Vauhdittaako korona siirtymää kohti kestävää yhteiskuntaa?

Ekologisen jälleenrakennuksen kiireellisyys nousi vuodenvaihteessa julkaisemassamme Megatrendit 2020 -katsauksessa keskeisimmäksi tulevaisuuteemme vaikuttavaksi tekijäksi. Miten vastaamme ilmastonmuutokseen, luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen, resurssien vaihtelevaan saatavuuteen (esim. rakentamiseen sopiva hiekka ja makea vesi useilta alueilta uhkaavat loppua) ja jäteongelmaan? Vaikka pandemia on kriisi tässä ja nyt, megatrendi ei muuksi muutu: ekologiset kestävyyskysymykset eivät häviä kriisiagendalta minnekään.

Koronavirus ei onneksi ole megatrendi, vaan niin sanottu villi kortti eli verrattain nopeasti tapahtuva asia, joka muuttaa nykyistä tilannetta merkittävästi. Samalla, kun villit kortit haastavat megatrendejä, megatrendit tarjoavat kehikon tarkastella villin kortin vaikutuksia. Tässä Koronan vaikutukset -artikkelisarjamme toisessa osassa pohdimme, millaiseen valoon ekologiseen kestävyyskriisiin liittyvät kehityskulut ja jännitteet asettuvat koronan muuttamassa maailmassa. Millaisten valinnan paikkojen edessä olemme?

Ympäristötietoisuus vs. ympäristöteot

Kasvanut ympäristötietoisuus ja toisaalta tietoisuuden vähäinen vaikutus tekoihin tunnistettiin yhdeksi keskeiseksi jännitteeksi Megatrendit 2020 -katsauksessa. Pandemian hillintätoimet ovat todistaneet, miten nopeasti me ihmiset halutessamme pystymme toimimaan. Kun miljoonien ihmisten, valtioiden ja kokonaisten maanosien arki ja toiminta menee päivissä uusiksi, mahdoton muuttuu yhtäkkiä mahdolliseksi. Toimien mittakaava houkuttelee vertaamaan: jos me pystymme tähän, me pystymme ratkomaan myös ekologisen kriisin.

Nyt me teemme ekotekoja kuitenkin pakotettuina: energiankäytön supistuminen, lentämisen romahdus ja autoilun väheneminen liittyvät kaikki virukseen, eivät ympäristökriisiin. Siksi kiinnostava kysymys on, miten tästä seuraavat positiiviset ympäristövaikutukset, kuten päästöjen pudotus, puhdas ilma, ruuhkattomat kaupungit ja niihin palailleet eläimet, vaikuttavat ihmisten arvoihin ja asenteisiin ja sitä kautta ympäristötietoisuuteen? Jatkuuko ristiriita tietoisuuden ja tekojen välillä?

Ainakaan pandemia ei ole pyyhkäissyt ilmaston kuumenemista ihmisten mielistä: kansainvälisen kyselytutkimuksen mukaan 87 prosenttia kiinalaisista ja 69 prosenttia saksalaisista pitää ilmastonmuutosta yhtä vakavana kriisinä kuin koronavirusta. Samaan aikaan Suomessa pandemia on saanut yläasteikäiset nuoret (24 %) huolestumaan tulevaisuudesta aiempaa enemmän, ilmenee Lasten ja nuorten säätiön tekemästä kyselytutkimuksesta. Huomionarvoista on, että ennen koronakriisiä tehdystä tutkimuksesta selviää, että ilmastonmuutos ja siihen sopeutuminen on yksi keskeisimmistä syistä siihen, miksi nuorten tulevaisuususko horjuu. Tarve toiveikkaille tulevaisuuskuville on ilmeinen.

