sisällön esikatselussa tai sisältösivulla.
”Emme voi – – – kieltää, etteikö Suomen kansalla olisi ratkaisemattomia sisäisiä ongelmia. Taloudellinen tilanne antaa aihetta huoleen, työttömien luku on suuri ja yhteiskunnassamme on monia sosiaalisia epäkohtia.”
”- – – mutta pystymme poistamaan sisäiset vaikeutemme, koska aktiivinen halu yhteistyöhön eri kansanryhmien kesken on tänään paljon suurempi kuin itsenäisyytemme aamunkoiton epävarmoina aikoina. Tämän päivän suomalainen yhteiskunta ei aliarvioi eikä syrji mitään väestöryhmää. Kaikilla on tasaveroinen oikeus osallistua isänmaan rakentamiseen. Suomen kansan kasvaminen ja kypsyminen sisäiseen yhteistyöhön on kansallisen kehityksemme ilahduttavimpia saavutuksia.”
Näin lausui eduskunnan puhemies ja keskustan kansanedustaja Johannes Virolainen eduskunnan juhlaistunnossa vuonna 1967. Tuosta puheesta on kulunut nyt 50 vuotta, mutta tänäkin päivänä se kuulostaa yllättävän tuoreelta: Aiheet eivät ole vanhentuneet, suomalainen yhteiskunta painii yhä samojen yhteiskunnallisten ongelmien kanssa.
Vaikka toki erojakin löytyy. Puheeseen verrattuna tämän päivän Suomi näyttäytyy jakautuneemmalta kuin 50 vuotta sitten. Usko suomalaisten yhteistyökykyyn tai -haluun ei ehkä ole yhtä vahva.
Samaisessa 5. joulukuuta pidetyssä eduskunnan juhlaistunnossa vahvistettiin Sitran eli Suomen itsenäisyyden juhlavuoden rahaston 1967 (nyk. Suomen itsenäisyyden juhlarahasto) säännöt. Se oli ainoa käsittelylistalla oleva asia.
Istunnon kirjallisen taltion perusteella kansanedustajat olivat juhlatuulella. Puheenvuoroissa kuului nostalgia, jopa liikutus. Sitran perustaminen ”symboloi Suomen kansan lujaa pyrkimystä menestyä jatkuvassa kansojen välisessä taloudellisessa kilpailussa”, puhemies Virolainen esimerkiksi muotoili.
Sanat olivat suuria myös seuranneessa yleiskeskustelussa. Eduskuntaryhmien puheenjohtajat ja ryhmäpuheenvuoron käyttäneet kansanedustajat esittivät juhlarahaston edistyksen ja kansallisen hyvinvoinnin vertauskuvana.
Se oli lahja Suomelle, jonka ei kuitenkaan odotettu jäävän pelkäksi juhlaeleeksi.
Rahastolle myönnettäisiin sen suuruusluokan varat, että niillä oli ”mahdollisuus toteuttaa merkittäviä suunnitelmia”, uskoi esimerkiksi sosiaalidemokraattien Veikko Kokkola. Keskustan V. J. Sukselainen puolestaan näki sen – ei enempää tai vähempää – pyrkimyksenä ”parempaan tulevaisuuteen ja suurempaan hyvinvointiin”.
TPSL:n Tyyne Leivo-Larsson meni vielä pidemmälle. Hänen mukaansa Sitrasta tulisi ”tienviitta vakautettuun hyvinvointiin”, joka auttaisi ”saavuttamaan yhä edistyneemmät elämänmuodot kansamme menestykseksi”. Leivo-Larsson uskoi, että juhlarahaston rahoituksella saavutettavien ”uusien keksintöjen, työmenetelmien ja tiedon vaikutukset” saattaisivat heijastua vielä ”koko ihmiskunnan hyväksi”.
Juhlaistunto tai ei, kaikki oli ohi alle tunnissa. 46 minuuttia istunnon aloittamisen jälkeen Suomen oman juhlarahaston perustaminen oli saanut tukensa kaikilta eduskuntaryhmiltä. Sen säännöt hyväksyttiin yksimielisesti.
Sitran rooli hahmottuu
Suomen Pankin juhlaeleen, Suomen itsenäisyyden kunniaksi perustetun Sitran tehtävänä oli markan vakauttamisen edistäminen, taloudellisen kasvun lisääminen ja kansainvälisen kilpailukyvyn parantaminen. Sitra raportoisi pankkivaltuusmiehille ja olisi siten eduskunnan valvonnassa, mutta silti itsenäinen, poliittisesti riippumaton ja neutraali toimija.
Eduskunnalta saamansa vahvan poliittisen mandaatin lisäksi se oli saanut Suomen Pankilta tukevan taloudellisen pohjan. Keskuspankin myöntämä pääoma – arvopapereita sadan miljoonan markan nimellisarvosta – vastasi suurimpien suomalaisten yritysten liikevaihtoa. Sitran rahoitusta ei myöskään sidottu valtion budjettiin, vaan rahasto toimisi aika ajoin korotettavan peruspääoman ja sen tuottojen varassa.
Merkittävät varat, suuri toimintavapaus ja löyhästi määritellyt tavoitteet jättivät Sitralle käytännössä varsin vapaat kädet valita suomalaisen yhteiskunnan kannalta oleellisiksi ja tärkeiksi katsomansa rahoituskohteet ja keinot, joihin Sitra pystyisi kunakin aikana tavoitteidensa täyttämiseksi turvautumaan.
Samalla ne mahdollistivat kokeilut ja loivat pohjan ennakkoluulottoman ja riskinottoa karttamattoman kehitysorganisaation synnylle.
