Vesa Harmaakorpi: Hyödyntääkö suomalainen innovaatiopolitiikka 4 % vai 96 % innovaatiopotentiaalista?

Innovaatioiden tuottaminen ja niiden tuottamisympäristöt muuttavat muotoaan jatkuvasti. Tieteen ja teknologioiden soveltaminen suljetuissa tutkimus- ja kehittämisympäristöissä on jäämässä yhä pienentyvään osaan innovaatioiden kentässä. Euroopan innovaatiotutkimuksen mukaan vain noin 4 % innovaatioista perustuu yliopistolliseen tutkimukseen.

Tutkimus osoittaa, että innovaatioiden lähteinä merkittävimpiä ovat asiakaskontaktit, yritysverkostot jne. Näistä sukeutuu 96 % innovaatioista. Mikäli siis tiede on lähtökohtana vain murto-osassa tehtyjä innovaatioita, on syytä perusteellisesti pohtia innovaatioiden syntymekanismeja ja niiden edistämisessä tarvittavia menetelmiä. Innovaatiot syntyvät yleisimmin varsin käytäntölähtöisesti ja niiden syntyprosessit ovat kaukana tieteen ehdoilla tuotettavien innovaatioiden syntyprosesseista.    

Mistä ja miten innovaatioita?  

Viimeaikainen innovaatiotutkimus on keskittynyt innovaatioympäristöjen ja -järjestelmien ympärille. Innovaatiojärjestelmä koostuu innovatiivisista verkostoista, joissa on erilaisia sosiaalisia suhteita. Sosiaalisten verkostojen rakenne vaikuttaa taloudelliseen tulokseen, koska verkostot vaikuttavat tiedon kulkuun ja laatuun. Keskeisiä ovat sosiaalisten verkostojen vahvojen ja heikkojen linkkien käsitteet. Vahvoja linkkejä leimaavat yhteiset normit ja kiinteä mukanaolo verkostossa. Samoissa vahvoissa verkostoissa olevilla ihmisillä on yleensä sama tietopohja ja ne ovat myös suhteellisen konservatiivisia.  

Uusien ajatuspolkujen avaamiseksi tarvitaan erityisesti heikkoja linkkejä. Innovaatiot syntyvät todennäköisimmin rakenteellisissa aukoissa, joita on tiheiden verkostorakenteiden välissä. Toimija, joka pystyy ylittämään sosiaalisessa rakenteessa olevan rakenteellisen aukon, keksii varmemmin hyvän idean: uudet ideat syntyvät ryhmien välissä olevien rakenteellisten aukkojen valinnoista ja yhdistelmistä – siis kun hyvin eritaustaiset ryhmät ja ihmiset kohtaavat.  

Innovaatiojärjestelmillä on määritelty olevan kaksi alajärjestelmää: (i) yliopistoista, tutkimuslaitoksista, teknologiakeskuksista jne. koostuva tiedon luomisen ja levittämisen alajärjestelmä ja (ii) yritysverkostoista koostuva tiedon soveltamisen ja hyödyntämisen alajärjestelmä. Käytäntölähtöinen dialogi on alajärjestelmien yhteisten ja avoimien innovaatioprosessien edellytys. Dialogi ei kuitenkaan ole helppoa, sillä jopa samalla tekniikan alalla perustutkimuksen ja käytännön toimijoiden käyttämät kielet eroavat vahvasti toisistaan. Tilanne on sama myös eri tieteenalojen välillä. Tutkimuspainotteinen osapuoli yhdeltä alalta ja käytäntöpainotteinen osapuoli toiselta alalta saattavat silti hyvinkin haluta ylittää rakenteellisen aukon yhdessä. Valaiseva esimerkki on nanoteknologian perustutkimuksen ja metalliteollisuuden käytännön innovaatioprosessin suhde ja vuorovaikutus.      

