Lääketiede ei pelasta terveydenhuoltoa

Naistenlehtien toimituksissa tiedetään, että kun kanteen laitetaan ”ohjeet elämänmuutokseen”, irtonumeromyynti kolminkertaistuu. Samaan aikaan terveydenhuollossa ammattilaiset itkevät, kun kansalaiset eivät ole valmiita tekemään mitään terveytensä eteen ja passivoitumisen, lihomisen, pahan mielen ja sairastamisen kulttuuri vain syvenee. Minä väitän, että vika on myös ammattilaisten – emme osaa kohdata potilasta siten, että onnistuisimme kietomaan elintapojensa, elämäntilanteensa ja mahdollisten sairauksien kanssa kamppailevan yksilön luottamukselliseen, tavoitteelliseen ja pitkäaikaiseen yhteistyösuhteeseen.

Kaikki nyökyttelevät tyytyväisenä kun sanotaan, että perusterveydenhuollon tärkein tehtävä on sairauksien ennaltaehkäisy. Miten tämä näkyy käytännössä? Neuvolaan menevä äiti jättää isän kotiin uskaltaakseen puhua kuormittavasta parisuhdetilanteesta ja palaa kotiin pettyneenä.  Käynnillä mitattiin, punnittiin, ihmeteltiin käyrät, täytettiin kyselyt ja rokotettiin – kirjaimellisesti prosessia noudattaen. Tärkein jäi puuttumaan: ei lisätty ihmisen omaa uskoa siihen, että voi selviytyä tilanteessaan.

Työikäinen nivelreumaa ja astmaa sairastava potilas, jonka hoito on jaettuna usealle erikoisalalle erikoissairaanhoitoon sekä työterveyshuoltoon joutuu ihmettelemään pistemäistä asiansa hoitamista: kukin ammattilainen tekee vain oman osuutensa, ja potilaan pitää ymmärtää itse huikeat määrät tietosuojasta, asiakirjojen siirtymisestä, sairauspoissaoloihin ja kuntoutukseen liittyvistä säädöksistä ja jopa lääkkeiden yhteisvaikutuksista, jotta osaa kertoa jokaisessa kohtaamistilanteessa juuri sen tiedon, mitä kyseinen ammattilainen tarvitsee (auta armias ettet kerro mitään liikaa, muuten sinut luokitellaan laveasanaiseksi lörpöksi, joka ei osaa erottaa oleellisia asioita vähemmän oleellisista).

Ja voi sitä poloista, joka on ostanut sen elämänmuutoslehden ja haluaa tehdä jotain. Hän menee lääkäriin keskustellakseen painostaan, kolesterolista, maratontavoitteesta, diabetesriskistä ja suvun rintasyöpätapauksista. Käteen jää labralähete, jonka johdosta vähän myöhemmin todetaan, että ”no joo, onhan nää kolesterolit vähän korkeat mutta niin kaikilla, katotaanko vuoden tai kahden päästä uudestaan, koeta syödä terveellisesti ja käy vaikka kävelyllä”. Eikö minun muutokseni ollutkaan lääkärille niin tärkeä!

Toisinkin voi olla. Yksittäiset ammattilaiset eivät tyydy siihen rooliin, jonka oma organisaatio on heille asettanut. Toivon mukaan moni meistä on kohdannut potilaana ollessaan niin sanotun champion-lääkärin, joka ei säästä omia vaivojaan saadakseen selville potilaan kokonaistilanteen ja miettiäkseen siihen todellisia, toteuttamiskelpoisia ratkaisumalleja yhdessä potilaan kanssa. Champion-lääkäri ei tyydy pelkkään lääkemääräykseen tai kehotukseen tulla ensi vuonna uudestaan, vaan löytää ravitsemusterapeutin, sosiaalityöntekijän, lenkkarikauppiaan, lukuvinkin tai vertaistukiryhmän. Antaa sähköpostiosoitteen, ilmaisee olevansa käytettävissä. Antaa potilaalle tunteen siitä, että tälle ihmiselle haluan jatkossakin kertoa edistymisestäni ja yrittää vähän enemmän. Ja uskoa siihen, että minä pystyn itse vaikuttamaan omaan elämääni.

Terveydenhuolto muuttuu – jo sanat ”terveys” ja ”huolto” ovat sellaisia, että joutanevat pian romukoppaan. Terveys on vain yksi osa kokonaisvaltaista hyvinvointia, jonka tulisi olla yhteiskunnan tavoitteena. Huolto taas viittaa tilanteeseen, jossa ulkopuolelta vaikutetaan satunnaisesti ja epäjatkuvasti sellaiseen, joka kulkee ihmisen mukana koko ajan. Terveydenhuollossa on totuttu ratkaisemaan ongelmia lääketieteen lähtökohdista, ja silloin tuotetaan myös lääketieteeseen sopivia ratkaisuja. Pahimmillaan medikalisoidaan, mutta toisaalta myös tullaan vähätelleeksi ihmisen kokemuksia omasta tilanteestaan – vain siksi, että tilanteeseen pitäisikin hakea ratkaisuja muualta kuin lääketieteestä.

Resurssit eivät tule riittämään siihen, että tehdään kuten ennenkin ja tarjotaan samaa kaikille. Ihmisiä ei tarvitse raahata vastaanotoille, jotta saadaan heistä perustietoa päätöksentekoa ja resurssien kohdentamista varten. Jotkut tulevat hyvin toimeen saadessaan itse mitata terveyteensä liittyviä muuttujia ja saadessaan siitä palautetta joko koneelta, virtuaaliselta ammattilaiselta tai vertaistukiryhmältä. Toiset tarvitsevat monen ammattiryhmän koordinoitua osaamista ja tukea. Kaikki tarvitsevat todellisen kohtaamisen ja ongelman validoinnin silloin kun tulevat vastaanotolle asti.

Sosiaali- ja terveysministeriön Terveys 2015 on pitkän aikavälin terveyspoliittinen ohjelma, jonka tavoitteena on terveiden ja toimintakykyisten elinvuosien lisääminen ja väestöryhmien välisten terveyserojen kaventaminen. Ohjelman toteutuksen lähtökohtana on terveys kaikissa politiikoissa eli se pyrkii hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen sekä terveydenhuollossa että kaikilla muilla yhteiskunnan osa-alueilla. Lääketieteen tutkimus löytää koko ajan parempia ja parempia hoitokeinoja sekä yleisiin että harvinaisiin sairauksiin. Se ei kuitenkaan riitä perusongelmaan, siihen että ihmisten hyvinvointi rakentuu muustakin kuin terveydestä niin kuin lääketiede sen käsittää. Miten me lääkärit uskaltaisimme lähteä muutokseen pelkäämättä että kuormitumme itse liikaa? Mitä me voisimme vaatia niiltä organisaatioilta, joissa työskentelemme? Miten potilaat saisivat äänensä paremmin kuuluviin? Tuleeko uusi työnjako, jossa lääkärit hoitavat vain sairauksien diagnosoinnin ja päättävät hoidosta, ja terveyteen ja hyvinvointiin valmentavat siihen koulutetut ammattilaiset: yksilöitä, ryhmiä, virtuaalisesti, vertaistukea hyödyntäen –mikä kulloinkin tilanteeseen sopii ja on vaikuttavaa.