Ajatus Sitrasta oli kylvetty jo yli vuosi ennen eduskunnan istuntoa. Idean isä oli Suomen Pankin tuolloinen pääjohtaja Klaus Waris, josta tuli sittemmin myös Sitran ensimmäinen yliasiamies. Kertomansa mukaan Warikselle ajatus ei tullut tyhjästä vaan Ruotsista, tiedettä ja tutkimusta tukevasta Stiftelsen Riksbankens Jubileumsfond -juhlarahastosta.
Tilaisuus Suomen valtion oman juhlarahaston perustamiseen tuli, kun Suomen Pankille oli jäänyt mittavaa ylijäämää, jolle haluttiin keksiä hyvä käyttökohde. Lokakuussa 1966 Waris esitti keskuspankin johtokunnan nimissä pankkivaltuusmiehille, että arvopaperit johdettaisiin omaan juhlarahastoon.
Rahaston periaatteet hän oli määritellyt tarkasti jo ensimmäisessä ehdotuksessaan. Sen mukaan rahasto myöntäisi rahoitusta ”lähinnä uusien, kustannuksia säästävien menetelmien käytäntöön ottamisen edistämiseksi” eri aloilla, kuten teollisuudessa, maa- ja metsätaloudessa sekä rakennusalalla.
Suomen Pankin johtokunta – joka tässä tapauksessa tarkoitti pitkälti Warista – toimitti tämän jälkeen vielä seikkaperäisemmän ehdotuksen, jossa linjattiin muun muassa, että hintoja korottavia tekijöitä tuli poistaa tuottavuutta parantamalla, hallintokoneistoa tehostamalla ja elinkeinotoiminnan rakennemuutoksia edistämällä. Tuotteiden ja valmistusmenetelmien kehittämisen ohella rahaston oli tuettava ulkomaisen teknologian edistysaskeleiden omaksumista Suomeen.
Wariksen idea sai kannatusta pankkivaltuustolta. Juhlarahasto ja sen peruspääoma sisällytettiin vielä saman vuoden Suomen Pankin vuosikertomukseen ja tilinpäätökseen. Tämän jälkeen eduskunnan pankkivaliokunta alkoi laatia rahaston sääntöjä, vaikkakin käytännössä ne määritteli Suomen Pankki.
Vuoden päästä lokakuussa valiokunta oli saanut mietintönsä säännöistä päätökseen sen jälkeen, kun eduskunta oli kesäkuussa siunannut perustamisen. Niissä peruslinjat oli säilytetty, vaikka muutamia lisäyksiäkin toki oli.
Ensinnäkään Sitran ei ollut tarkoitus tukea pysyviä instituutioita. Sen ei myöskään tulisi rahoittaa muita kuin sellaisia investointeja, joilla luotaisiin ”esimerkkejä uusista ratkaisuista, jotka hyviksi osoittautuessaan saattavat tulla laajemmaltikin käyttöön.”
Sitran toiminnan keskiössä olisivat keksinnöt ja uusien ideoiden, menetelmien ja toimintatapojen soveltaminen. Toisin sanoen se antaisi rahaa tuotekehitykseen. Sen lisäksi rahastolla olisi mahdollisuus teettää omia selvityksiä ja tukea yleishyödyllisiä tutkimuksia niillä aloilla, joiden se katsoi tarvitsevan uudistusta.
Asiakirjoihin oli ilmestynyt myös sana ”riski”.
Valtion tieteelliset toimikunnat myönsivät rahaa tieteelliseen tutkimustyöhön ja kauppa- ja teollisministeriö teolliseen tutkimustoimintaan. Suomen Pankin Teollistamisrahasto tuki yritysten investointeja, Mortgage Bank of Finland puolestaan välitti suurteollisuudelle pitkäaikaisia ulkomaisia luottoja. Sitran tehtäväksi jäi täyttää Suomen tarvitseman riskirahoittajan epävarma ja tuulinen paikka.
***
Kiikarissa teollisen rakennemuutoksen nopeuttaminen
Sitran synty ajoittuu yhteen suomalaisen yhteiskunnan murroskohdista. Suomi oli vielä sääntelytaloudessa ja poliittisesti olimme vahvasti kallellaan itään, mutta yhteiskunnan modernistuminen oli muuten jo alkanut.
Elettiin suuren maaltamuuton ja kaupungistumisen aikaa. Suomalaisten elintottumukset ja -tavat olivat muuttumassa, ja Suomi oli hyvää vauhtia matkalla kohti kulutusyhteiskuntaa.
Suomalaisten tulot olivat nousseet, mikä lisäsi kulutusta. Ulkomaisia kulutustavaroita virtasi sisään, eikä vanhaa enää korjattu, vaan tilalle ostettiin uutta.
Samaan aikaan toinen jalka oli vielä vanhassa.
Suomalaiset esimerkiksi pelkäsivät, että säätötekniikka eli automaattinen ohjaus korvaisi ihmisen ja veisi työpaikat massamittaisesti. Ja jos automatisaatio ei niitä veisi, niin sitten se olisi ulkomainen suurteollisuus, joka tullimuurien vapautuessa tulisi jylläämään vapaasti Suomen markkinoille niin, ettei maassa kannattaisi valmistaa enää yhtään mitään.
Suomi oli solminut Efta-sopimuksen vuonna 1961. Sen erityisehtoja nauttivana liitännäisjäsenenä maa oli vasta totuttelemassa vapaakauppaan. Euroopan talousyhteisö EEC herätti kuitenkin kysymyksiä, sillä vaikutti selvältä, että se tulisi laajentumaan.
Euroopan taloudellisesta integraatiosta oli tullut kestoteema julkisessa keskustelussa. Mietittiin, miten pieni maa voisi menestyä kansainvälistyvässä maailmassa. Teollisuuden kilpailukyvyn turvaaminen korostui keskustelussa entisestään.
