Kokeilut yhteiskunnallisen tiedon tuottajina

Hallitusohjelmamme yhtenä kohtana on kokeilukulttuurin käyttöönotto. Sen myötä kokeilukulttuurista on tehty yhteiskunnallisen tiedontuotannon tapa. Kokeiluista haetaan innovatiivisia ratkaisuja yhteiskuntamme ongelmiin hajauttamalla ratkaisujen etsimistä ja testaamista kaikkialle yhteiskuntaan.

Kokeilemalla ratkaisuja käytännön olosuhteissa ja pienessä mittakaavassa halutaan saada selville, mikä toimii missä ja milloin – ja mikä puolestaan ei toimi. Mutta pilotit ja kokeilut kehittävät myös uutta osaamista kaikkialle yhteiskuntaan. Mitä laajemmalle jokin uusi teknologia tai toimintatapa levittäytyy yhteiskunnassa, sitä suuremman joukon osaaminen on tärkeää, jotta järjestelmä saadaan toimimaan. Perinteinen T&K-toiminta keskittyy uuden teknologian kehittämiseen, mutta piloteissa ja kokeiluissa päästään kiinni myös käyttöönoton mahdollisuuksiin ja ongelmiin erilaisissa käyttöolosuhteissa.

Pilotteihin ja kokeiluihin osallistujat myös kehittävät omaa osaamistaan ja voimaantuvat uusien ratkaisujen edelläkävijöinä. Uudet ratkaisut vaativat yleensä ympärilleen uudenlaisten osaajien verkoston, kuten palveluntarjoajia, osaavia käyttäjiä ja myös joustavia viranhaltijoita. Kokeilut paljastavat, millaista osaamista yhteiskunnassa tarvitaan laajemmin tulevina vuosikymmeninä, kun uudet teknologiat ja ratkaisut yleistyvät.

Uuden kokeilua tarvitaan monella alalla. Yksi näistä on globaali energiamurros, jossa energiatehokkuus sekä hajautettu ja uusiutuva energia korostuvat. Tulevaisuudessa rakennukset ja liikenne integroituvat yhä tiiviimmin energiajärjestelmään, kun rakennukset sekä käyttävät että tuottavat energiaa, kysyntää pyritään ajoittamaan vaihtelevan tuotannon mukaan ja energiaa pyritään varastoimaan rakennuksiin ja autojen akkuihin. Tietotekniikan ja automaation merkitys korostuu, mutta parhaatkaan järjestelmät eivät toimi, ellei niitä osata tai haluta asentaa ja ottaa käyttöön.

Paikalliset kokeilut ovat siis olennainen osa uuden teknologian käyttöönottoa, joka puolestaan tekee uusista ratkaisuista kustannustehokkaita. Esimerkiksi Euroopan laajuinen lähes-nollaenergiarakentamista edellyttävä lainsäädäntö ei olisi mahdollista, ellei 1980-luvulta lähtien olisi kokeiltu ja kerätty kokemuksia passiivitaloista. Saksan viime vuosien suuren aurinkoenergiamurroksen kuvitellaan usein johtuneen pelkästään aurinkoenergian suotuisasta syöttötariffista. Harvemmin mainitaan, että maassa oli 1990-luvun alussa 1 000 katon pilottiohjelma ja saman vuosikymmenen lopussa 100 000 katon ohjelma. Nämä ohjelmat kehittivät teknistä, liiketaloudellista ja käyttäjien osaamista ja voimaantumista kaikkialle maahan. Käytännön kokemusten kertyminen myös pohjusti aurinkoenergialle suotuisan politiikan oikeutusta.

Edelliset esimerkit kuvaavat myös sitä, miten hidasta paikallisista kokeiluista oppiminen on ”luonnonmenetelmällä”. Tieto leviää henkilökohtaisten verkostojen kautta, vakiintuu pikkuhiljaa standardeiksi ja toimiviksi markkinoiksi ja vaikuttaa yhteiskunnallisiin päätöksiin jopa vuosikymmenten viiveellä.

Suomalainen uusi kokeilukulttuuri voi nopeuttaa tätä kehitystä, jos kokeileminen ei ole pelkästään ”pöhinää pöhinän vuoksi”, vaan kokeiluista – myös niistä asioista, jotka eivät menneet ihan odotusten mukaan – otetaan opiksi ja opittuja asioita jaetaan. Kokeilujen ohjaamiseen tarvitaan Suomessa entistä strategisempaa ja vuorovaikutteisempaa otetta. On löydettävä hyvä vuoropuhelu hajautetun ja keskitetyn oppimisen välillä. On myös löydettävä hyvä tasapaino kriittisen arvioinnin ja kokeilujen osallistujien voimaantumisen ja innostumisen välillä.