Vuosien mittaan kasvanut ympäristötietoisuus tuskin heikkenee hetkessä, mutta kuinka monta huolta mahtuu ihmisen mieleen? Vaikka ilmastokriisitietoisuus ei näytä vielä laskeneen, koronakriisin jatkuessa voidaan olla finite pool of worry -ilmiön edessä. Käsite viittaa siihen, että ihmiset pystyvät kerralla kantamaan huolta rajallisesta määrästä asioita. Kun median – ja meidän kaikkien – huomio kiinnittyy tiiviisti pandemiaan ja sen seuraamuksiin, ympäristökysymykset jäävät väistämättä varjoon.

On todennäköistä, että koronavirus voimistaa jännitettä ympäristötietoisuuden ja tekojen välillä. Yksi syy on se, että virus alleviivaa, kuinka ympäristökriisin dilemma on sen karkaava aikahorisontti. Toisin kuin koronavirus, ympäristökriisi ei iske maailmaa samanaikaiseen kertashokkiin, ainakaan vielä. Jos korona on sprintti, ovat ilmasto- ja luontokysymykset maratonlaji. Nopeita ratkaisuja ei ole, kun tarve on systeemiselle muutokselle Systeeminen muutos Systeemisellä muutoksella tarkoitetaan toimintamallien, rakenteiden ja näiden vuorovaikutusten samanaikaista muutosta, jolla luodaan edellytyksiä tulevaisuuden hyvinvoinnille ja kestävälle kehitykselle. Avaa termisivu Systeeminen muutos . Ja silti meidän pitäisi kiristää tahtia. Koronaelvytystä kannattaa tehdä niin, että se vie meidät lähemmäs Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteita – eikä ainakaan kauemmas niistä.

Toinen seikka, joka voi vaikuttaa tekojen ja tietoisuuden välisen jännitteen voimistumiseen, liittyy pandemian talousvaikutuksiin. Historia ei säännönmukaisesti toista itseään, mutta edellinen taantuma antaa aineksia pohtia tulevaa. Vuoden 2008 finanssikriisiä seurasi useiden maiden haluttomuus ja kyvyttömyys panostaa ilmastotoimiin, mikä liittyi osittain myös vihreiden investointikanavien puutteeseen. Esimerkiksi EU:n vuoden 2009 elvytyspaketin 200 miljardista varattiin yhden arvion mukaan vain kaksi prosenttia energia- ja ilmastotoimiin. Toisaalta, eräät maat, kuten USA, Kiina ja Etelä-Korea, liittivät elvytykseen ns. vihreän elvytyspaketin, jonka tavoite oli kasvattaa kokonaiskysyntää ja samalla vähentää päästöjä. Nykyään maissa on vahvaa osaamista esimerkiksi sähköautojen akkujen valmistuksessa. Nyt monien instituutioiden, kuten Maailmanpankin, Euroopan komission, Kansainvälisen valuuttarahaston ja YK:n, keskuudessa on yhteisymmärrys siitä, että koronakriisin jälkeinen elvytys on tehtävä ekologisesti kestävällä tavalla. Ja monissa maissa tähän on ryhdyttykin. Toki soraääniäkin kuuluu: Puolasta on ehdotettu EU:n päästökaupan romuttamista rahojen siirtämiseksi koronan aiheuttamiin menetyksiin, ja esimerkiksi Etelä-Korea ryhtyi rahoittamaan maan suurinta hiilivoimaloiden valmistajaa.

Kolmanneksi ympäristötekojen ja -tietoisuuden välisen jännitteen voimistumista voi tarkastella myös yksittäisten toimialojen kautta: millaisia valinnanpaikkoja uusi tilanne tarjoaa niille? Esimerkiksi lentoliikenteelle pandemia on tarkoittanut ennennäkemätöntä taloudellista iskua, mutta samalla valtioille on tarjoutunut mahdollisuus aktiivisesti vaikuttaa toimialan tulevaisuuteen. Ranska asetti ehdoksi Air Francen tukipaketille päästöjen ja kotimaan lentojen vähentämisen ja Itävalta on asettanut vastaavanlaisia vaatimuksia Austrian Airlinesin tuelle. Suomessa Finnairin pääomitukseen ei liitetty ilmastoehtoja. Kiinnostavaa on, nouseeko lentokerosiinin kansainvälinen verotus vielä keskusteluun. Entä ihmisten käyttäytyminen, miten kuukausien etäkokousdemo vaikuttaa työmatkailuun? Ja miten muuttuu vapaa-ajan lentäminen – väheneekö se vasta kun on pakko?

