archived
Arvioitu lukuaika 3 min
Tämä sivu on arkistoitu ja saattaa sisältää vanhentunutta tietoa

Parempi mennä luokse kuin kutsua tulemaan

Yhteinen toiminta rakentaa luottamusta, joka avaa mahdollisuuden dialogille ja ymmärryksen syventämiselle.

Kirjoittaja

Kristiina Aho

palveluesimies, Helsingin kaupunki

Julkaistu

Asiakasraateja, palautelaatikoita, kyselyjä, osallisuuden edistämistä. Kutsukirjeitä, kahvia ja pullaa. Vuosien varrella on yritetty järjestää jos jonkinlaisia tilaisuuksia, jotta ihmiset, joita kutsumme työllisyyspalveluiden asiakkaiksi, saisivat ääntään kuuluviin. Vastaisivat kysymyksiin ja kertoisivat mitä meidän virkahenkilöiden pitäisi tehdä. Joskus joku jopa tulee paikalle ja osallistuu, vastaa kysymyksiimme. Aktiivisimmat tulevat – heidän ääntänsä me kuulemme.

Moniammatillinen tiimimme oli kutsuttu eduskuntaan keskustelemaan siitä millaista työtä teemme helsinkiläisten työttömien nuorten kanssa. Puhuttiin kannustinloukuista ja siitä miten nykyinen työttömyysturvajärjestelmä pikemminkin rankaisee kuin mahdollistaa. Puhuttiin asioista, jotka nuoren elämässä vaikuttavat siihen, että on vaikeaa pärjätä koulussa tai töissä, jos töitä sattuu saamaan. Puhuttiin tärkeistä asioista, puhuttiin puolesta.

Koska aiheesta olisi riittänyt puhuttavaa pitemmäksikin aikaa, meidät pyydettiin jatkamaan vielä toisen tapaamisen verran ja paikalle oli tarkoitus kutsua suurempi joukko kansanedustajia kuin ensimmäisellä kerralla.

Niinpä me työntekijät sitten istuimme konttorilla ja porukalla mietimme, miten saisimme mahdollisimman selkeästi kerrottua kaikista niistä asioista nuorten elämästä, joita työmme kautta olimme kerta toisensa jälkeen kohdanneet. Teimme kuvauksia nuorten elämästä ammattilaisten silmin. Samalla mietimme saisimmeko nuoria mukaan itse kertomaan elämästään ja siitä, millaista on selviytyä sosiaaliturvan ja palveluiden monimutkaisuuden keskellä. Kertomaan omalla äänellään.

Saisimmeko nuoria mukaan eduskuntaan kertomaan elämästään?

No mitä tehdään, yritetäänkö saada pari nuorta mukaan? Sentään eduskuntaan! Jos saa leffalipun niin voisikohan joku suostua tulemaan? Toisaalta miksi ihmeessä tulisi? Meistä tämä on tärkeää, mutta onkohan nuorista… Juodaan kahvia ja puhutaan.

Kunnes joku malttoi pysähtyä kunnolla ajattelemaan ja sanoi: Mitä me tässä pähkäillään saadaanko nuoria tulemaan. Mennään sinne missä nuoret on ja kuunnellaan.

Ja niin sitä mentiin. Ryhmiin, joissa nuoret ovat päivittäin tekemässä monenlaisia asioita ja puhumassa itselleen tärkeistä asioista muutenkin. Nuorille ehdotettiin, että jos he haluavat niin voisivat lähettää terveisiä eduskuntaan haluamallaan tavalla. Syntyi vilkkaita keskusteluja ja värikkäitä postereita täynnä hyviä ajatuksia vietäväksi kansanedustajille. Terveiset vietiin perille.

Parhaat ideat ovat itsestään selviä kunhan ne keksitään:

Ihmisten tavoittaminen ei ole ongelma.

Meidän ei tarvitse järjestää erityisiä tilaisuuksia nuorille, jotta he voivat tulla kertomaan mitä he ajattelevat ja haluavat. Meillähän on kymmenittäin nuoria joka päivä osallistumassa ryhmiin ja palveluihin – siellä niitä ajatuksia ja toiveita kuulee.

Ajatusten yhteinen kehkeyttäminen ei kuitenkaan tunnu syntyvän noin vain vaan vaatii aikaa, kokeiluja ja luottamusta. Siksi se näyttää onnistuvan siellä missä ihmiset muutenkin ovat tekemässä yhdessä jotain.

Pitää mennä luokse, tehdä jotain yhdessä, puhua ja kasvattaa ymmärrystä samalla

Tärkein oppi minulle ja meille tässä onkin ollut se minkä vähän jo olimme unohtaneet: pitää mennä luokse ja tehdä jotain yhdessä, puhua ja kasvattaa ymmärrystä siinä samalla. Ihan vain arkisesti ja tavallisesti.

Seuraava askel onkin kutsua päättäjiä mukaan ryhmiin laittamaan ja syömään ruokaa nuorten kanssa.  Mitä tapahtuu, kun istutaan yhdessä tehdylle aterialle yhteisen pöydän ääreen? Siitä pitää ottaa selvää.

Mistä on kyse?