Samaan aikaan Suomi eli vielä puusta ja maataloudesta.
Kaksi kolmannesta viennistä oli puunjalostustuotteita ja metsäteollisuus hallitsi vahvasti Suomen kuvaa maailmalla. Puutavarateollisuus oli kuitenkin kansainvälisesti suhdanneherkkää, eikä raaka-ainevaltainen tuotannonala kasvaisi tasaisesti. Monet talouden ja politiikan päättäjät katsoivatkin, ettei vienti voinut jatkua enää yhtä yksipuolisena.
Myös Waris katsoi puunjalostuksen kultakauden olevan takana päin. Sieltä ei löytyisi enää paljoa kasvun varaa, joten teollisuuden rakennemuutosta oli hänen mielestään nopeutettava ja tuotannon monipuolistuttava ja erikoistuttava.
Waris oli jo Suomen Pankin johdossa avoimen markkinatalouden, Euroopan talouden yhdentymisen, Suomen avautumisen ja rakennemuutoksen tarpeellisuuden vahva puolestapuhuja. Sitra teki alusta asti hänen johdollaan aktiivista kehityspolitiikkaa, eivätkä Wariksen näkemykset voineet olla vaikuttamatta Sitran agendaan.
Vuonna 1967 kasvu alkoikin hieman hiipua. Suomen vientiteollisuuden kilpailukyky oli jälleen heikentynyt. Kaupan vapautuessa se oli tullut yhä tärkeämmäksi, eikä Suomi pärjännyt enää kansainvälisessä hintakilpailussa.
Vientiteollisuuden altavastaaja-aseman vuoksi – samaan aikaan, kun Sitralle haettiin muotoa – Suomen Pankin kulisseissa oli kesästä asti visusti julkisuudelta piilossa suunniteltu operaatiota, jolla haluttiin parantaa Suomen asemaa kansainvälisillä markkinoilla.
Markka devalvoitaisiin.
Lokakuun 12. päivä 1967 markan arvoa sitten alennettiin lähes kolmanneksella.
Toimenpide oli suomalaisille tuttu, mutta ei tunnetusti miellyttänyt pääjohtaja Warista.
Seuraavana päivänä valtiovarainministeri Mauno Koivisto myönsi Warikselle eron Suomen Pankin johdosta. Tätä oli ennakoinut jo Wariksen kesäkuinen nimitys Helsingin kauppakorkeakoulun kansleriksi. Tämän jälkeen Koivisto nimitettiin Suomen Pankin pääjohtajaksi ja Waris Sitran johtoon.
Markan arvon alentamisella haluttiin vahvistaa taloudellista kasvua ja nopeuttaa teollista rakennemuutosta. Samaan pyrki myös Wariksen luotsaama uusi tulevaisuuteen katsova rahasto. Keinot ja näkemys siitä, miten tämä tehtäisiin, olivat vain erilaiset.
Rahoitusta lupaaville toimijoille ja yleishyödyllisille tutkimuksille
Sitra aloitti toimintansa virallisesti vuonna 1968. Myönnettäviä avustuksia ja lainoja varten sillä oli käytettävissään arvopapereiden tuotto, jonka oli arvioitu olevan vuosittain noin 7 miljoonaa markkaa.
Jo saman vuoden maaliskuussa pankkivaltuusmiehet hyväksyivät ensimmäiset rahoituskohteet, joita oli kaikkiaan kaksikymmentä. Alku oli siis näyttävä, mutta omat toimintatavat vielä löytämättä.
Melkein kaksi kolmesta ensimmäisistä rahoituskohteista tuli Valtion teknillis-tieteelliseltä toimikunnalta ja keskuspankin tuella perustetulta Sponsor Oy:ltä, joka rahoitti yksityisiä keksijöitä ja lupaavia yrityksiä. Kehitysyhtiö oli aloittanut juuri toimintansa.
Valtion teknillis-tieteellisen toimikunnan ehdotuksesta Sitra lähti rahoittamaan muun muassa uusien polymeereihin perustuvien paperi- ja kartonkituotteiden valmistusta, turpeen käyttömahdollisuuksien selvittämistä, lääketieteellisten elektronisten laitteiden kehittämistä sekä sähkölämmityksen käytön tutkimista aluelämmityksessä. Sponsorin suosituksesta taas avustettiin puoliautomaattisen revolverin patenttihankinnassa.
Rahastolla oli alusta asti velvollisuus tavoitella koko yhteiskunnan hyvinvointia.
Toinen toiminta-alue olivatkin yleishyödylliset tutkimukset, selvitykset ja koekohteet. Niiden piti kuitenkin olla kansantalouden ja teollisuuden kilpailukyvyn kannalta merkittäviä. Esimerkkinä mainittiin julkisten varojen tehokkaampi käyttö koululaitoksissa, sosiaalihuollossa ja “yleensäkin valtiokoneistossa”.
Tästä syystä Sitralta rahaa saivat esimerkiksi professori Pekka Kivalon valvoma teknisen informaation käsittelyä ja levittämistä koskeva tutkimus, Metsäntutkimuslaitoksen selvitys, jossa etsittiin harvennusmetsiin soveltuvia koneita ja menetelmiä sekä professori Peitsa Mikolan suomalaisittain ainutlaatuinen ja laaja tutkimus ympäristön tilasta. Mikolan ryhmän tutkimus valmistui jo 1970 ja oli näin Sitran ensimmäinen valmistunut tutkimushanke.
Näiden lisäksi Waris esitti tutkimusta Suomen teollisuuden kansainväliseen kilpailukykyyn vaikuttavista tekijöistä sekä teollisuuden sijaintitutkimusta. Rahaa saivat myös muun muassa Mannerheimin Lastensuojeluliitto lasten hammashoitojärjestelmän kehittämishankkeeseen, Suomenlinnassa järjestetty kansainvälinen tuotesuunnitteluseminaari ja Airam erikoisparistojen kehittelyyn.
