sisällön esikatselussa tai sisältösivulla.Viimeaikainen tietoyhteiskuntakeskustelu on käynyt kuumana. Arviot suomalaisen tietoyhteiskunnan tilasta ovat olleet kovin yksiäänisiä, vaikkakin elinkeinoelämän ääni on tainnut viedä voiton kuorosodassa. ”Ellemme nyt ryhdistäydy putoamme kehityksen kyydistä.” Itseruoskinta on kansallinen hyveemme ja siinä tuoksinassa emme sorru hempeilyyn vahvuuksistamme. Yksi jos toinenkin toimikunta on todennut, että koko tietoyhteiskuntatermi on jo pölyttynyt. Ja nyt en puhu biologiasta. Uutta ilmaisua teknologisen kehityksen värittämälle maailman muutokselle on ollut vaikea keksiä. Tämä jos jokin todistaa muutoksen suuruutta.
Kun yhteiskuntamme siirtyi agraarista teolliseen yhteiskuntaan, olivat alkumetrit varmasti silloinkin kankeat. Asiaan sen syvemmin perehtymättömänä voin kuvitella että teollistumisesta alkoivat ensimmäisenä puhua muut kuin ne kaikkein perinteisimmän elämätavan edustajat. Tuon ajan maatalon emännän suuhun on vaikea sovittaa sanoja: ”teollisen yhteiskunnan tuotantorakenteet” vaikka huoli entisillä eväillä pärjäämisestä alkoikin orastaa. Uudella ei ole nimeä ennen kuin se keksitään.
Viimeaikainen tietoyhteiskuntakeskustelu on keskittynyt voimakkaasti julkishallinnon digitalisoitumiseen ja sen sähköisten palveluiden kehittymiseen. Konserniohjauksen tarvetta on yhteentoimivien ratkaisujen lisäämiseksi, päällekkäisen kehittämistyön poistamiseksi ja ennen kaikkea tuottavuuden parantamiseksi toitotettu turuilla ja toreilla. Hyvä niin, koska asia on kiihtyvällä tahdilla ikääntyvässä pohjolassa tärkeä.
Valtaosa aiheeseen vihkiytyneistä on jo jonkin aikaa ollut voimakkaamman muutoksen johtamisen kannalla – myös julkisella sektorilla. Julkishallinnon konserniohjaus voi olla tehokas keino, kunhan sille asetetaan tarkat rajat ja se toteutetaan taidolla. Ohjauksen riskit täytyy myös nähdä ja tunnustaa. Siitä ei saa tulla kehityksen jarrua. Niillä, joilla on intoa, näkemystä ja osaamista on oltava mahdollisuus kulkea kehityksen kärjessä.
Ratkaisuna tietoyhteiskuntatermin hylkäämiseen on esitetty, että otetaan etuliite ”tieto” pois ja puhutaan vain yhteiskunnasta. Tietoyhteiskuntahan on ubiikin hengessä jo kaikkialla. Mutta jos puhumme vain yhteiskunnasta, kuinka kuvaamme maailman muutosta niille, jotka eivät usko teknologian luomaan perustavanlaatuiseen muutokseen tavoissa toimia, tehdä työtä ja olla yhdessä. Olemme toistaiseksi päässeet seuraamaan vain teknologisen kehityksen alkusoittoa.
Toisaalta meidän tulisikin puhua juuri ”tiedosta” koska sen virtaaminen tai virtaamattomuus on yksi kansakuntamme kohtalonkysymyksiä globaalissa kilpailussa. Viimein olisi nähtävä, että tieto on laajakaistan ohella keskeisin tietoyhteiskunnan perusinfrastruktuuri ja yksi tärkeimmistä inhimillisistä pääomistamme. Vain tiedolla ja sen jakamisella voimme pärjätä.
Erityisesti julkisin varoin tuotettu tieto tulisi olla avoimesti ja maksutta kaikkien käytettävissä. Julkisissa tietovarannoissa, kuten rekistereissä, kartta-aineistoissa, arkistoissa ja tilastoissa piilee räjähdysmäisen suuri innovaatiopotentiaali, jota Suomella ei ole varaa jättää hyödyntämättä. Muutos edellyttää investointeja. Näin se vain on.
Tämä ei kuitenkaan liene tietoyhteiskunnan koko kuva. Jotain puuttuu. Ihminen puuttuu. Meitä on toistuvasti kritisoitu liiallisesta teknologiaorientoituneisuudesta. Nyt sentään puhutaan teknologian hyödyntämisestä, avoimista innovaatioista ja käyttäjälähtöisyydestä. Mutta kysymys kuulukin: miksi ja keitä varten? Jopa teknologian kehittäjät ovat alkaneet yhä enemmän puhumaan arvoperustaisen kehitystyön puolesta.
Nyt menee vaikeaksi – tai kovin helpoksi. Myös tietoyhteiskuntaa kehitettäessä onkin kysyttävä; mitä me haluamme? Pelkät kilpailukyvyn ja tuottavuuden argumentit eivät yksittäistä kansalaista puhuttele. Aivan riippumatta siitä, että hyvinvointi ei ole näiden kanssa ristiriidassa. Päinvastoin. Ne ovat kolikon eri puolia. Yhteiskuntamme suurimpia haasteita onkin, kuinka se pystyy hyödyntämään teknologiaa siten, että se palvelisi paremmin kansalaisten arkea, osallisuutta, luovuutta ja hyvinvointia. Asioita, jotka viimekädessä ovat edellytyksiä myös kansalliselle kilpailukyvyllemme.
Silloin meidän on puhuttava tasa-arvosta, syrjäytymisen ehkäisystä, ilmaston lämpenemisestä, yhteisöllisyydestä, oppimisen edellytyksistä, kansalaisvaikuttamisen uusista tuulista ja niin edelleen. Meidän on puhuttava myös lapsista, työelämän muutoksesta, yrittäjyyskasvatuksesta, ikääntyneiden tarpeista, ja terveydenhuollosta. On harmillista, jos yleinen tietoyhteiskuntakeskustelu yksipuolistuu. Vaarana on myös, että tuudittaudumme liiaksi sen uskon varaan, että nyt keksityillä korjausliikkeillä pysymme kehityksen kärjessä jatkossa.
Jo olemassa olevaan sekä tulevaa teknologiaan sisältyy paljon mahdollisuuksia. Tämän potentiaalin hyödyntäminen edellyttää voimakasta tietoyhteiskunta-ajattelun valtavirtaistamista. Se edellyttää myös tietoyhteiskunta- ja innovaatiopolitiikan tiiviimpää ja rakastavampaa liittoa. Se edellyttää, että näemme tietoyhteiskunnan sellaisena kuin se on, tai pikemminkin sellaisena kuin millaiseksi toivomme sen tulevan.
Päivi Antikainen