Demokratia digitalisoituu, mutta kuka määrää suunnan?

Tämä kirjoitus on osa Demokratiahack-tapahtuman blogisarjaa.

Erilaiset sovellukset ja verkkoalustat ovat alkaneet vakiinnuttaa asemansa politiikan ja demokratian työkaluina. Ruohonjuuritasolta lähtevä toiminta hyödyntää geneerisiä sosiaalisen median palveluita, kuten nähtiin arabikeväässä, islantilaisten perustuslain joukkoistamisprosessissa ja Suomessa sekä monien kansalaisjärjestöjen arjessa ja myös esimerkiksi Tahdon 2013 -kampanjassa.

Erikoistuneemmat tarkoitusta varten kehitetyt sovellukset ovat löytäneet tiensä hallinnon käyttöön. Erilaisia välineitä hyödynnetään yhä laajemmin ja jatkuvampana osana kansalaisten ja päättäjien vuoropuhelua, ja paikoin toiminta on kypsynyt jo kokeiluvaihetta pidemmälle. Erityisesti suuret kaupungit ja ainakin osaltaan pienet ja – tai pohjoiset valtiot ajavat kehityksen vetureina.^[1]

Digitaalisen demokratian vakiintuminen on tervetullut kehityssuunta, sillä se voi tarjota lääkkeen sosiaalisen median ja julkisen keskustelukulttuurin hälyttäviksi kärjistyneisiin ongelmiin. Jos vain päättäjät jakavat todellista valtaa uusille osallistumistavoille, ne saattavat kyetä tarjoamaan venttiilin pahimpien paineiden purkamiseen.

Logiikka menee seuraavasti. Yhteiskuntatieteilijät ovat jo valistusfilosofeista lähtien nimenneet julkisuuden areenaksi, joka takaa yhteisiä asioita koskevien päätösten oikeutuksen ja sisällön laadun. Sekä osallistuva että deliberatiivinen demokratia ovat tämän ajattelun perillisiä. Julkinen mielipide on kanavoitunut päätöksentekoon perinteisesti vaalien kautta parlamentin kokoonpano valitsemalla. Kansalaiset ovat kuitenkin halunneet osallistua myös vaalien välissä, ja kysyntään on vastattu muiden muassa lähidemokratian, asiakasraatien, nuorisovaltuustojen ja vanhusneuvostojen muodossa. Tällaiset osallistumismuodot on kuitenkin alistettu hierarkkisille rakenteille eivätkä ne taivu vastaamaan kaikkiin tämän päivän erikoistuneisiin tarpeisiin.

“

Todellisten vaikutusmahdollisuuksien puuttuessa niin rakentavat kuin kriittisetkin puheenvuorot kanavoituvat sosiaaliseen mediaan

Sosiaalisessa mediassa julkisuus pirstoutuu osiin, erilaisiin ala- ja vastakulttuureihin. Osittain sosiaalinen media vaikuttaa jo politiikkaan ja hallintokin hyödyntää sitä, mutta usein mitä tärkeämmästä asiasta on kyse, sitä heikommin julkisuus kytkeytyy vaalien välillä todelliseen vallankäyttöön. Alkujaan sosiaalisen median keskustelukulttuuri reagoi esimerkiksi koettuihin epäkohtiin tai vaikutusyritysten torjumiseen kiehumalla yli, mutta nyt tarkoitushakuisimmat osallistujat turvautuvat oveluuteen. Yleisön mielipiteeseen pyritään vaikuttamaan valeuutisten, mikroräätälöityjen mainosten ja bottien luoman massiivisen keskustelun avulla. Hyväntahtoisen tai epäitsekkään keskustelun ääni ei välttämättä kanna kauas muun kovaäänisemmän puheen keskellä.