Jännitteistä huolimatta on myös syytä toivoon. Koronavirus tuntui hetkittäin siltä kuin joku olisi vetänyt hätäjarrusta liikkuvassa junassa. Ulkorajojen sulkeminen, ulkonaliikkumiskiellot maailman metropoleissa, kokonaisen maakunnan sulkeminen täällä kotimaassa. Hallitukset ympäri maailmaa ovat pystyneet mittaviin toimiin, sellaisiin, joita olisi äsken ollut vaikea edes kuvitella. Ekologinen jälleenrakennus on kuitenkin prosessi, joka antaa meille mahdollisuuden edetä vapaaehtoisesti, asteittain ja ennen kaikkea fiksusti kohti vähähiilistä yhteiskuntaa.

Hidastella ei toki kannata. Tämän kevään mantraa koronatartuntoja kuvaavan käyrän madaltamisesta – ”flatten the curve” – voisi hyvin soveltaa myös kestävyyskysymykseen: mitä nopeammin ja tehokkaammin toimimme nyt, sitä edullisempia ja vaikuttavampia toimet ovat. On paljon syytä toivoon, sillä me voimme aktiivisesti vaikuttaa asioiden kulkuun.

Näkemys luonnosta resurssina vs. itseisarvona

Kuten Megatrendit 2020 -raportissa summataan, suhteemme luontoon on jännitteinen. Luontoa lähestytään yhä useasti resurssina, jota ihminen voi ”luomakunnan kruununa” vapaasti käyttää. Vastakkaisen näkemyksen mukaan ihminen on osa luontoa, kuten muutkin eliöt, ja hänen tulisi sopeuttaa toimintansa sellaiseksi, että muillekin on tilaa.

Jännitettä oli aikomus purkaa loppuvuodesta Kiinassa, Kunmingin globaalissa luontokokouksessa. Asialistalla olivat uudet tavoitteet maailman luonnon turvaamiseksi ja sen elinvoiman vahvistamiseksi. Koronapandemia lähti kuitenkin etenemään juuri Kiinasta, ja kokous siirrettiin ensi vuodelle.

On kohtalon ivaa, että luontokokouksen torppasi virus, jonka juuret ovat syvällä luonnon tuhoamisessa.

Kun metsiä, kosteikkoja ja muita maa-alueita raivataan talojen, teiden, kaivosten ja peltojen tieltä, etäisyys ihmisten ja villieläinten välillä kutistuu tai katoaa täysin. Tämä auttaa zoonooseja, eli eläinperäisiä tauteja, leviämään. Olosuhteet virusten leviämiseen ovat otolliset, kun villieläimet ja ihmiset ovat yhtäkkiä kosketuksissa toistensa kanssa.

Koronan kaltaisten tautien leviämistä helpottaa myös tapamme hyödyntää luontoa ja eläimiä, mistä yksi esimerkki on teollinen eläintuotanto. Usein virukset siirtyvät ensin villieläimistä tuotantoeläimiin ja vasta sitten ihmisiin. Tuotantoeläimet ovat viruksille alttiimpia kuin luonnoneläimet, joiden geeneissä on enemmän vaihtelua (UNEP 2016).

Taudit eivät leviä vain kaukomailta. Koronaa kotoisampia esimerkkejä ovat punkkien levittämät borrelioosi ja puutiaisaivokuume. Ilmaston kuumetessa molemmat taudit ovat yleistyneet Suomessa nopeasti. Kaiken kaikkiaan uusien tartuntatautien määrä on kasvussa, ja valtaosa uusista taudeista, joita ihmisillä on todettu viimeisten kolmen vuosikymmenen kuluessa, on peräisin eläimistä (IPBES 2019).

