Kaikkien aikojen karsinta – optimismin vaikeudesta

2000-luvun alussa mittava joukko suomalaisia päätöksentekijöitä kokoontui pohtimaan tulevaisuuden Suomea. Tähtäin oli vuodessa 2015. Tapio Anttilan Monologia dialogista -blogisarjan seitsemäs osa katsoo peruutuspeiliin ja pohtii tätä dialogista prosessia ja sen tuloksia: mitä huomattiin ja mitä ei? Entä mitä huomattiin, mutta ei ymmärretty?

Vuoden 2016 EM-kisoihin karsintoihin Suomelle arvottiin unelmalohko. Kisajoukkueiden määrä nostettiin kuudestatoista kahteenkymmeneenneljään. Joukkueella oli vahva näkemyksellinen valmentaja ja pelijärjestelmä, jossa huomioitiin joukkueen vahvuudet. Fanit odottivat ”kaikkien aikojen karsintaa”. Joko nyt viimein olisi Huuhkajien vuoro päästä arvokisoihin?

Pohdin aiemmissa blogeissani dialogin tarvetta ja perusteita. Olen työssäni kouluttajana ja fasilitaattorina ollut vastuussa monista dialogiluonteisesta prosessista, ja erästä niistä jäin näin jälkikäteen pohtimaan enemmän. Kyseessä on Sitran 2000–2003 järjestämä Suomi 2015 -ohjelma, jossa seitsemän kurssia (yhteensä 162 osallistujaa) pohti Suomen tulevaisuuden haasteita ja mahdollisuuksia. Tavoitteena oli kehittää yhteiskuntamme ylimpien päättäjien tietoja, taitoja ja verkostoja. Prosessi oli luonteeltaan dialoginen, ja kunkin kurssin pohdinnoista syntyi raportti.

Millaisessa maailmassa sitten elimme vuosituhannen alussa ja miltä maailma näytti viisitoista vuotta sitten? Sitä pohdin nyt. Seuraavaan kirjoitukseen jää mietintä siitä, miltä ohjelman prosessi näyttäisi suhteessa dialogin perusteisiin.

Kävi nimittäin niin, että vuosi sitten huomasimme elävämme tuossa Suomessa 2015. Siksi päätimme kutsua ohjelman osallistujat pohtimaan, miten hyvin tahtomamme tulevaisuus oli toteutunut eli miten raporttien hahmotus olennaisista kysymyksistä ja linjauksista oli toteutunut suhteessa todelliseen maailmaan. Kysyimme kolme kysymystä:

• Mitä huomasimme ja ymmärsimme?
• Mitä huomasimme, muttemme ymmärtäneet? 
• Mitä emme huomanneet?

No, globalisaation kasvava merkitys havaittiin. Tietoverkkojen rooli taloudessa noteerattiin. Koulutus, osaaminen, innovaatiot ja luovuus nousivat keskusteluissa vahvasti esiin. Ikärakenteen muutokset ja niihin varautuminen näkyivät jokaisessa raportissa.

EU:n kokonaisvaltainen vaikutus jäi analysoimatta. Digitaalisuutta pohdittiin, mutta sen laajuus ja voima jäivät ymmärtämättä. Poliittisen kentän isot muutokset kotimaassa ja ulkomailla jäivät liian pienelle painoarvolle. Kiinan taloudellista kehitystä painotettiin, muttei riittävästi. Venäjän erilaiset kehitysmahdollisuudet jäivät liian paljon pelkkään liiketoimintamahdollisuuksien varaan.

EMU:n riskit ja finanssijärjestelmän haavoittuvuus eivät juurikaan näkyneet keskusteluissa. Ilmastonmuutoksen vakavuutta ja laajuutta ei ymmärretty, puhuttiin ”kasvihuoneilmiöstä”. Syyskuun 11. päivän tapahtumien seuraukset jäivät liian vähäiselle huomiolle, vaikka olimme tuolloin neljännen kurssin kanssa Yhdysvalloissa. Sosiaalinen median vahva nousu ja sen heijastusvaikutukset eivät vuosituhannen vaihteessa ymmärrettävästikään hahmottuneet meille.