Eduskunnan pankkivaltuuston jäsenillä ei ollut näistä huomautettavaa. Pankkivaltuusmiehiltä tuli vain yksi ehdotus, joka lisättiinkin rahoituskohteiden listaan. Se koski ”markan eroosion syiden” selvittämistä.
Wariksen johdolla Suomen suurimmaksi ympäristöntutkimuksen rahoittajaksi
Ydinfyysikko ja tekniikan tohtori Eino Tunkelo huomasi pikkuvarikset Suomen Pankin aulassa joskus syksyllä 1969. Helsingin Teknillisen korkeakoulun fysiikan apulaisprofessorina työskennellyt Tunkelo oli vastikään palkattu Sitraan tekniseksi asiantuntijaksi käsittelemään sinne saapuvia rahoitusanomuksia.
Rahoitusanomuksia oli tullut jo ensimmäisenä toimintavuonna paljon: Yhteensä 159 anomusta, joista 96 oli hyväksytty ja 30 hylätty. Loput anomukset vedettiin pois tai ne olivat vielä vuoden lopussa käsittelemättä.
Noin puolet myönnetyistä varoista oli kohdistettu itsenäisille tutkimuslaitoksille, erillisille tutkimusryhmille sekä korkeakouluille.
Valtaosan rahoituksesta saivat teollisuusjätit.
Oli Nokiaa, Wärtsilää, Kone Oy:tä, Outokumpua, Vaisalaa ja Enso-Valmetia.
Rahallisesti eniten tukea olivat saaneet tekniset tutkimushankkeet. Yhteiskunnalliset ja yleishyödylliset selvitykset sekä koulutus jäivät tässä vaiheessa pitkälle niiden taakse. Lähes kolmannes rahaa saaneista tutkimuksista oli liittynyt elektroniikkaan ja sähköteollisuuteen. Myös kemian ala, ”metallurgia ja vuoriteollisuus” sekä metsä- ja maatalous olivat hyvin edustettuina.
Kun Tunkelo tuli taloon, Sitran toiminta oli oikeastaan vasta kunnolla käynnistymässä. Eräällä työvierailullaan, hyvin pian aloittamisensa jälkeen, hän tuli katsoneeksi keskuspankin ala-aulan patsasta tarkemmin. Sen juureen oli hakattu pieni varis.
Virkailijan kertoman mukaan se ei ollut ainut. Tämä kertoi Tunkelolle, että pieniä variksia oli kätketty muihinkin Suomen Pankin tiloissa oleviin taideteoksiin. Taiteilijat olivat ilmeisesti halunneet miellyttää entistä pääjohtajaa, Tunkelo päätteli.
Klaus Waris oli kovan linjan vaikuttaja. Muutaman entisen sitralaisen mukaan oli julkinen salaisuus, että hän oli eronnut Suomen keskuspankin johdosta ollakseen käytettävissä, kun presidentti Urho Kaleva Kekkonen luopuisi vallasta.
”Sitä ei sanottu ääneen, mutta monet ajattelivat niin”, Tunkelo sanoo ja jatkaa: ”Se sata miljoonaa, joka oli annettu Sitran pääomaksi, oli siihen aikaan iso raha ja Waris oli suvereenisti sen käyttäjä. Hän oli Suomen Pankin johdossa säännellyt paperitehtaiden rahoja, saiko Enso vaiko joku muu, hän oli aikamoinen diktaattori suorastaan.” Toisaalta liikkui myös huhuja, joiden mukaan silloinen ministeri Mauno Koivisto olisi pelannut Wariksen pois pääjohtajan pallilta.
Niin tai näin, jos Waris oli ollut Suomen Pankissa kova luu, Sitran johtajana hän oli jotain muuta: rento.
Jo työhaastattelut olivat vapaamuotoisia – silloin, kun niitä edes järjestettiin.
Tunkelo ei muista sellaisessa käyneensä, vaan hänen mukaansa Waris palkkasi hänet Hans Andersinin tilalle suorilta käsin akateemikko Erkki Laurilan ja professori Pekka Jauhon suosituksesta. Waris ilmeisesti luotti Tunkelon silloisiin esimiehiin ja niin myös Tunkeloon.
Aiemmin maaliskuussa taloon käsittelijäksi tullut diplomi-insinööri Jali Ruuskanen ei puolestaan edes tiennyt tulleensa työhaastatteluun. Waris oli kutsunut Teknillistä Aikakauslehteä päätoimittavan Ruuskasen keskustelemaan Sitraa käsittelevästä jutusta, jonka tämä oli kirjoittanut. Ruuskanen pelkäsikeskustelun alkuvaiheessa, että hän oli tehnyt asiavirheitä tai Wariksella oli huomautettavaa jutun sävystä.
”Sitten ihmettelin vaan, että mitä se minusta kyselee. Keskustelun päätteeksi Waris sitten tokaisi, että selvä, otamme sinut töihin, mene sopimaan työehdot, palkat ja muut konsuli Jadekin kanssa.”
Ruuskanen oli kirjoittanut Teknilliseen Aikakauslehteen myös kriittisesti teollisuuden suhteesta ympäristöön. Tämän, Wariksen saaman ympäristöherätyksen, ja vuonna 1970 Sitran julkaiseman ympäristön pilaantumista ja sen ehkäisyä käsittelevän Peitsa Mikolan ryhmän tutkimuksen yhteisvaikutuksesta Ruuskanen sai myöhemmin tehtäväkseen miettiä, millaisia jatkohankkeita Sitra voisi käynnistää.