Seuraavan pandemian estäminen edellyttää luonnon rajojen kunnioitusta. Jos luonto horjuu, horjuvat terveyden ohella myös muut ihmiselämän peruspilarit: ruoka, jota syömme, vesi, jota juomme ja ilma, jota hengitämme. Tähän saakka maat ovat epäonnistuneet saavuttamaan tavoitteet, jotka ne ovat luonnon turvaksi asettaneet (IPBES 2019). Myös Suomen luonnon tila heikkenee (Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus 2019). Kenties koronakriisi auttaa myöntämään, ettei luontosuhteemme ole kestävä? Kenties olemme valmiita kokeilemaan uusia tapoja toimia?

Synkkien pilvien keskellä erottuu hento hopeareunus. Osa meistä on koronan vuoksi herännyt näkemään luonnon uudella tavalla. Kun rajoitukset olivat pääkaupunkiseudulla vahvimmillaan, ihmiset ryntäsivät metsiin, luontopoluille ja rannoille.

Koronan keskellä ja sen jälkeen on mahdollista, että jännite luonnon välineellisen ja itseisarvon välillä löytää uuden asennon. Euroopan komission esitys unionin uudeksi monimuotoisuusstrategiaksi antaa viitteitä siitä, että luontoa pyritään jatkossa suojelemaan pontevammin. Kuten esityksessä todetaan: luonnon monimuotoisuuden suojelu ja elinvoiman palauttaminen ovat ainoa keino säilyttää ihmiselämän laatu ja jatkuvuus maapallolla.

Suomi vs. muu maailma

Suomi on määrällisesti mitattuna pieni tekijä ilmastopäästöissä ja muissa ympäristövaikutuksissa, mutta henkilöä kohden vaikutuksemme on suuri. Epäilijöiden mielestä Suomen toimilla ei ole mitään merkitystä, kun taas toiset korostavat Suomen roolia ratkaisujen tuojana ja suunnan näyttäjänä. Miltä tämä jännite näyttää nyt?

Pandemia on tehnyt tuskallisen näkyväksi maailman verkottuneisuuden. Samaan aikaan kriisi on ajanut useat maat käpertymään itseensä, vaikka globaali yhteistyö ei ole koskaan ollut kriittisempää kuin nyt. Luottamuksen ja solidaarisuuden puute maiden välillä on entisestään koetellut jo muutenkin jännitteistä tilannetta.

Suomessa maski- ja suojavarustegate viimeistään osoitti, kuinka riippuvaisia olemme globaaleista arvoketjuista. Huhtikuussa MTK varoitti jäsenistöään valkuaispulasta, kun isot maat keräävät varastoihinsa soijaa ja rapsirouheen saanti vaikeutuu öljykasvipuristamojen sulkeuduttua. Taustalla vaikutti dieselin kysynnän romahdus. Samaan aikaan pula ulkomaisesta kausityövoimasta iski kovaa kotimaiseen ruoantuotantoon.

Kriisin alkumetreillä myös kuluttajat pelästyivät elintarvikkeiden (ja vessapaperin) loppuvan, mutta sittemmin tilanne rauhoittui. Suomi, kuten kaikki muutkin maat, on haavoittuvainen niin työvoiman, kuin tuotteiden ja raaka-aineidenkin saatavuudelle. Kuten Sitran kiertotalousasiantuntija Nani Pajunen kysyy blogissaan: ”Entäs jos – ja kun – emme voi enää koskaan pitää raaka-aineiden ja siten tiettyjen kriittisten tuotteiden saatavuutta itsestäänselvyytenä? Emme juurikaan ole joutuneet kyseenalaistamaan tätä – olemme tottuneet pitämään minkä tahansa tuotteen saatavuutta miltei perusoikeutena.” Luonnonvarojen hyödyntäminen ja siten raaka-aineiden saatavuus ei ole tulevaisuudessa itsestäänselvyys.