Lähes kaikkien demokratiasovellusten ongelmana on näennäisdemokraattisuus. Ne jakavat valtaa vain ylhäältä alas tuleviin asioihin ja ennalta määrättynä aikana. Joskus vaihtoehdotkin tarjotaan valmiiksi.^[2] Joukossa on kuitenkin yksi lupaava poikkeus. Suomalaisen kansalaisaloiteinstituution perusta on valettu tarkoituksenmukaiseen lakiin ja yksinkertaisen toimivaan, matalan kynnyksen verkkopalveluun. Aloitteiden vastaanotto eduskunnassa lienee ollut vain juuri sopivan vastahankaista aloiteinstituution uskottavuuden kehittymiselle. Vaikka vasta yksi aloite on hyväksytty laiksi, kolme muuta on vaikuttanut viralliseen päätöksentekoon aloitteiden tekijöiden tarkoittamalla tavalla. Oikeusministeriö valmisteleekin kansalaisaloitteen edelleen kehittämistä parhaillaan.

Kansalaisaloite antaa kansalaisille omaehtoisen agendan ja sisällön määrittelyn mahdollisuuden. Erilaisten ylhäältä alas määriteltyjen demokratiasovellusten ja osallistumistapojen näennäisdemokraattisuuden riskin ehkäiseminen edellyttäisi julkisen mielipiteen kytkemistä päätöksenteon ytimeen samalla tavalla kuin kansalaisaloiteinstituutio toimii. Päätöksenteon tiedollinen ydin sijaitsee asiakirjajärjestelmissä, joiden avulla julkaistaan päätösesitykset ja jonne tallennetaan tehdyt päätökset. Juuri asiakirjat ovatkin aina kytkeneet vallan ja julkisuuden yhteen, aina kivitaulujen, lakien huutamisen ja ilmoitustaulujen ajoilta lähtien. Vielä kuitenkaan mikään suomalainen päätöksenteon tietojärjestelmä ei mahdollista keskustelua, avointa valmistelua tai agendan asettamista, vaan ne kytkevät vallan julkisuuteen niin kuin aina, eli yksisuuntaisesti, joukkotiedotusvälineiden tavoin, ilman yleisönosastoa.

Julkisen keskustelukulttuurin ongelmien ratkaisemiseksi kannattaisi kysyä minkälaisia päätöksenteon tietojärjestelmiä yhteiskunta tarvitsee

Tietojärjestelmät saivat ensimmäistä kertaa poliittisen luonteen, kun Richard Stallman kyseenalaisti alkuperäisen myyjän oikeuden estää maksavalta asiakkaalta lähdekodiin muokkaus- ja uudelleenjulkaisuoikeudet. Yhden miehen vastustuksen peruja ovat muun muassa Linux ja sen jälkeläisenä Android. Vapaan lähdekoodin liikkeen sivujuonteena syntyi avoimen lähdekoodin, eli epäpoliittisen mutta ilmaisen ja siksi kaupallisesti kehittyneempiä ansaintalogiikoita edellyttävien ohjelmistojen idea. Juuri taloudellisin perustein mm. Suomen avoimen lähdekoodin keskus COSS lobbaa kuntasektoria käyttämään avoimen koodin järjestelmiä. Venäjän valtion on puolestaan uutisoitu viime vuosina pyrkivän eroon riippuvuudesta teknologioihin, joiden immateriaalioikeudet kuuluvat viime kädessä yhdysvaltalaisille suuryrityksille. Internetin vaiheita tutkinut kirjailija Lawrence Lessig onkin muotoillut iskulauseen ”Code is law”, jolla hän tarkoittaa, ettei ole olemassa vallanjaon kannalta neutraalia koodia – koodi joko ylläpitää valtajärjestystä tai auttaa hajauttamaan valtaa^[3].

Eduskunta ja Helsingin kaupunki ovat uudistaneet asianhallintajärjestelmänsä viime vuosina. Uudet järjestelmät digitalisoivat vanhat prosessit, mutta niiden toiminta-ajatus on pysynyt muuttumattomana. Helsinki kaupunki on kuitenkin toiminut edelläkävijänä julkaisemalla avoimen datan rajapinnan, ja eduskunta on seuraamassa esimerkkiä. Helsingin avointa päätösdataa on hyödynnetty jo yli kymmenessä eri sovelluksessa. Eduskunnan dataakin on hyödynnetty useissa sovelluksissa jo vuosia ennen virallisen rajapinnan avautumista, kun sen odottamiseen turhautuneet kansalaisaktiivit kehittivät omaehtoisesti vastaavan järjestelmän. Tiedonkulun kaksisuuntaisuus odotuttaa vielä kuitenkin itseään, mutta esimerkiksi ehkä kehitteillä oleva Helsingin kaupungin virallinen mobiilisovellus voisi mahdollistaa sen.

