikeuksia makaa tileillä vielä paljon – eikä kukaan pysty ennustamaan, koska ne valuvat takaisin markkinoille.

Haastetta lisää se, että poliittisten tuulten suunnat saattavat kääntyä äkillisesti samoin kuin talouden suhdanteet. Myös se, miten nopeasti puhdas teknologia kehittyy, on arvausten varassa.

EU:n päästökauppajärjestelmä on maailman suurin. Voi silti kysyä, mitä väliä sillä on, jos päästöoikeuksilla käydään EU:n sisällä kauppaa? Eikö se ole puuhastelua? EU tuottaa nykyisin noin 10 prosenttia maailman kasvihuonekaasuista. EU:n asemaa tulisi tarkastella suunnannäyttäjänä. Maailmanlaajuisen ongelman äärellä tarvitaan johtajuutta.

”On itsessään todella iso saavutus, että päästöille on onnistuttu luomaan markkinat”, Haanperä muistuttaa. EU:n päästökauppa on inspiroinut muita toimijoita. ”Esimerkiksi Kiinassa on alueellisia päästökauppa-aloitteita ja suunnitteilla kansallinen järjestelmä”.

EU:n itselleen asettama seuraava virstanpylväs siintää jo vuodessa 2030: vähintään 40 prosentin päästövähennys vuoteen 1990 verrattuna. Se ei ole linjassa Pariisin ilmastosopimuksen kanssa eli päästövähennystavoitetta pitäisi kiristää. Tekemistä riittää.

”Jotta Pariisin sopimuksen mukaisiin tavoitteisiin päästään, Suomen tulisi toimia EU:ssa aktiivisesti päästökaupan päästökaton kiristämisen puolesta. Merkittävää on lisäksi, että kahdeksan eduskuntapuolueen linjan mukaisesti Suomen tulisi ajaa EU:n päästötavoitteen nostamista 55 prosenttiin vuonna 2030 ja lisäksi EU:n tulisi saavuttaa hiilineutraalisuus ennen vuotta 2050.  Tuleva EU:n puheenjohtajuuskausi tulee kuin tarjottimella”, sanoo Haanperä.