Mitä tästä pitäisi sitten oppia?

Ensinnäkin. Kursseilla nähtiin tarve muuttaa yhteiskunnan rakenteita, mutta yliarvioitiin suomalaisen yhteiskunnan muutoskyky: emme ymmärtäneet, että muutosvauhti voisi nopeutua ja riskit laueta kriiseiksi, ja poliittinen päätöksenteko ja toimeenpanokyky sakata. Strategiat ilman täytäntöönpanokykyä ovat osoittautuneet hyödyttömiksi.

Toiseksi. Vuosituhannen alkua leimasi vahva optimismi. Olimme nousseet 90-luvun lamasta ja luulimme siitä jotain oppineemme. Suomi vaikutti Euroopan Unionin ”ytimessä”, ja euro toi vakautta. Nokia alihankkijoineen valloitti maailmaa. Venäjä oli demokratisoitumassa. Toisen tärkeän havainnon voisi tiivistää yhden osallistujan lausumaan: ”Hyvinä aikoina ei havaita riskejä, ja huonoina aikoina ei nähdä mahdollisuuksia.” Uskoimme ”hyvän” lineaariseen kehitykseen. Nyt tiedämme, miten siinä kävi.

Kurssien ”rehtori” Jaakko Iloniemi päätti järjestämämme kurssien yhteistilaisuuden lopulta sanoihin: ”Pessimisti ei pety, mutta vain optimisti uskaltaa onnistua.”  Mitkä ovat siis tämän päivän mahdollisuuksiamme?

Suomen maajoukkuetta 2000-luvun alkuvuosina moni pitää ”kaikkien aikojen parhaana”. Keskikentällä peliä johti Jari Litmanen apunaan mm. Riihilahti, Valakari, Väyrynen tai Kopteff, maalissa Jääskeläinen, puolustuslinja oli kivikova Hyypiä-Tihinen-Pasanen-Saarinen, laidoilla Nurmela ja Kolkka, kärjessä Forsell, Kuqi tai Johansson. Vaihtopenkiltäkin löytyi huippupelaajia. Parhaimmillaan pelaajat olivat Euroopan huippusarjojen pelaavissa kentällisistä.

Ei tullut arvokisapaikkaa vuoden 2016 EM-kisoihin, ei onnistunut 2000-luvun alun huippujoukkueellakaan. Jalkapallossakaan ei saa vaipua epätoivoon, pitää nähdä mahdollisuuksia synkkinäkin aikoina. Jos ei muuten, niin kyllä Islannin ja Albanian esimerkkien pitäisi innostaa.

Kirjoitin tämän tekstin keväällä 2016. Nyt lokakuussa Venäjän MM-kisojen karsinnoista on takana kolme peliä … on niin perin vaikeaa olla optimistinen suomalaisen jalkapallon kannattaja.

Kiinnostavaa luettavaa:
Ann-Mari Huhtanen (toim.): Pohjattomasta optimismista pohjattomaan pessimismiin. Suomi 2015 -ohjelman jälkikirjoitus. Podcastina tästä.
Suomi 2015 -ohjelman loppuraportit

Asiamies, Sitran yhteiskunnallisen koulutustoiminnan vetäjä Tapio Anttila pohtii dialogia eri näkökulmista. Monologia dialogista -blogisarjassa tähän saakka ilmestyneet:
osa 1: Seitsemän huonoa kautta takana 
osa 2: La mano de Dios – Jumalan käsi
osa 3: Kuoleman ottelu
osa 4: Pukukoppielämää 
osa 5: Totaalvoetbal
osa 6: Kuuma pelaaja
osa 7: Kaikkien aikojen karsinta (tämä kirjoitus)