Hieman yllättäen kaksisuuntainen avoin tieto on myös Valtioneuvoston kehityssuunnitelmissa.^[4] Valtionhallinnossa on meneillään kaikille ministeriöille yhteisen asianhallintajärjestelmän kehittäminen ministeriöiden välisen tiedonkulun sujuvoittamiseksi -ja hallituksen johtamisedellytysten paranatamiseksi. Suunnitelmat pohjaavat kokonaisarkkitehtuuriajatteluun, ja sisältävät muiden muassa oikeusministeriön ylläpitämien demokratiapalveluiden integroimisen asianhallintaan rajapintojen avulla. Nimeltä mainitut palvelut sisältävät toisiksi korkeimmassa prioriteettiluokassa ehkä vähemmän tunnetun lausuntopalvelu.fi:n, ja seuraavassa luokassa otakantaa.fi:n ja kansalaisaloite.fi:n. Suunnitelma voisi parhaillaan käytännössä tarkoittaa jopa sitä, että kansalaiset pääsevät omaehtoisesti tuottamaan sisältöjä päätösesitysten tueksi. Toki virkamiehet vastaavat prosessien sujuvuudesta edelleen, mutta uusi rajapintoihin perustuva tiedonkulku mahdollistaisi sen, että ketju kansalaismielipiteestä viranhaltijan tekemään päätösesitykseen ja poliitikkojen tekemään päätökseen on läpinäkyvä ja jäljitettävissä. Uudessa mallissa myös tutkimustieto ja lobbaus voitaisiin asettaa samalle lähtöviivalle, jos lausuntopalvelun ja otakantaa-palvelun asemaa vahvistetaan. Tuolloin päätöksenteon käytännöt voisivat kehittyä tieteen käytäntöjen suuntaan, ja tulevaisuudessa päätöksenteossa menestyisikin paras argumentti, eikä enää se, kenellä on parhaat suhteet tai taloudelliset resurssit tukenaan.

Julkisen hallinnon omien demokratiasovellusten lisäksi valtioneuvoston suunnitelmat tarjoavat ainakin periaatteessa jopa mahdollisuuden kansalaisten tai yritysten sovellusten liittämiseksi virallisen päätöksenteon infrastruktuurin kansallisen palveluväylän kautta. Silloin sekä suuri yleisö että pienet osajoukot saisivat omaehtoisen ja erilaisia tarpeita palvelevat tavat todelliseen vaikuttamiseen. Mahdollisuuden hyödyntäminen voisi olla todellinen ennakkoluulottomuuden ja määrätietoisuuden koetinkivi satavuotiaalle Suomelle.

Tule Demokratiahackiin 4.-5.5. kehittämään näitä uudenlaisia demokraattisen osallistumisen muotoja ja kohteita!

Lisätietoja ja ilmoittautumiset (10.4. asti): https://www.sitra.fi/tapahtumat/demokratiahack
Demokratiahack Facebookissa

^[1] Julie Simon, Theo Bass and Victoria Boelman (2017). Digital Democracy. A summary report for practitioners. Nesta, London. http://www.nesta.org.uk/publications/digital-democracy-tools-transforming-political-engagement

^[2] Korvela, Paul-Erik (2012). Uudet osallistumisen tavat saattavat heikentää demokratiaa. http://politiikasta.fi/uudet-osallistumisen-tavat-saattavat-heikentaa-demokratiaa/

^[3] Lessig, Lawrence (2012). Code version 2.0. http://codev2.cc/

^[4] Ketola, Terja (2016). Valtioneuvoston asianhallinnan
kohdearkkitehtuuri (v.2.2. / 2.4. 14.6.2016) https://www.avoindata.fi/data/dataset/4757bfa5-1de3-4ae2-94ba-f3ff7a9b7e27/resource/58a24e5f-c311-4b55-9b85-89496b0df86c/download/VAHVA-kohdearkkitehtuurikuvausv22.pdf