sisällön esikatselussa tai sisältösivulla.
Helsingin taidemuseossa HAM:ssa avattiin juuri englantilaisen taiteilijapari Gilbert & Georgen näyttely. Teoksissa eritteet, seksuaalioikeudet, prostituutio, uskonnonviha, alastomuus ja aikaamme leimaava älämölö puskevat katsojan päälle. Taiteilijat ilmoittavat tavoitteekseen seksuaalisuuden vapauttamisen ja taiteen tarjoamisen kaikille. Näyttelyn viestit on kerätty Itä-Lontoon kaduilta, mutta voisivat hyvin olla myös suomalaista tuotantoa.
Gilbert & George tuovat näkyville, miten rajusti erilaiset todellisuudet – jopa totuudet – törmäävät. Viholliskuvien tuottaminen on tässä ajassa kiihtyvää. Meidän on vaikea ymmärtää sitä, mitä emme näe toisten elämästä, ja siksi tulkitsemme heitä vain omista lähtökohdistamme. Netissäkin näkymättömät algoritmit suodattavat meille näkemyksiämme vahvistavaa ”todellisuutta”, joka vain kärjistää näkemys- ja kokemuseroja.
Vinoutuneen todellisuuskuvan vuoksi monista tuntuu, että yhteiskunta muuttuu käsittämättömäksi.
Vinoutuneen todellisuuskuvan vuoksi monista tuntuu, että yhteiskunta ja kanssaihmiset muuttuvat käsittämättömiksi. Ennennäkemätön vauraus ei enää edellytä tuhansien ihmisten palkkaamista ja tehtaiden rakentamista, keinoäly voittaa ihmisen shakkipelissä, Turun kaduilla puukotetaan ja solvaamisella voittaa vaalit. Käsittämättömyys ruokkii pelkoa, joka taas ruokkii halua osoittaa oman ahdistuksen johtuvan itsestä erilaisista ihmisistä. Filosofi Martha Nussbaum sanoo tuoreimmassa kirjassaan Monarchy of Fear, että pelko myrkyttää toivon.
Aleksi Neuvonen kirjoittaa Sitran Hyvinvoinnin seuraava erä -kirjassa, että vain 28 prosenttia eurooppalaisista ajattelee, että heidän lapsensa tulevat aikuisina olemaan heitä itseään paremmassa taloudellisessa asemassa. Se on vähän. Edistystä ei tapahdu ilman toivoa. Toivon perusta on siinä, että tunnemme elävämme yhteisössä, jossa muut ihmiset haluavat hyvää. Toivon rakentaminen edellyttää yhteisiä kokemuksia.
Edistystä ei tapahdu ilman toivoa.
Kirjassakin siteerattu filosofi Amartya Sen on sanonut, että hyvä elämä on mahdollisuutta elää elämää, jota itsellä on syytä arvostaa. Emme osaa yksilöinä ja yhteisöinä nähdä asioiden arvoa, jos emme joskus käy tottumustemme ulkoreunoilla. Emme yhteisöinä emmekä yksilöinä uudistu ja kasva paremmiksi, jos emme uskalla mennä kohti asioita, joista emme välttämättä pidä. Edistyksen yhteiskunta edellyttää, että mahdollisimman moni sen jäsen uskaltaa mennä rohkeasti kohti uutta. Onneksi uutta kohti meneminen on taito, jonka voi oppia ja opettaa.
Jakautuvien todellisuuksien maailmassa kokemusrikkautta kannattaisikin käsitellä mahdollisuuden sijasta oikeutena. Yhteinen yhteiskunta edellyttää yhteisiä kokemuksia. Yhteiset iloiset, surulliset, ärsyttävät, pelottavat ja rohkaisevat kokemukset kasvattavat toivoa sen suhteen, että muut ihmiset ovat puolellani ja että minulla on merkitystä. Juuri tästä syystä englantilaisherrat revittelevät veronmaksajien tukemana Tennispalatsissa. Juuri siksi on poliittisesti merkittävää, ketkä käyvät – ja eivät käy – konserteissa, ammattikoulussa, kirjastossa, taidenäyttelyssä, vesijumpassa, lenkillä ja partiokololla.
Yhteiskunnallisten toimijoiden on opittava kutsumaan paremmin
Valistuneella yksilöllä on oikeus olla käyttämättä mahdollisuuksiaan, mutta yhteiskunnan on tavoiteltava jokaista yksilöä. Siksi yhteiskunnallisten toimijoiden – koulun vanhempainillan, urheiluseuran, neuvolan, seurakunnan tai museon – on opittava kutsumaan paremmin. Esimerkiksi partiolaisissa ja tasa-arvoliikkeessä on jo ymmärretty puolueita ja ammattiyhdistysliikettä paremmin, että on valtava ero siinä, tiedotetaanko mahdollisuudesta tulla mukaan vai sanooko joku tuttu, että olisi tosi kiva jos tulisit mukaani. Nyt liian usein vastuuta moniäänisen joukon kokoamisesta väistetään sanomalla, että olihan kaikilla mahdollisuus – perehtymättä itsestämme erilaisten kokemukseen saavutettavuudesta, helppoudesta tai edes kiinnostavuudesta.
Hyvä esimerkki paremman dialogin tarpeesta jakautuneiden totuuksien maailmassa on huoli lasten harrastustoiminnasta. Harrastustakuu jokaiselle lapselle löytyy lähes kaikkien suurimpien kaupunkien ja opetus- ja kulttuuriministeriön strategiapapereista. Mutta kun keskiluokan ja yläluokan jäsenet miettivät keskenään selvitysryhmissä ja työpajoissa ratkaisuja ”vähävaraisille lapsille”, ehdotukset keskittyvät harrastamisen hintaan. He pohtivat, miten he itse toimisivat, jos heillä ei olisi rahaa. Mutta silloin jäävät näkemättä esimerkiksi vähävaraisuuden erilaiset muodot Suomessa ja vähävaraisuuden yleinen vaikutus riskinottokykyyn, ajanhallintaan, toiveikkuuteen ja käsitykseen omasta pystyvyydestä.
Riittävän yhteisen kokemuskirjon turvaamiseksi jokaiselle yhteiskunnalliselle päättäjälle tekisi hyvää Sitran kehittämä Erätauko-koulutus, joka auttaa kutsumaan, kuuntelemaan, kysymään ja kannustamaan paremmin. Koulutuksen erityisenä arvona on kokemukseen perustuvan keskustelutyylin vahvistaminen totuuksien tykittämisen sijaan, menetelmät huomioida eriäviä näkökulmia, tapa kohteliaasti rajoittaa tilaa vievien ääntä sekä tavat varmistaa yhteinen ymmärrys. Helsingin kaupungin kulttuurin ja vapaa-ajan palveluissa olemme hyvällä menestyksellä käyttäneet menetelmää kysymyksiin Töölönlahden alueen kehittämisestä reilumman työpaikan rakentamiseen.
Blogisarja
Lue lisää.