Digitaaliset orvot tarvitsevat teknologian tulkkeja

Yksi kantavista ajatuksista terveydenhuollossa on se, että potilaan valintoja ja arvoja tulee kunnioittaa. Toisin kuin pankkisektorilla, totuttuja palvelumalleja ei voi lopettaa yksipuolisella ilmoituksella. On hyväksyttävä, että kaikki eivät voi tai halua käyttää sähköisiä palveluja. Mikäli tätä ei ymmärretä voi se johtaa digitaalisten orpojen syntymiseen; henkilöiden, jotka ovat sähköisten terveyspalvelujen ulkokehällä sen vuoksi, että heidän suhteensa teknologiaan on erilainen.

Terveydenhuollossa laatu on monen tekijän summa. Lopulta laadun määrittää arvioinnin lähtökohta. Esimerkiksi osa potilaista mieltää laadukkaaksi sen, että terveyspalvelut ovat saatavilla ajasta ja paikasta riippumatta omalta tietokoneelta. Toisille taas keskeinen laadun tae on, että omaan tai läheisen terveyteen liittyvistä asioista voi keskustella kasvotusten. Terveyspalvelujen käynnissä olevassa murroksessa tärkeää on erilaisten näkökantojen huomiointi.

Julkiseen terveydenhuoltoon kohdistuvat säästöpaineet ovat joka tapauksessa todellisia ja yhteiskunnan taakkaa on kevennettävä. Tähän teknologia antaa yhden mahdollisuuden. Mutta mikä neuvoksi jos käytännön tason tarpeet ja periaatteen tason näkökannat ovat ristiriidassa? Yksi niin sanottu ”puolen matkan” vaihtoehto ovat välittäjät, henkilöt, jotka toimivat ’tunteiden ja teknologian’ tulkkeina teknologiaa käyttämättömille potilaille.

Terveydenhuollossa toimii jo nyt erilaisia välittäjiä, kuten asiakasvastaavia, jotka tarkastelevat potilaan hoitotarvetta kokonaisuutena. He koordinoivat erilaisten palvelujen käyttöä ja pitävät yhteyttä potilaaseen. Terveydenhuollon palvelumurrosta helpottaisivat uudenlaiset välittäjät, jotka toimivat potilaan arjen apuna sähköisissä itsepalveluissa.

Välittäjien avulla sähköiset oma- ja itsehoitoratkaisut olisi mahdollista ulottaa kaikkiin kansanryhmiin teknologialukutaidosta riippumatta. Välittäjät voisivat tarjota myös eräänlaisen vastavoiman palvelujärjestelmän lähtökohdista toteutetuille tietojärjestelmille, joissa potilaan rooli ja voimavarat ovat usein unohtuneet.

Entä kuka maksaa uudenlaisten välittäjien toiminnan? Yhteiskunnan taloudelliset voimavarat kuluvat perustoimintaan eikä uusien toimintamallien käyttöönottoon ole mahdollisuuksia. Olemme jälleen tilanteessa, jossa käytännön ja periaatteen tasot ovat ristiriidassa. Yksityissektorin tarjoama välittäjä-palvelu taas kompastuu haasteisiin potilaan tietojen käytössä. Myös tietojärjestelmien tila ja lainasäädäntö vaikeuttavat asioiden toteuttamista.

Arjessa omaiset toimivat usein välittäjinä. Sähköisissä palveluissa tämä toimintamalli törmää ongelmiin. Esimerkiksi sähköisen potilastiedon arkistossa Omakannassa asiointi omaisen ja alaikäisen lapsen puolesta on estetty. Hieman toisenlainen ongelmallinen rajanveto liittyy tietojen hyödyntämiseen, kuten esimerkiksi näkemykset siitä mikä on virallista terveystietoa ja mikä taas potilaan itse tuottamaa hyvinvointitietoa.

Olipa tiedon lähde viranomainen tai potilas, keskustelu potilaasta voimavarana uhkaa jäädä teorian tasolle ellei tiedon hyödyntämiseen ja yleisemmin sähköiseen terveysasiointiin liittyviä haasteita ryhdytä määrätietoisesti ratkaisemaan. Näin etenkin digitaalisten orpojen tapauksessa, jossa ei ole kysymys vain teknologiasta tai sen käytöstä vaan myös siitä, annammeko eriarvoisuuden lisääntyä tulevaisuuden terveyspalveluissa.