Vaikka pandemia on osoittanut globaalin järjestelmämme kipupisteitä ja alleviivannut yhteistyön tärkeyttä, jännite Suomen merkityksestä suhteessa muuhun maailmaan ei näytä korostuneen ainakaan kriisin välittömänä seurauksena. Ehkä koronakriisi on jopa näyttänyt, että kyse on samanlaisesta ”yhteismaan ongelmasta”, kuin kestävyyskriisissä: Vaikka molemmat ovat monimutkaisia, systeemien tasapainoa vavahduttavia ongelmia, yksittäisten ihmisten tai valtioiden toimet voivat romuttaa hillitsemistavoitteita vastoin yhteistä hyvää. Olennaista on, että kumpaakaan ongelmaa ei voi ratkaista ilman globaalia yhteistyötä.

Käytännön yhteistyön kannalta kansainvälisten ilmastoneuvotteluiden lykkääntyminen vuodella eteenpäin on merkittävä pandemian aiheuttama seuraus. Miten tämä vaikuttaa kansainväliseen ilmastopolitiikkaan? Vuosi voi yhtäältä olla mahdollisuus sitoa seuraaviin neuvotteluihin valmisteltavat kansalliset päästötavoitteet vihreään elvytykseen – ja näin lisätä tavoitteiden kunnianhimoa. Toisaalta viivästys voi avata takaoven olla päivittämättä päästötavoitteita ollenkaan, kuten Japani päätyi tekemään.

Ilmaston kannalta nämä päätökset ovat ratkaisevia. Maiden nykyiset päästösitoumukset ovat johtamassa yli kolmen asteen kuumenemiseen, kun Pariisissa tavoitteeksi sovittiin selvästi alle kaksi tai vain puolitoista astetta. Tulevaisuuden kannalta on olennaista, onnistuvatko maat kuromaan kuilun umpeen. Pandemia ei ole muuttanut sitä, että maiden pitäisi vähintään kolminkertaistaa päästövähennysten kunnianhimon taso.

Suomi on vaikeassa tilanteessa ja kiperien päätösten edessä. Olennainen tulevaisuuskysymys on tämä: onko meistä tekemään myös tulevien sukupolvien näkökulmasta reiluja ratkaisuja? Sellaisia, jotka rakentavat kestävää tulevaisuutta pitkälle myös tämän kriisin yli, niin meillä kuin muuallakin.

Reilu vs. eriarvoistava siirtymä kestävään yhteiskuntaan

Ekologiseen kestävyyskriisiin vastaaminen edellyttää merkittäviä muutoksia yhteiskunnan rakenteisiin ja käytäntöihin. Kuinka suuria muutoksia onnistutaan tekemään ja miten nopeasti? Miten varmistutaan siitä, että siirtymä kestävään yhteiskuntaan on tasapuolinen ja reilu?

Korona ei ole tasapuolinen tai reilu. Vaikka virus leviää näennäisen demokraattisesti, sen vaikutukset iskevät ilmastokriisin tavoin rajusti köyhiin ja valmiiksi haavoittuvaisiin ihmisiin (World Food Programme 2020). Köyhissä maissa laajamittaisen nälänhädän riski kasvaa. Vauraammissa maissa tilanne koettelee erityisesti vähävaraisia ja voimistaa sosiaalisia ongelmia.

Voimme kuitenkin päättää, että hoidamme jälleenrakennuksen reilusti.

Koronan myötä liikkeelle on laskettu ennennäkemättömiä rahavirtoja. Suomessa on sorvattu historiallisen suuria lisätalousarvioita, Euroopan komissio on esittänyt 750 miljardin euron toipumispakettia maaosan talouden tukemiseen ja Yhdysvalloissa kongressi päätti maaliskuussa 2 000 miljardin dollarin apupaketista. Maailman mittakaavassa summat nousevat kerrassaan tähtitieteellisiin lukemiin: elvytykseen on ohjattu arviolta yli 10 000 miljardia dollaria.

