Huonoja uutisia joita kukaan ei halua kuulla

Jokainen ennakointia tekevä törmää melko varmasti siihen valitettavaan tosiasiaan, että huonoja uutisia ei oikeastaan haluttaisi kuulla. Henkilökohtaisesti tämä on aina ihmetyttänyt minua. Mitä järkeä on ennakoida, jos toiveissa on vain kuulla, että kaikki kyllä jatkuu niin kuin ennenkin? Joissain tapauksissa toki jatkuukin, enkä missään tapauksessa halua ajaa eteenpäin kulttuuria, jossa jatkuva muutos on itsearvoinen asia. Välillä on saatava höllätä, nauttia saavutetusta tilasta eikä murehtia tulevasta. Mutta kuten ensimmäisessä blogauksessa kirjoitin, tulevaisuudessa kannattaa vierailla aika ajoin. Se tekee meistä fiksumpia.

Joskus ilmassa on myös huonoja uutisia, joihin varautuminen todella kannattaa. Ja aina nämä uutiset eivät edes ole huonoja, mutta se saattaa tarkoittaa organisaatiolle tai yritykselle uudenlaisia ponnistuksia, tai uuden näkökulman keksimistä. Olen ennakoinnin puitteissa kuullut ja myös nähnyt runsaasti esimerkkejä tällaisista tilanteista. Kymmenen vuotta sitten isot ruokayhtiöt eivät ehdottomasti uskoneet terveys- ja lähiruuan tulemiseen. Jakamistaloutta kutsuttiin hömpäksi vielä viime vuonna, nyt ilmiötä hehkuttavat valtavirran talousjulkaisut, kuten the Economist tai Forbes. Yhdysvalloissa kansallinen asunto-ohjelma piti vuonna 2007 asuntomarkkinoiden romahtamista mahdottomana eikä halunnut keskustella skenaariosta sen enempää. Iso luottokorttifirma piti huuhaana rinnakkaisvaluuttojen syntyä. Tätä nykyä hampurilaisensa voi Kallion kulmabaarissa kuitenkin maksaa bitcoineilla.

Olen sitä mieltä, että näyttipä joku ennakoinnissa esiin saaduista skenaarioista kuinka epämiellyttävältä tahansa, olisimme huimasti fiksumpia, jos uskaltaisimme tarkastella tätä mahdollisuutta ja miettisimme miten tähän voisi varautua. Yksi tällaisista kysymyksistä on esimerkiksi eurooppalaisten yhteiskuntien tulevaisuus ja kituva talouskasvu. Mitä jos talous ei kasva? Miten toimimme, jos ajaudumme kriisiin? En usko, että varautuminen voi koskaan olla pahitteeksi huonoina aikoina.

Esimerkin tästä antoi espanjalainen ystäväni, joka suri maansa tilaa. Koulut sulkevat oviaan, lääkärille ei pääse, nuorilla ei ole töitä, ihmiset tekevät itsemurhia velkataakkansa alla.  ”Kukaan ei olisi voinut uskoa, että näin käy”, hän sanoi. Mitä jos takataskussa olisi ollut suunnitelma tällaisen päivän varalle? Olisiko kriissuunnitelmassa voitu kartoittaa, miten toimitaan etteivät ihmiset joudu kadulle,  pääsisivät lääkäriin tai selviäisivät poikkeustilanteessa, ennen kuin yhtesikunta on takaisin raiteillaan? En tiedä, mutta veikkaukseni on, että ainakaan huonommin asiat eivät olisi.

Kukaan ei pidä huonoista uutisista. Niitä kuitenkin kannattaa kuunnella ja pohtia mitä ne tarkoittavat, eikä unohtaa optimismia.

Kirjoitus on osa blogisarjaa ennakoinnista. Aiemmin sarjassa ovat ilmestyneet:

Fiksu yhteiskunta vierailee tulevaisuudessa säännöllisesti

Emmehän puhu toistemme ohi?