Kohti uutta innovaatiopolitiikkaa  

Suomalainen ”innovaatiopolitiikka” on ollut hyvin pitkälle voittajien hakemista luomalla tiede- ja teknologiapolitiikan avulla osaamiskeskittymiä tiedon tuottamisen ja levittämisen alajärjestelmään ja rakentamalla keskittymisen etuihin perustuvia voittajaklustereita elinkeinopolitiikalla tiedon soveltamisen ja hyödyntämisen alajärjestelmään. Erityinen huomio tulisi nyt kiinnittää innovaatioiden potentiaaliin innovaatiojärjestelmän alajärjestelmien välimaastosta, mikä avaa uuden kehittymismahdollisuuden entisten konstien lisäksi. Tämä vaatii uutta otetta innovaatiopolitiikkaan: ”järjestelmäajattelua” (system approach). Gerd Schienstock ja Timo Hämäläinen muurasivat peruskiviä tähän otteeseen esittelemällä ”verkostoja palvelevan innovaatiopolitiikan” (network-facilitating innovation policy) käsitteen Sitran julkaisusarjassa jo vuonna 2001. Käytännön esimerkit tällaisesta politiikasta ovat kuitenkin jääneet varsin harvinaisiksi.  

Innovaatiojärjestelmien tärkein resurssi ja verkostoja palvelevan innovaatiopolitiikan keskeinen kohde on sosiaalinen pääoma. Kun sosiaalista pääomaa tarkastellaan innovaatiojärjestelmän näkökulmasta, se ei ole vain resurssi muiden joukossa, vaan sijaitsee koko innovaatiokyvykkyyden ytimessä. Se antaa verkostoille kyvykkyyden käyttää fyysisiä, taloudellisia ja henkisiä resursseja joka alueellisessa järjestelmässä ja alueellisten järjestelmien välillä.  

Innovaatiojärjestelmää voidaan verrata tässä yhteydessä alueelliseen tieverkostoon. Autoliikenteen lisääntyessä varsinaisessa tieverkostossa onnettomuudet varmasti lisääntyvät, vaikka kukaan ei pysty sanomaan milloin ja millä tieosuudella nämä tapahtuvat.  Innovaatiojärjestelmän tieverkosto muodostuu väylistä, joiden kautta tieto siirtyy innovoivien toimijoiden välillä. Kuten auto-onnettomuudet myös innovaatiot ovat yleensä sattuman tulosta. Ne lisääntyvät, mikäli liikennettä innovaatiojärjestelmän tieverkostossa lisätään, vaikka yksittäisten innovaatioiden syntyä ei pystytäkään yleensä ennakoimaan.  

Järjestelmän toisilleen tuttujen innovaattoreiden käyttämien ja paljon liikennöityjen lähiteiden on oltava kunnossa, mihin tarvitaan vahvoja linkkejä rasvaavaa, sitovaa sosiaalista pääomaa. Innovaatioiden on kuitenkin sanottu syntyvän erityisesti erilaisuudesta ja monimutkaisuudesta. Siispä myös pitkien etäisyyksien kunnossa pito on ensiarvoisen tärkeää, jotta rajapintainnovaatiot tulisivat mahdollisiksi. Tässä tarvitaan erilaisuutta ruokkivaa silloittavaa sosiaalista pääomaa.  

Verkostoja palvelevan innovaatiopolitiikan näkökulmasta on erityinen tarve tarkastella alajärjestelmien välisiä tieosuuksia: avointa innovaatiotoimintaa painottavan Harvard Business Review -lehdessä hyvin dokumentoidun Procter & Gamble -esimerkin mukaisen ”verkostoidu ja kehitä -toiminnan” vaatima tiestö on varsin erilaista kuin perinteisessä ”tutki ja kehitä -toiminnassa” käytetty.  Esimerkiksi korkeakoulujen on syytä tarkastella liikennöintiään kokonaan uudella tavalla tässä avoimen ja käytäntölähtöisen innovaatiotoiminnan ympäristössä. Verkostoja palvelevan innovaatiopolitiikan tavoitteena on tarkastella tiestön kuntoa (sosiaalista pääomaa ja sen muotoja), ja kehittää tarvittavia käytännön työkaluja verkoston toiminnan kehittämiseksi. Näin saadaan käyttöön ne miljoonat innovaatioaihiot, jotka odottavat löytäjäänsä jo tehtyyn tutkimukseen perustuen innovaatiojärjestelmän alajärjestelmien ”älyllistä ristipölytystä” lisäämällä. Suomi odottaa tähän tähtäävää innovaatiopolitiikkaa nyt käytössä olevien ja hyvin toimivien tiede- ja teknologiapolitiikan sekä elinkeinopolitiikan rinnalle.    

Vesa Harmaakorpi
Lappeenrannan teknillinen yliopisto, Lahden yksikkö