Rahavuoren päältä kannattaa katsoa kauas. Käsillä on nimittäin valinnan paikka: edistämmekö vai hidastammeko ekologista jälleenrakennusta?

Climate Action Tracker varoittaa lääkitsemästä pandemian aiheuttamaa talousahdinkoa ympäristön ja ilmaston kannalta lyhytnäköisesti. Vaarana on, että maat painavat paniikkinappulaa ja esimerkiksi käynnistävät kertaalleen kuopattuja hiili-investointeja. Vaikka hiilivoiman kaltaisiin ratkaisuihin ei sorruttaisi, on myös paluu vanhaan poissa laskuista: päästöt kipuaisivat pienellä viiveellä entisiin lukemiin. Vastaava kehityskulku nähtiin vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen.

Entinen normaali ei lopulta ollut järin normaalia. Esimerkiksi Oil Change International on laskenut, että Pariisin ilmastosopimuksen laatimisen jälkeen johtavat G20-teollisuusmaat ovat ohjanneet keskimäärin 77 miljardia dollaria vuodessa fossiilisten polttoaineiden tukemiseen. Työllisyyden ja talouden kannalta olisi kuitenkin tehokkaampaa ohjata rahat kestäviin kohteisiin, kuten uusiutuvaan energiaan. Rohkaisevaa on, että esimerkiksi Nigeria on koronakriisin keskellä päättänyt leikata öljytukia rahoittaakseen terveydenhuoltoa, koulutusta ja infrastruktuurin rahoittamista – aivan kuten Maailman energiajärjestön pääjohtaja Faith Birol on esittänyt.

Taloustieteilijä Nicholas Stern on painottanut, että kestävän toipumisen ohjenuoraksi tulisi ottaa kansainvälinen solidaarisuus ja kestävän kehityksen tavoitteet. Solidaarisuutta kaivataan kansainvälisten areenoiden lisäksi myös kansallisella tasolla, sillä energiamurroksen myötä työpaikkoja katoaa monilta aloilta, kuten hiili- ja turvealueilta sekä perinteisestä autoteollisuudesta. On tärkeää, että työntekijöitä ja alueita kuullaan ja tuetaan muutoksessa. Koronakriisin myötä Euroopan komissio onkin esittänyt, että jo aiemmin luotuun reilun siirtymän rahastoon ohjataan lisävaroja kymmenien miljardien eurojen edestä.

Tiukan tilanteen ei tarvitse johtaa vahvimman voittoon tai solidaarisuuden katoamiseen. Evan hiljattain julkaiseman asenne- ja arvotutkimuksen perusteella voi nähdä, että suomalaiset ovat valmiita (59 %) tinkimään eduistaan talouskurimuksen selättämiseksi. 58 prosenttia uskoo suomalaisten yhteishengen kasvuun. Tuloksia voi tulkita niin, että vaikeiden aikojen keskellä ihmiset haluavat luottaa toisiinsa ja varmistaa yhteisen tien ulos kriisistä.

Entistä polttavampia kysymyksiä

Koronakriisi on käynnistänyt keskustelun siitä, minne palaamme, kun tämä on ohi? Palaammeko ”normaaliin”, ”uuteen normaaliin” vai ponnahdammeko itse asiassa eteenpäin? Jotkut sanovat, että koko normaalin käsite joutaa romukoppaan. Onnistummeko kytkemään hyvinvoinnin kasvun irti päästöjen kasvusta ja luonnon köyhtymisestä?