Ympäristöstä ja sen saastumisen ehkäisystä tulikin 1970-luvulla yksi Sitran vahvasti suomalaisessa yhteiskunnassa ajamista teemoista. Sitra ohjasi lähes kymmenesosan rahoituksestaan ympäristöhankkeisiin ja siitä tuli Suomen suurin ympäristöntutkimusten rahoittaja.
Oppeja teollisen kilpailukyvyn edistämiseen muilta mailta
Vapaa, innostunut ja itsenäinen. Näillä sanoilla entiset sitralaiset kuvailevat Sitran ensimmäisten vuosien työilmapiiriä, ja oikeastaan näin sitä kuvataan pitkälle 1980-luvulle saakka.
Tähän oli useita syitä.
Waris antoi Sitraan palkatuille asiantuntijoille hyvin vapaat kädet ideoida sekä arvioida ja valvoa rahaston projekteja. Luotto oli varmasti pitkälti luottoa omaan intuitioon ja kykyyn rekrytoida oikein. Waris pyrki etsimään Sitraan eri aloilta kyvykkäimpiä tekijöitä ja näkijöitä, jotka kykenivät muodostamaan mielipiteen yksittäisistä innovaatioista, mutta joilla oli myös kokonaisnäkemystä taloudesta ja teollisuudesta.
Toinen vaikuttava tekijä oli se, että rahaston toimintatavat piti luoda tyhjästä. Toiminta oli melko pitkään organisoimatonta ja talo oli alusta asti hyvin epäbyrokraattinen, tarkoituksella.
Kun uusi työntekijä aloitti Sitrassa, varsinaisia alkupuheita tai ohjeistuksia ei ollut. Suuntaviivat ja ohjenuorat tulivat kahvipöydässä. Waris kävi toimistossa vain kerran viikossa, kun Helsingin kauppakorkean kanslerinhuoneestaan ehti.
Eino Tunkelo ja Jali Ruuskanen muistavat kahvipöytäkeskustelut hedelmällisimpinä. Heidän mukaansa Wariksella oli vahva näkemys ja ote siihen, mitä yhteiskunnassa ja maailmalla tapahtui.
Hän saattoi nostaa päivän lehdessä olleen artikkelin esiin, jonka jälkeen sen sisällöstä keskusteltiin yhdessä.
”Meille nuorille insinööreille se hänen humaaniutensa ja osaamisensa oli se suurin anti. Hän näki, mitkä asiat Suomessa olivat tärkeitä”, Tunkelo sanoo.
Sen enempää ei Waris työntekijöitään ohjeistanut.
Yhtä asiaa Waris Tunkelolle kuitenkin korosti, ja se liittyi Suomen teollisuuden suhteelliseen kilpailukykyyn. Sitra oli aloittanut sitä koskevat selvitykset, joiden valvomisen Tunkelo peri Andersinilta. Idea tutkimusohjelmaan oli tullut Teollisuuden Keskusliiton Bror Wahlroosilta, joka myös johti työryhmää.
Sitran rahoituksella kilpailukykyyn vaikuttavia tekijöitä kartoitettiin ala alalta aina suomalaista trikooteollisuutta myöten. Tavoitteena oli saada tarkkoja tietoja yritysten suunnitelmien ja teollisuuspoliittisen suunnittelun pohjaksi.
Lopputuloksena oli vino pino alakohtaisia raportteja. Tunkelon mukaan niitä ei käsitelty pahemmin julkisuudessa, mutta niistä saatu tutkimustieto vaikutti Wahlroosin kautta tämän siirryttyä kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäälliköksi.
”Wariksen selvä linjanveto oli, ettei pitänyt puhua vain hintakilpailukyvystä, vaan uusien tuotteiden, tutkimuksen ja tuotekehityksen vaikutuksesta siihen”, Tunkelo sanoo ja myhähtää.
”Minua naurattaa, kun tänä päivänä siitä hintakilpailukyvystä puhutaan taas.”
Muihin maihin verrattuna kilpailukyky nähtiin Suomessa tuolloin vielä melko kapeasti. Esimerkiksi Yhdysvaltojen ja muiden Pohjoismaiden teollisuudessa seurattiin tekniikan edistymistä Suomea tiiviimmin, ja yritykset satsasivat enemmän uusien tuotteiden ja menetelmien kehittämiseen. Tämä tajuttiin hyvin Sitrassa, jonka ydintehtäviin tuotekehityksen edistäminen kuului.
Suomen panostus tekniseen tutkimukseen huoletti Warista. Sitran teettämän selvityksen mukaan vuonna 1968 siihen käytettiin noin 150 miljoonaa markkaa eli 0,5 prosenttia bruttokansantuotteesta. Pohjoismaisittain se oli vähän: esimerkiksi Norjassa vuonna 1967 osuus oli 1,0 prosenttia ja Ruotsissa 1,4 prosenttia. Valtion osuudessa ero oli vielä selvempi. Suomessa valtion osuus teknisestä tutkimuksesta oli 20 prosenttia, kun taas Ruotsissa 41 prosenttia ja Norjassa jopa 58 prosenttia.
Waris uskoi innovaatioiden painopisteen olevan siirtymässä laitteista ideoihin, sovelluksiin ja menettelytapoihin. Hänen johtamassaan Sitrassa nähtiin, ettei Suomi nousisi kilpailemaan kehittyneempien teollisuusmaiden teknologioiden ja tuotteiden kanssa ilman satsausta tietoon ja uuteen tekniikkaan.
Teknologinen kuilu muihin maihin nähden oli kuitenkin suuri. Waris ei uskonut, että sitä voitaisiin kuroa kokonaan umpeen. Hän kuitenkin arveli, että suomalaiset voisivat ehkä pärjätä soveltajina.
