Vision voima

Pitkällisen kypsyttelyn jälkeen Suomi on ottamassa askelia kohti rakenteellisia uudistuksia. Tämä on hienoa. Tehdyt päätökset ovat olleet vaikeita monille mukana olleille ja perusteluissa on korostunut pakko sekä uhkakuvat siitä, mitä tapahtuu, jos ratkaisuja ei tehdä. Hiljainen toive on, että ongelmat tulisivat nyt näillä ratkaisuilla hoidettua eikä epämukavuusalueelle tarvitsisi ihan hevillä palata. Niin pitkään kun rakenteellisia uudistuksia tehdään ainoastaan pakon edessä ja pelon motivoimina, on aiheen välttely luonnollista. Sanotaan, että pakko on paras motivaattori, mutta tutkitusti muutosta motivoi parhaiten mahdollisuus osallistua innostavan tulevaisuuden tavoitteluun. Houkutteleva tulevaisuuden visio on kuitenkin loistanut poissaolollaan keskustelussa.

Suomi ja muut kehittyneet teollisuusmaat ovat historiallisessa murroksessa. Globaalitalouden työnjako, ympäristöongelmien kärjistyminen, väestön ikääntyminen sekä uudenlaiset hyvinvointiongelmat vaativat yhteiskunnan vakiintuneiden rakenteiden ja toimintamallien uudistamista. Maailma on muuttunut hyvin epävarmaksi ja ennustamattomaksi, kun fyysinen, digitaalinen ja kulttuurinen globalisaatio on kietonut ihmiset ja organisaatiot äärettömän monimutkaiseen riippuvuussuhteiden verkkoon, jossa mullistukset ja kriisit seuraavat toisiaan. Niin toivottavaa kuin se onkin, on melko epätodennäköistä, että nyt tehdyt, sinänsä positiiviset rakenteelliset uudistukset olisivat riittäviä tässä historiallisessa taitekohdassa. Meidän tulisikin varautua jatkamaan rakenteellisia uudistuksia säännöllisesti ja pitkäjänteisesti lähivuosina. Jotta tämä mahdollistuisi, meidän tulisi löytää tapoja nähdä ja kokea rakenteelliset uudistukset loogisina askelina kohti positiivista tulevaisuudenkuvaa.

Miksi positiivinen visio tulevasta sitten puuttuu? Väittäisin, että positiivista tulevaisuudenkuvaa on mahdotonta rakentaa vallitseville teollisen aikakauden ajatuksille. Suomi ja monet länsimaat ovat itse luomansa menestysmallin vankeja – ja se estää meitä näkemästä ja hyödyntämästä uusia mahdollisuuksiamme täysimääräisesti. Tämä ei ole kenenkään yksittäisen ihmisen tai tahon vika, vaan luonnollista seurausta teollisen aikakauden johtamismalleista ja toimintatavoista, jotka ovat palvelleet meitä erinomaisen hyvin näihin päiviin asti, mutta jotka ovat nyt auttamattomasti aikansa eläneitä. Sen sijaan, että yritämme epätoivoisesti hallita todellisuuttamme vanhoilla lääkkeillä ja johtamisopeilla, meidän pitäisi rakentaa rohkeasti uusi visio ja toimintatavat, joilla on onnistumisen edellytykset tulevaisuudessa.

Suomen yhteiskuntapoliittinen keskustelu on perinteisesti pyörinyt talouden ja hyvinvointivaltion ympärillä. Ympäristökysymykset, kansalaisyhteiskunta ja yksilön kokema hyvinvointi eivät ole olleet yhteiskuntapolitiikan ja -keskustelun keskiössä. Ympäristöongelmien kärjistyminen, henkisen hyvinvoinnin uudet ongelmat sekä perinteisen hyvinvointivaltion taloudellinen umpikuja haastavat kuitenkin laajentamaan yhteiskuntapolitiikan fokusta. Tulevaisuuden Suomessa kaiken toiminnan keskeisen päämäärän tulee olla kansalaisten kokema hyvinvointi. Kansalaisyhteiskunta on sen tärkeä resurssi ja perusta, talous ja hyvinvointivaltio instrumentteja, ja luonnon ekosysteemit kriittinen reunaehto, jonka rajoja ei saa ylittää. Tällainen kestävä hyvinvointi edellyttää kulttuurista paradigman muutosta, johon Suomella on hyvät lähtökohdat.

Suomi voisi kehittää kestävän hyvinvoinnin osaamisesta uuden kansallisen kilpailuedun. Suomessa on korkea hyvinvoinnin taso, paljon hyvinvointiin liittyvää erikoisosaamista ja teknologiaa, luottamukseen perustuva kulttuuri, luotettavat viranomaiset ja julkiset instituutiot, paljon tilaa ja puhdasta luontoa sekä kestäviä toimintamalleja tukevat pohjoismaiset arvot. Erityisesti digitaalisen teknologian hyödyntämiseen hyvinvointiliiketoiminnassa meillä on hyvät edellytykset. Hallituksen rakennepaketin osana vahvistettu panostus kansalliseen Palveluväylään tarjoaa loistavan alustan tälle kehitykselle. Suomen hyvinvointiedun jatkokehittämiseen kannattaa satsata määrätietoisesti, sillä sen varaan voidaan rakentaa kestävää tulevaisuutta.