Kuten edellä kuvatut jännitteet, myös kriisi tarjoaa useita valinnan paikkoja. Menneisiin haikailun sijaan voimme keskittyä korjaamaan vanhan normaalin valuvikoja eli luonnonvarojen ja ilmaston ylikulutusta ja luonnon monimuotoisuuden hupenemista. Millaisiin investointeihin esimerkiksi päätämme ohjata elvytykseen varatut rahat? Rakennammeko fossiilitonta yhteiskuntaa ja kiertotaloutta vai pakitammeko menneeseen? Päätämmekö, että vaikka vuosi 2020 meni suunnitelmien osalta plörinäksi, niin tämä vuosikymmen on luonnon monimuotoisuuden supervuosikymmen? Olemmeko Euroopan unionina rehti pelaaja ja teemme reilun osuutemme ilmastokriisin ratkaisemisessa päivittämällä reippaasti maanosan päästövähennystavoitetta vuodelle 2030?

Entä rohkenemmeko katsoa tilannetta kokonaisvaltaisesti, ymmärtäen, että ekologinen jälleenrakennus ei ole vain ympäristökysymys: pandemia, kansanterveys, ympäristö ja luonto liittyvät kaikki toisiinsa.

Lopulta tärkein tulevaisuuskysymys liittyy meihin itseemme. Olemme saaneet tuntea arjen tasolla, miltä globaali kriisi tuntuu, miten se vaikuttaa meihin, läheisiimme ja toisaalta ihmisiin pallon toisella puolen. Nyt kun luomme pandemian jälkeisen maailman perustuksia, voimme valita mistä hyvästä pidämme kiinni ja minkä huonon jätämme taaksemme. Mahdollisuus rakentaa tulevaisuuden kestävää yhteiskuntaa, jossa luonto – ja ihminen sen osana – voi hyvin, ei ole kadonnut minnekään.

Nämä luovat toivoa:

Koronakriisin aikana tehdyt toimet osoittavat, että meissä on voimaa ja toimintakykyä niin yksilöinä kuin joukkonakin. Me voimme aktiivisesti vaikuttaa asioiden kulkuun.

Tiede on saanut kunnianpalautuksen. Ilman tutkimusta ja tiedettä meillä ei ole mitään mahdollisuutta selättää pandemiaa. Sama pätee luonto- ja ilmastokriisiin.

Kriisin jälkeistä tilannetta voi myös ajatella korjausrakentamisen projektina: me voimme nyt korjata entisen normaalin valuvikoja.

Näistä olisi tärkeää keskustella juuri nyt:

Elvytystoimien kestävyys: Kenelle ja mihin rahat ohjataan ja edistävätkö toimet siirtymää kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa? Teemmekö reiluja päätöksiä luonnon, ilmaston ja tulevien sukupolvien kannalta?

Hyvät opit ja positiiviset muutokset: Miten säilytämme positiiviset muutokset, joita kriisi on tuonut mukanaan, kuten etätyö, kulutuksen vähentyminen, luonnon arvostaminen, omista tottumuksista tinkiminen? Uskallammeko haastaa itsemme laajempaan kulttuurin muutokseen?

Luontosuhteen korjaaminen: Vaikka korona tarttui ihmisiin eläimistä, on tapahtumasarjassa silti enemmän kyse meidän ihmisten toiminnasta kuin eläimistä. Pandemian juuret ovat syvällä luonnon tuhoamisessa.

Muutama mielenkiintoinen heikko signaali:

Mökkikuume iski suomalaisiin. Voisiko tästä seurata myös pysyvämpi halu väljemmille vesille? Ehkä jopa luonnon arvostuksen lisääntyminen?

New York rakentaa 100 mailia katuja jalankulkijoille ja pyöräilijöille. Myös muissa metropoleissa tilaa on raivattu autoilta ihmisille. Muuttaako pandemia kaupunkisuunnittelua kestävämpään suuntaan?

”Miten elää kestävästi?” -haku lisääntyi Google Trendien mukaan maalis-huhtikuussa 4550 prosenttia. Onko kestävästä arjesta tulossa uusi normaali?