Sitrassa seurattiinkin tarkasti, mitä teollistuneemmissa maissa tehtiin.
Esimerkiksi Tunkelon tyypillinen työpäivä Sitrassa alkoi puolenpäivän jälkeen, kun aamupäivän apulaisprofessorin velvollisuudet Otaniemessä oli hoidettu. Ensimmäisenä toimistoon saavuttuaan hän kävi läpi päivän lehtileikkeet. Toimistoon tilattiin erityisesti ulkomaisia tiedelehtiä. Näistä Tunkelo ja muut poimivat uusia ideoita.
Loppupäivän Tunkelo käytti rahastoon tulleiden hakemusten käsittelyyn. Niitä saattoi jättää mihin tahansa aikaan vuodesta, sillä erillistä hakuaikaa ei ollut. Tunkelo kävi viikoittain yrityskäynnillä, yksin tai yhdessä muiden käsittelijöiden kanssa. Koska alat olivat moninaiset ja vaativat käsittelijöiltä laaja-alaista ymmärrystä, työskentely oli ”kollegiaalista” ja muiden osaamista saattoi käyttää hyväksi ilman pelkoa huonoksi työntekijäksi leimautumisesta.
Tätä edisti työntekijöiden välisen kilpailuasetelman puuttuminen, sillä työntekijöiden etenemismahdollisuudet olivat hyvin rajalliset. Wariksen periaatteena oli, ettei Sitraan tultu mihinkään eläkevirkaan. Hänen ajatuksensa mukaan asiantuntijat olivat rahastossa muutaman vuoden, minkä jälkeen he lähtivät soveltamaan oppejaan teollisuuteen, liike-elämään tai korkeakouluihin.
Waris myös korosti, ettei pienessä organisaatiossa ollut hierarkiaa tai sijaa nokkimiselle.
Hän kutsui Sitraa pannukakkuorganisaatioksi, jonka keskellä oli yksi kynttilä: hän itse.
Jos riitoja tai erimielisyyksiä tulisi, hän ratkaisisi ne. Mutta riitoja ei pahemmin tullut.
Noin kerran kuussa Waris tuli mukaan yritysvierailulle. Ne olivat yritysjohtajille vakavia paikkoja, Tunkelo sanoo. Erityisen hyvin hän muistaa, kuinka Tampellan silloinen toimitusjohtaja kuunteli kasvot valkoisina Warista. Tampella oli tuohon aikaan vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa. Tämä on luultavasti jäänyt mieleen siitäkin syystä, että Tunkelo siirtyi Sitrasta vuonna 1972 juurikin Tampellaan tutkimusjohtajaksi.
Joka torstai Waris piti projektikokouksen, jossa käsiteltiin käynnissä olevien projektien etenemistä sekä uusia kiinnostavia rahoitushakemuksia ja mahdollisesti käynnistettäviä omia selvityshankkeita.
Riskinottoa ja kokeiluja
Toiminta-ajatus oli jo alussa melko selvä. Sääntöjen mukaan Sitran tuli rahoittaa sellaista tutkimus- ja kehitystyötä, jonka voitiin katsoa palvelevan raha- ja talouspolitiikan yleisesti hyväksyttyjen tavoitteiden saavuttamista. Sen tuli pyrkiä perustutkimuksen tulosten soveltamiseen ja niiden muuntamiseen yhteiskunnallisiksi käytännöiksi, teollisiksi tuotekehittelyprojekteiksi ja lopulta vientiartikkeleiksi.
Kokeilut ja riskinotto kuuluivat alusta asti rahaston toimenkuvaan. Sitra tuki hankkeita, joita ei riittävän laajoina tai kyllin nopeasti saatu muutoin käynnistymään. Varojen tarpeen tai riskin piti olla niin suuri, ettei toteuttaja voinut ottaa sitä yksin kannettavakseen.
Riskillekin tosin oli ehtonsa. Ensinnäkin epäonnistumisen vaaran oli oltava punnittavissa ja onnistumisen mahdollisuuksien oltava olemassa. Toisekseen riski ei saanut johtua puutteellisesta tutkimussuunnitelmasta tai epärealistisesta kustannusarviosta. Palautusvelvollisuus kuului luonnollisesti rahoitussopimuksiin.
Lisäksi Sitra tuki yhteiskunnallisia tutkimus- ja selvityshankkeita sekä teetti yleistä merkitystä omaavia tutkimuksia aloilta ja aiheista, joihin muut eivät tarttuneet. Ehtona näissä niin sanotuissa toimeksiantoprojekteissa oli, että tarkasteltavana olevalle ongelmalle löydettäisiin uusia ratkaisumalleja, työllä edistettäisiin suomalaisen yhteiskunnan valmistautumista tulevaisuudessa tapahtuviin muutoksiin, tuloksista olisi apua päätöksenteossa tai niistä olisi kansantaloudellista hyötyä. Toimeksiantoprojekteissa palautusvelvollisuutta ei ollut.
Myöhemmin hyötyä alettiin korostaa kaikessa. Hyöty käsitettiin laveasti.
”Huomattakoon, että hyöty sisältää myös viihtyisyyden, turvallisuuden yms. tarpeiden tyydytyksen”, Waris kirjoitti 20.5.1970 päivätyssä esitelmässään, joka käsitteli Sitran rahoitusta tutkimus- ja kehitystyössä.
Samaisessa esitelmässään hän linjasi, että Sitra näki erääksi tehtäväkseen luoda entistä enemmän kontakteja korkeakoulumaailman ja yritysten välille. Tosin soveltavassa tutkimuksessakin täytyi olla selvä taloudellinen tavoite.
Tyypillisessä projektikokouksessa Waris kuunteli rauhassa kulloinkin käsittelyssä olevan hanke-esityksen loppuun. Tämän jälkeen hän esitti esittelijälle muutaman etukäteen valmistellun kysymyksen.