Kestävän hyvinvoinnin yhteiskunnan tiellä on kuitenkin paljon esteitä. Taloudelliset ja poliittiset intressit, vakiintuneet verkostot, ongelmien monimutkaisuus, sekä siiloutuneet resurssit ja ajattelumallit johtavat helposti lyhytnäköisiin, itsekkäisiin ja yhteiskunnan kokonaisedun kannalta huonoihin päätöksiin. Tarvitsemme uudenlaista johtamista ja julkishallintoa. Ratkaisuihin ei päästä siiloissa ylhäältä alas käskyttämällä vaan sektoreita läpileikkaavalla, alhaalta ylöspäin tapahtuvalla yhteiskehittelyllä. Johdon tehtävä tässä uudessa paradigmassa on luottamuksen rakentaminen sekä ihmisten aktiivinen ottaminen mukaan tarjoamalla heille siihen oikeat puitteet, kannusteet ja työkalut. Luottamuksen rakentaminen edellyttää aina vastavuoroisuutta. Ei voi vaatia toiselta, jos ei itse ole samaan aikaan valmis luopumaan jostain itselle tärkeästä.

Julkishallinnon rakenteita on myös voitava uudistaa. Minusta on suorastaan huolestuttavaa, etteivät pääministeri ja valtioneuvosto voi juurikaan muuttaa ’Suomen organisaatiota’ oman hallitusohjelmansa toteuttamiseksi. Näinhän ei suinkaan ole kaikissa läntisissä demokratioissa. Esimerkiksi Skotlannissa on jo muutaman vuoden ollut käytössä ns. ilmiöpohjainen hallinto. Siellä hallinto organisoidaan hallitusohjelman pääteemojen mukaan niin, että jokainen ministeriö tuo oman osaamisensa ja rahansa mukaan ko. ilmiön ratkaisemiseksi. Kutakin teemaa vetää yksi vastuullinen ministeri.

Yhteiskunnan epävarmuuden kasvu ja ennustettavuuden heikentyminen haastavat koko perinteisen rationaaliseen suunnitteluun perustuvan toimintamallin. Päätösten pohjaksi tarvittava tieto joudutaan yhä useammin hakemaan kokeilujen kautta. Systemaattisesti toteutetut kokeilut tuleekin ottaa mukaan julkishallinnon toimintaan. Pienimuotoisten politiikkakokeilujen avulla voidaan välttää suuriin kertauudistuksiin liittyviä riskejä sekä nopeuttaa päätöksentekoon liittyviä oppimisprosesseja. Meidän tulisikin kiireesti poistaa kaikki lainsäädännölliset esteet nopeiden kokeilujen tekemiseltä. Tämä on mm. sosiaali- ja terveyssektorin kehittämisessä ensiarvoisen tärkeää!

Haluaisin väittää, että mitä viheliäisempiä ongelmia ja muutostarpeita kohtaamme, sen tärkeämmäksi se, miten asioita tehdään nousee! Rakenteelliset muutokset ovat luonteeltaan systeemisiä ja oikeat ratkaisut niihin löytyvät usein ainoastaan laajapohjaisen yhteistyön ja käytännön kokeilujen kautta. Eli vähän kärjistäen voidaan sanoa, että kun miten-kysymys oli ennen vanhaan alisteinen mitä-kysymykselle – niin nyt mitä-kysymys onkin usein alisteinen miten-kysymykselle. Uudistamalla tapaamme toimia ja katsomalla rohkeasti tulevaisuuteen voimme löytää positiivisen polun ja valjastaa vision voiman.

Tämä kirjoitus on ensimmäinen osa Sitran Kohti kestävää hyvinvointia -blogisarjaa.

Sitra julkaisi huhtikuun lopussa raportin ”Towards Sustainable Well-being”,  jonka suomennos ilmestyi lokakuussa: Kohti kestävää hyvinvointia – Uuden sosioekonomisen mallin rakennuspuita,  jossa hahmotetaan kestävän hyvinvoinnin yhteiskunnan rakennuspuita. Näitä ovat mm. nykyistä laajempi ja syvällisempi ymmärrys hyvinvoinnin tekijöistä, yksilöiden ja yhteisöjen voimaannuttaminen, ikäihmisten osaamisen ja voimavarojen hyödyntäminen, hyvinvointia edistävien ja ympäristöystävällisten elinympäristöjen luominen, uusien liiketoimintaekosysteemien kehittäminen, talouden resurssitehokkuuden ja aineettomuuden edistäminen, kaikkien sidosryhmien etujen tasapuolisempi huomioiminen yritystoiminnassa, sekä yhteiskunnan resilienssin tai ”iskunkestävyyden” parantaminen.

Nämä periaatteet vahvistavat samalla kertaa useampaa kestävyyden ulottuvuutta. Yhdessä ne antavat suuntaa suomalaisen yhteiskunnan kehittämisestä käytävälle keskustelulle. Tätä tulevaisuudenkuvaa tullaan jatkossa kehittämään ja tarkentamaan uuden tutkimustiedon, kokeiluhankkeiden sekä julkisen keskustelun perusteella. Blogisarja Kohti kestävää hyvinvointia käsittelee raportin aiheita eri näkökulmista.