Järjestötyö tekijäänsä opettaa

Kädet hiessä. Pulssi koholla. Vatsassa epämääräinen olo. Jännitti ihan pirusti, enkä oikein edes ymmärtänyt, miksi. Ainoa tehtäväni oli esitellä tuttua aihetta vartin verran. Olin käyttänyt tähän satoja työtunteja, tunsin asiani läpikotaisin ja aivan takuuvarmasti paremmin kuin kukaan muu huoneessa olevasta 40 ihmisestä. Silti olisin mieluiten ollut ihan missä tahansa muualla.

Muutamaa vuotta myöhemmin minua pyydettiin puhumaan toisesta erittäin hyvin tuntemastani aiheesta. Suostuin aikailematta. Ehdin innoissani suunnitella sisältöä ja toteutustapaa, ennen kuin edes muistin kysyä, kuinka paljon minulla on aikaa ja yleisöä. Vähän jännitti, mutta olisin mieluusti puhunut vaikka pidempäänkin – vaikkei lähes sadan hengen yleisö edes nauranut kovin remakasti muutamille kuiville vitseilleni.

Mistä tämä ero? Ensimmäinen esimerkki kertoo kandidaatintyöni esittelystä, jossa kävin mekaanisesti läpi valmistelemaani esitystä, pusersin puhelappua rintaani vasten ja mumisin tilaan nähden aivan liian hiljaa. Toisessa esimerkissä puolestaan puhuin järjestötoiminnan hienoudesta vajaalle sadalle hengelle yliopistoni työelämäkurssilla, käytin siihen aikaan uudehkoa Prezi-työkalua, pidin yleisölle räätälöidyn ja kiinnostavan esityksen (ainakin omasta mielestäni) sopivan rennolla otteella.

Ero johtui siitä, että muutamassa vuodessa olin oppinut aivan valtavasti erilaisissa opiskelijajärjestöissä ja muissa luottamustoimissa. Luotsasin kahta keskisuurta opiskelijajärjestöä noin 20-henkisen hallituksen puheenjohtajana. Osallistuin yliopiston johtosäännön kommentointiin ja valmisteluun. Edustin opiskelijoita erinäköisissä työryhmissä, neuvostoissa ja yliopistokollegiossa. Pidin puheenvuoroja seminaareissa, kehuin parasta kansainvälistä opettajaa täydelle yliopiston juhlasalille, yritin mahduttaa inside-huumoria muuten joskus kuivakoihin juhlapuheisiin.

Harjoitus siis teki mestarin – tai ainakin auttoi alkuun polulla. Hyväksi puhujaksi minulla on vielä pitkä matka, mutta olen oppinut valmistautumaan, suunnittelemaan ja toteuttamaan eri tyyppisiä esiintymisiä.

Esiintymistaito on vain yksi niistä taidoista, joita järjestötoiminta kehittää. Muita ovat esimerkiksi taidot toimia yhteistyössä ryhmässä, ratkaista ongelmia, hankkia tietoa ja organisoida tehokkaasti. Esimerkiksi näitä valmiuksia todella tarvitaan niin työelämässä kuin elämässä yleensäkin, oli kyseessä sitten asuntolainaneuvottelu tai kaverin polttarien suunnittelu.

Muita järjestöelämässä karttuvia arvokkaita taitoja voisivat olla vaikkapa tapahtumien järjestäminen, johtamis- ja alaistaidot ja tehokkaiden palaverien pitäminen. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Osaamisen kertyminen toki riippuu siitä, mitä tekee, mutta voin kokemuksesta sanoa, että järjestötoiminta kyllä paitsi vie mukanaan, myös osaa aina yllättää. Mihin reagoiminen stressinhallinnan ja tilannetajun keinoin on sekin taito sinänsä.

Ei pidä toki väheksyä koulutuksen merkitystä. Minulle yliopistokoulutus antoi opintojen oheistoiminnan lisäksi paljon, vaikkapa erinomaiset kirjallisen viestinnän taidot, puhumattakaan abstraktin hahmottamisen ja tiedonhallinnan kyvyistä. Nämä kyvyt ovat työelämässä kultaakin kalliimpia.

Olen itse siinä onnellisessa asemassa, että saan joka päivä oppia uutta ja tehdä töitä koulutuspolitiikan ja työllistymiseen liittyvien asioiden parissa. Ihmisen työllistyvyys ylipäätään on monimutkainen paletti, johon vaikuttaa koko elämänkaari. On vaikea sanoa, mikä taito mistäkin on tullut. Sen kuitenkin voin sanoa, että suurimman osan siitä osaamisesta, jota päivittäin työssäni sovellan, olen haalinut erinäköisissä järjestöissä.

Kirjoitus liittyy Sitran ja Suomen Partiolaisten Kovaa osaamista -hankkeeseen, jossa luodaan kuvaus työkaluista, joilla todentaa osaamista.