Waris tuskastui harvoin, mutta paikallaan junnaamisesta hän ei pitänyt. Jostain syystä Tunkelo muistaa erityisen hyvin futurotaloa koskevan tapauksen.
”Sitä oli tehty monta vuotta, eikä siitä ollut tullut mitään. Kerran sitten Waris sanoi, että menkää sinne yritykseen ja lopettakaa nyt jo se projekti. Että ei saa heittää hyvää rahaa vanhan rahan päälle.”
Jos tulokset eivät vastanneet odotuksia tai joku toinen ehti projektin kuluessa kehittämään paremman tuotteen tai menetelmän, rahoitus saatettiin tosiaan lopettaa kesken. Näin kävi esimerkiksi ensimmäisenä toimintavuonna aloitetulle hankkeelle, jossa tavoitteena oli selvittää ”alueellisen taidehallinnon ekonomiaa”.
Säveltäjä Seppo Nummi meni tutkimusta varten lääneihin ottamaan selvää, miten valtion opetusministeriön tukia käytettiin ja millä perustein. Tarkoituksena oli selvittää samalla myös taide-elämän taloudellista tilaa sekä millaisia taideorganisaatioita Suomessa oli.
Tutkimus kesti puolitoista vuotta, mutta se ei koskaan valmistunut. Sitra vihelsi pelin poikki ensimmäisen väliraportin saavuttua. Hankkeesta tehdyssä yhteenvedossa todetaan, että Nummella ei ollut ”edellytyksiä tutkimuksen läpivientiin aiotussa muodossa.”
Lopuksi koko tutkimus päätettiin kuopata, sillä katsottiin, ettei Nummen materiaaleista olisi hyötyä muille kuin Nummelle.
Toisaalta hyviksi havaituille hankkeille voitiin antaa lisärahaa. Joskus rahoitusta saatettiin jatkaa useillakin vuosilla. Koska Sitra pystyi ennakoimaan varojaan pitkäkestoisesti, se pystyi sitoutumaan pitkiinkin sopimuksiin. Tämän lisäksi se saattoi rahoittaa haluamansa hankkeen kokonaan.
Mutta vaikka Waris antoi työntekijöilleen suuret toimintavapaudet, pankkivaltuustoon vietävissä ehdotuksissa hän käytti valtaansa. Projektikokouksessa kuulemansa perusteella hän yksinkertaisesti joko hyväksyi tai hylkäsi ehdotukset.
Toinen tiukka paikka oli rahoitusehdotusten ja hankkeiden loppuraporttien kirjallinen muoto.
Tiivistelmät ja yhteenvedot eivät saaneet olla Wariksen mukaan sivua pidempiä, sillä eihän kukaan jaksaisi lukea pitkiä löpinöitä. Tekstien lyhentäminen ja editointi tuli Jali Ruuskasen vastuulle.
Entiset sitralaiset uskovat, että Waris oli pankkivaltuuskunnassa suvereeni. Jopa siinä määrin, että valtuuston uskottiin tekevän päätökset vain muodollisesti.
Toimistossa Waris ei näiden kokousten sisällöstä puhellut. Siellä kuultiin vain myönteiset päätökset, ei muuta.
Rahoitushudeista voittoihin
Ensimmäisinä vuosinaan Sitra maalasi lavealla eli toimi laajalla alueella ja käynnisti välillä hankkeita hyvinkin ripeästi, jopa parissa viikossa. Siksi alkuvuosien rahoituskohteiden listaa selaillessa mieleen tulee väistämättä sana ”villi”.
Samaan aikaan, kun Sitra rahoitti vaikkapa sellaisia hyvin ajassa kiinni tai aikaansa edellä olevia tutkimuksia ja kokonaisselvityksiä kuin Suomen kaupungistumisprosessi, ydinpolttoaine-elementit, elektroniikkateollisuuden mikropiirit tai ilman saastumisen ehkäisy, saattoi se yhä tukea myös ravunviljelyä, astianpesukoneen kehittelyä, malminetsintäkilpailua tai Oravaisten yhteisnavettaa.
Ei olekaan ihme, etteivät suomalainen teollisuus ja tutkimuslaitokset aluksi oikein tienneet, mikä Sitra oikein oli ja mihin se pyrki.
Esimerkiksi kun Eino Tunkelon seuraaja kertoi Otaniemessä, että Tunkelo oli siirtynyt Sitran palvelukseen eikä siten pitäisi enää luentoja, olivat opiskelijat olleet ihmeissään.
”He luulivat, että olin lähtenyt musiikkialalle”, Tunkelo kertoo nauraen.
Rahastolla ei aluksi ollut selkeitä painopisteitä. Suuntaviivoja ja sisältöä haettiin yksittäisten käytännön projektien kautta.
Värikäs hankekirjo, riskirahoittamisen luonne sekä se, että Sitra yritti nähdä edelle aikaa, johtivat luonnollisesti huteihin. Ensimmäisinä vuosina aloitetuista rahoitushankkeista tällaisia olivat esimerkiksi suolan merivedestä poistava prototyyppilaite ja puolustuslaitoksen toimeksiannosta tehty projekti, jossa Nokia yritti kehittää salaamisjärjestelmää radiopuhelimiin ja radiolinkkeihin, jotta salakuuntelu ei olisi mahdollista.
Projektista tehdyn loppuarvion mukaan suolanpoistajan prototyyppi toimi tyydyttävästi laboratorio-olosuhteissa, mutta ei kenttäoloissa. Kehitystyö ”epäonnistui siitä syystä, että tarpeellista perustutkimustietoa ei ollut riittävästi”, arviossa todetaan.
