Kilpailukyky vai tulevaisuus? Vai molemmat?

Euroopan komissio oli mukana ykkösketjullaan puheenjohtaja Jean Claude Junckerin ja vara-puheenjohtajien Bienkowska ja Katainen johdolla. Komissio teki jo alussa selväksi, että se jatkaa globaalina edelläkävijänä ilmastoratkaisuissa – ja samalla nykyiset toimet parantavat teollisuuden kilpailukykyä.

Puheenjohtaja kuvasi komission roolia näin: Teollisuus on se voima, joka tuo jatkuvasti uusia työpaikkoja Eurooppaan, mutta jos työpaikkoja häviää, komissiota syytetään. Hänen mukaansa komission yksi päätehtävä onkin pitää huoli siitä, että Euroopan yritysten kilpailukyky säilyy ja toimintaympäristö kannustaa yrityksiä uudistumaan. Juncker sanoi osuvasti, että Eurooppa on edelleen riippuvainen teollisuudesta. Siksi jo yhteiskunnallisen rauhan säilyttämiseksi kilpailukyvystä on huolehdittava.

Ilahduttavinta Junckerin puheessa oli vahva yhteiskunnallinen aspekti: ”ei voida ajatella, mitä ihmiset voivat tehdä teollisuuden eteen, vaan mitä teollisuus voi tehdä ihmisten eteen”. Hän sanoi, että reilu siirtymä ja kaikkien pitäminen mukana muutoksessa on Euroopan teollisuuspolitiikan ytimessä.

Maailmanpankin pääjohtaja Kristalina Georgieva teki selväksi, että jos ilmastokriisiä ei ratkaista, ei Euroopan tai minkään muunkaan alueen teollisuus voi kukoistaa. Hän muistutti New Climate Economy’n laskelmista, joiden mukaan kunnianhimoiset ilmastotoimet voivat parantaa globaalia taloutta 26 000 miljardin dollarin edestä 2030 mennessä

Varapuheenjohtaja Jyrki Kataisen johtamassa paneelikeskustelussa puhuttiin arvojen merkityksestä globalisaation pyörteissä. Yhdeksi keskeiseksi tekijäksi on noussut kuluttajien arvojen kunnioittaminen, mikä nykyisin kulminoituu usein vastuullisuuden ympärille. Katainen mainitsi komission uskovan, että maailmassa on kaksi isoa kehitystrendiä: tekoäly ja kiertotalous. Komissio haluaa edistää Euroopan edelläkävijyyttä näillä aloilla.

Kun teollisuuden edustajat pääsivät ääneen, keskustelun painopiste siirtyi odotetusti Euroopan kilpailukykyyn. Ilahduttavaa oli, ettei kukaan kiistänyt ilmastonmuutoksen hillinnän tärkeyttä. Kilpailukyvyn merkitys kuitenkin jyräsi puheenvuoroissa ilmastotoimien kunnianhimon alleen.

Paljon puhuttiin myös ratkaisuista, kuten mahdollisista Euroopan rajoille tehtävistä hiilitulleista, jossa hinta asetettaisiin tuotteen hiilisisällön mukaan. Aiheellisesti puitiin myös mahdollisia hiilitulleihin liittyviä riskejä. Voisiko EU jäädä tullien maailmassa alueeksi, jonka saastuttavan teollisuuden tuotteet kiertävät? Riittäisikö Euroopan materiaaliomavaraisuus tähän skenaarioon?
Nuoret yritysjohtajat pitivät päivän herättävimmät puheenvuorot. Nuoret puhuivat esimerkiksi siitä, että Eurooppa on jäämässä pahasti jälkeen pääomasijoituksissa ja innovatiivisissa start-upeissa verrattuna muuhun maailmaan. Erään puhujan mielestä Euroopan kilpailukyky perustuu pitkälti perinteiseen teollisuuteen ja se tulee tulevaisuudessa väistämättä murtumaan uusien innovatiivisten toimintamallien vallatessa markkinat.

Kilpailukyky ei ole suurin haasteemme

Nuorten puheenvuoro herätti meidät monet pohtimaan, kannattaisiko tätä siirtymää jouduttaa. Vai onko parempi käydä viivytystaistelua viimeiseen savupiippuun asti? Sama nuori herra esitti huolensa eurooppalaisten tyytyväisyydestä nykytilaan ja sen myötä syntyvästä muutosvastarinnasta: suurella osalla eurooppalaisista on kohtuupalkka kohtuuvarmassa työpaikassa. Monet pohtivat, miksi tyydyttävää tilannetta lähdettäisiin muuttamaan ruuvaamalla tietoisesti teollisuuden rakenteita.

“

Nuorten puheenvuoro herätti meidät monet pohtimaan, kannattaisiko tätä siirtymää jouduttaa. Vai onko parempi käydä viivytystaistelua viimeiseen savupiippuun asti?

Kasvavissa talouksissa ihmiset kuitenkin ovat ”nälkäisiä menestykselle”, he paiskivat uusien bisnesmahdollisuuksien toteuttamiseksi valtavan määrän työtä ottaen isoja riskejä. Juuri he tuovat alibaboja, ubereita ja airbnb:ja markkinoille, eurooppalaisten tyytyessä nykytilanteeseensa.

