Hallitusten pitää lisätä toimeenpanokykyään

Artikkeli on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä -palstalla 27.3.2019.

Juha Sipilän hallitus otti lähtökohdakseen strategisen hallitus­ohjelman, jonka johtotähtiä olivat pitkän aikavälin visio ja siitä johdetut yhteiskuntapolitiikan keskeiset tavoitteet.

Tämä lähtökohta on jatkossa ­entistäkin tärkeämpi, koska edessämme olevat suuret kysymykset – kuten ilmastonmuutos, sosiaaliturvan uudistaminen sekä sosiaali- ja terveydenhuoltouudistuksen jatko – vaativat hallituskausien yli jatkuvaa poikkihallinnollista työskentelyä. Näihin kysymyksiin liittyvät tekijät kumuloituvat, ja käsiteltävät asiat ovat vaikeita.

Ongelmien ratkaisemisella on kiire, eikä niistä selvitä ”laatikko­leikeillä” tai uusia ministerinsalk­kuja perustamalla. Ilmastoministerin, digiministerin, lapsi- ja nuorisoministerin tai tiede- ja innovaatioministerin nimittäminen kertoisi kyllä halusta tarttua ongelmiin, mutta myös siitä, että vaikeisiin ­ongelmiin halutaan löytää yksin­kertaisia ratkaisuja. Tutkimustiedon paremmasta hyödyntämisestä ja parhaiden käytäntöjen etsimisestäkään ei ole apua, kun ongelmat ovat kaikille uusia.

Tarvitaan selkeitä johtosuhteita ja uusia toimintatapoja, jotka mahdollistavat kaikkien ministereiden ja ministeriöiden virkamiesten sitoutumisen yhteisiin tavoitteisiin ja toimeenpanoon.

Valtioneuvoston kanslia, valtio­varainministeriö ja Sitra ovat tehneet jo pitkään tiivistä yhteistyötä valtioneuvoston ja keskushallinnon toimintatapojen kehittämiseksi.

Johtopäätös eri aloitteissa ja raporteissa on sama: seuraavan hallituksen on kiinnitettävä huomiota ennen kaikkea toimeenpanokyvyn kannalta tärkeiden toimintatapojen kehittämiseen.

Valtion kehys- ja vuosibudjetin on tuettava strategisen hallitusohjelman toimeenpanoa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hallituksen keskeisille poikkihallinnollisille tavoitteille on varattava niin sanottua kehysrahaa. Se kohdennetaan konkreettisille muutosprojekteille eli kärkihankkeille sen mukaan, miten ­hyvin hankkeet etenevät tavoitteissaan. Strategiset tavoitteet on otettava huomioon riittävän selvästi myös toteutukseen osallistuvien ministeriöiden budjeteissa ja henkilöresursseissa.

Poliittisten päätöksentekijöiden ja virkamiesten yhteistyötä on tiivistettävä. Seuraavaa hallitusohjelmaa laadittaessa sekä poliittisten päättäjien että virkamiesjohdon on varattava riittävästi aikaa yhteisen ymmärryksen ja sitoutumisen aikaansaamiseen.

Hallituksen yhteisten strategisten tavoitteiden toteutus edellyttää myös selkeitä poliittisia ja hallinnollisia johtovastuita.

Poikkihallinnollisten tavoitteiden saavuttamista voitaisiin edistää hankkeittain, toteutusta ja rahoitusta ohjaavilla keskuksilla. Näitä tilannehuoneita johtaisivat kokeneet virkamiehet, jotka raportoisivat vastuuministerin vetämälle ministeriryhmälle.

Valtioneuvoston kanslian roolia ja resursseja tulisi vahvistaa, jotta kanslia kykenee pääministerin poliittisen valtiosihteerin ja kanslian virkajohdon avulla jämäkästi tukemaan hallitusohjelman poikkihallinnollista toteutusta.

Nykyisin osittain valtioneuvoston kanslian ja osittain valtiovarain­ministeriön vastuulla olevat julkisen hallinnon kehittämistehtävät olisi hyvä koota yhteen. Tästä koko­naisuudesta vastaamaan voitaisiin nimittää yksi ministerille raportoiva valtiosihteeri.

Seuraavan hallituksen tulisi myös panostaa merkittävästi aiempaa enemmän valtioneuvoston yhtenäiseen viestintään. Kansalaisten ja kaikkien sidosryhmien on tiedettävä, miksi mitäkin uudistusta tehdään ja mihin suurempaan kokonaisuuteen kulloinenkin päivänpoliittinen keskustelu liittyy.

Kyse on kansanvallan legitimi­teetistä: demokraattisen päätöksenteon uskottavuus ja kansalaisten kiinnostus politiikkaa kohtaan kärsivät, jos hallitusohjelman lupauksia ei kyetä panemaan toimeen.

Suomi tunnetaan osaavasta ja lojaalista hallinnostaan sekä luotetta­vista instituutioistaan. Keskushallintomme toimintatapojen kehittäminen on erittäin tärkeää, jotta maan kilpailukyky ja hyvinvointipalvelut säilyvät sillä korkealla tasolla, jonka suomalaiset ansaitsevat.