Päänvaivaa teettivät erityisesti yksityiset keksijät, joiden keksintöideat veivät talon työntekijöiltä suhteessa eniten aikaa. Pian Waris kyllästyi tähän sekä vastaan tulleisiin ”ikiliikkujiin”, ja yksityisten keksijöiden hakemukset alettiin ohjata Sitrasta Suomen Kulttuurirahaston ylläpitämään Maili Aution rahaston keksintösäätiöön punnittavaksi. Vuonna 1971 vastuu lopulta siirtyi Sitran aloitteesta kauppa- ja teollisuusministeriön ja Suomen Kulttuurirahaston tuella perustetulle Keksintösäätiölle.
Oli selkeitä onnistumisiakin. Kaupungistuvan Suomen lähiörakentamista hyödytti esimerkiksi Sitralta rahoitusta saanut Betonikone Oy:n valmistama 80 tonnin torninosturi, jonka avulla rakennettiin elementtikerrostaloja. Vuoden 1970 loppuun mennessä yritys oli toimittanut 27 nosturia eri puolille Suomea. Sitra tuki myöhemmin myös siirrettävän nosturin rakentamista.
Jo alusta asti Sitra tuki myös merkittävästi suomalaista puolijohdetutkimusta. Se rahoitti lukuisia VTT:n puolijohdelaboratorion ja alan suomalaisen uranuurtajan Tor Stubbin johdolla tehtäviä tutkimuksia, joissa kehitettiin esimerkiksi mikrostrip-piirejä, ohutkalvotekniikkaa, puolijohdeilmaisimia sekä hybridipiirejä.
Sitralla oli osuutta myös puolijohdetehtaan perustamisessa Suomeen. Vuonna 1970 rahasto myönsi rahaa ensimmäiseen tehtaan perustamisedellytyksiä kartoittavaan selvitykseen, jota johti Tor Stubb. Tulos: sellainen kannattaisi perustaa.
Myöhemmin 1970-luvun lopussa Oy Nokia Ab, Salora Oy, hybridipiirivalmistaja Aspo Oy ja VTT palasivat asiaan ja Sitran rahoituksella tehtiin uusi selvitys, joka tuotti konkreettisen ehdotuksen tarvittavan ”taitotiedon” hankinnasta ja ehdotuksen lisenssinantajasta. Yritykset päätyivätkin perustamaan puolijohdekomponentteja suunnittelevan ja valmistavan Micronas Oy:n, jonka tiedonsiirtoprojektia Sitra niin ikään rahoitti. Hankkeesta tehdyn loppuarvion mukaan valmistus alkoi vuonna 1986.
1970-luvun mikropiiritutkimukset saivat 1980-luvulla jatkoa suprajohdekomponenttitutkimuksista, ja Sitra löytyi monesti myös näiden taustalta.
Teollinen tutkimus nousuun
Kuten tiedetään, elektroniikasta tuli myöhemmin Suomen suurin vientiala ja Suomi kipusi tutkimuksen laadussa mitattuna puolijohdeteknologian kärkimaaksi. 1960-luvulla aloitettu tutkimus on poikinut useita yrityksiä, joista monet ovat alansa markkinajohtajia.
Kaikesta tästä huolimatta Sitran alkuaikojen merkittävin saavutus oli ehkä silti yksittäistä projektia, tutkimusalan kehitystä tai hyvin myyvää tuotetta suurempi.
Alkuvuosina Sitran pääpaino oli selvästi teollisuuden prototyyppien ja valmistusmenetelmien edistämisessä eli siis tuotekehityksessä. Siitä tuli nopeasti maan merkittävin teknisen tuotekehitys- ja tutkimustyön julkinen rahoittaja.
Toisin sanoen Sitra teki mitä oli tarkoituskin eli lisäsi teollista tutkimusta Suomessa. Ennen kaikkea rahasto kuitenkin opetti suomalaisille teollisuusyrityksille, kuinka ja millä tavalla tutkimusta tehdään.
”Me opetimme teollisuusyritykset tekemään tutkimussuunnitelmia ja -tiivistelmiä sekä seuraamaan myös projektien taloutta. Aiemmin oli ollut niin, että ne saivat apurahaa tai muuta rahoitusta ja tekivät sitten mitä tekivät. Me opetimme tavoitteellista toimintaa”, Jali Ruuskanen sanoo.
Samaa sanoo Eino Tunkelo: ”Minun näkökulmastani projektiluonteinen tutkimustyö lähti sieltä.”
Hankkeiden käsittely tarkentui ja vakiintui Wariksen loppukaudella. Tunkelon mukaan suuri vaikutus tähän oli käsittelijäksi palkatulla fyysikko Jaakko Rislakilla, joka toi taloon mukanaan tietyn kaavan ja logiikan, jolla rahoitushakemuksia ja käynnistettyjä hankkeita käsiteltiin.
Sitra valvoi hankkeiden etenemistä ja myönnettyjen varojen käyttöä tarkkaan, ja tutkimusta tekeviltä vaadittiin paljon aina tutkimussuunnitelmia myöten. Tutkimussuunnitelmien piti olla konkreettisia ja hyvin tehtyjä ja niistä täytyi ilmetä selvä uutuusarvo ja mahdollisuus tehdä taloudellista tuottoa. Tutkimussopimusta varten täytyi myös olla tarkka työohjelma, budjetti, oikeanlainen miehitys, tarkasti määritelty takaisinmaksun tapa ja ajankohta ja niin edelleen. Yhteenvetoja myös muokattiin paljon.
Akateemiseksi rotiksikin tätä voisi kutsua.
Tässä artikkelissa käytetyt lähteet.
JATKA AIKAMATKAA
T&k-rahoittajasta yhteiskunnalliseksi muutosagentiksi.