Itse osallistuin komission vetämään paneeliin, jossa oli mukana terästeollisuuden ja European Climate Foundationin edustajat. Noin 300 hengen yleisössä suurin osa edusti teollisuutta. Latasin tapani mukaan alkuun megatrendit ja faktan, että kaikki tulee muuttumaan – joko ilmastotoimien tai -toimettomuuden seurauksena.

Esittelin myös ylpeänä suomalaisen Climate Leadership Coalitionin (CLC), jossa on mukana yli 50 edelläkävijäorganisaatiota – mukaan lukien pörssiyritystemme toimitusjohtajia ja puheenjohtajia – ja jonka yksi perustajista Sitra on. CLC vaatii muun muassa Euroopan ilmastopolitiikan kunnianhimon tason nostoa ja sitovan hiilibudjetin käyttöönottoa.

Kaiken kaikkiaan CLC:n ehdotus on erinomainen. Teollisuuden on tärkeää tietää, kuinka monta tonnia päästöjä se voi aiheuttaa vuosiin 2030, 2040 ja 2050 mennessä. Luvun saatuaan yritykset voivat tehdä investointisuunnitelmansa. Epävarmassa toimintaympäristössä, jossa sitovia tavoitteita ei ole, investointipäätösten tekeminen on vaikeaa. Suuri osa kuulijoista piti ehdotusta mielenkiintoisena, mutta hyvin radikaalina.

Referoin myös Satu Hassin osuvaa blogia ilmastopaniikki iskee. Usein, kun valmistellaan tai muutetaan säädöksiä, muutosta vastustavat tahot pakenevat kilpailukykyargumenttien taakse. Niin kävi, kun valmisteltiin muun muassa Kioton ilmastosopimusta, päästökauppajärjestelmää, rikkidioksididirektiiviä ja Euroopan kemikaaliasetusta, REACH:a.

REACH:iin liittyvän lobbauksen tunnen hyvin. Toimin vuosina 2005-2007 Euroopan paperiteollisuuden keskusjärjestön CEPI:n REACH-ryhmän puheenjohtajana ja johdin puhetta myös Euroopan 11 teollisuussektorin REACH-Alliancen yhdessä työryhmässä. Silloin esitimme vakavin ilmein kauhukuvia komission päättäjille Euroopan teollisuuden tuhoutumisesta. Saimme joitain muutoksia lainsäädäntöön, mutta emme kaikkia vaatimiamme. Tänä päivänä teollisuus takoo hyvää tulosta – huolimatta REACH:sta ja muusta regulaatiosta.

Itse taas olen muuttanut vuosien varrella mielipiteitäni ja arvojani radikaalisti. Mainitsin omassa puheenvuorossani myös sen, että kilpailukyky ei ole suurin haasteemme, jos ilmastonmuutoksen pahimmat vaikutukset realisoituvat ja Eurooppaan saapuu kymmeniä miljoonia ilmastopakolaisia, äärimmäiset sääilmiöt painavat päälle ja ruokaturva on heikentynyt. Odotetusti en juurikaan saanut uusia ystäviä teollisuuden joukosta.

Kun maailma muuttuu, pysymmekö kyydissä?

Elina Seppälä varoitti ennen matkaani Twitterissä, että asenneilmapiiri ei välttämättä ole reilussa kymmenessä vuodessa muuttunut. Elina oli oikeassa.
Yhdessä konferenssipäivässä ei maailma muuttunut paremmaksi. Iloisimmin kuitenkin yllätti tapa, jolla komissio halusi kerätä ajatuksia, miten teollisuuden huolia voitaisiin ratkaista yhdessä, mutta huomioiden yhden reunaehdon: EU aikoo jatkaa ilmastotoimien edelläkävijänä.

“

Kysyin: jos Eurooppa ei johtaisi ilmastotoimia, kuka sitten johtaisi?

Ilahduin komission asenteesta niin, että loppupuheenvuorossani kehuin EU:n edelläkävijyyttä ja komission rakentavaa otetta. Kysyin: jos Eurooppa ei johtaisi ilmastotoimia, kuka sitten johtaisi Kun myöhemmin sulattelin päivän antia, mieleen oli jäänyt isoja kysymyksiä.

Veikkaammeko Euroopassa väärää hevosta, jos haluamme ratkaista ilmastokriisin, mutta emme salli luovaa tuhoa? Rahoitamme vanhojen toimintamallien ylläpitämistä, kun meidän pitäisi ennen kaikkea rahoittaa ihmisten pärjäämistä ja pysymistä mukana väistämättömässä maailman muutoksessa.

Kun kerran haluamme kilpailukykyisen Euroopan, miksi emme panostaisi vielä vahvemmin t&k&i-toimintaan, ketteriin start-upeihin ja pääomarahoituksen haalimiseen Eurooppaan Ilmastonmuutos muuttaa kaikki yhteiskunnat, joko päästessään valloilleen tai sen torjumiseksi tehtävien toimien kautta. Onko ylipäätään järkevää luottaa tulevaisuudessakin näin vahvasti teollisuusalue-Eurooppaan ja sen vähäiseen muuttumiseen, kun maailma muuttuu ympärillämme ennen näkemättömällä vauhdilla?

Itse uskon, että saisimme enemmän hyvinvointia aikaiseksi, jos kohdentaisimme panostuksemme uusien menestystarinoiden rakentamiseen ja reiluun siirtymään vanhojen toimintamallien inkrementaalisen muuttamisen rinnalla.