Lab loki #25: Lisää tilaa oppimiselle innovaatioportfolioilla

Koronakriisi on konkretisoinut minulle uudella, kouriintuntuvalla tavalla ajatusta resilientistä, ravistelun kestävästä, taipuvasta, muttei rikkoutuvasta koulutusjärjestelmästä. Sen ytimessä on tekemällä oppiminen – kaikilla tasoilla kouluista opetushallintoon. Oppiminen ei tapahdu itsestään, vaan sille täytyy tietoisesti tehdä tilaa sekä ruokkia osallistujien motivaatiota jatkuvaan oppimiseen.

Samalla, kun koronakriisi on korostanut sitä, että tarve muutokselle on nyt, osallistuminen Sitran innovaatioportfolioryhmään auttoi löytämään uusia horisontteja ja syvyyttä systeemiseen kehittämiseen. Ajattelun kehittymisen lisäksi saimme konkreettisia työvälineitä ajatusten viemiseksi käytäntöön.

Mihin innovaatioportfoliot liittyvät tekemisessämme?

Olemme Kokeilukeskuksessa, Opetushallituksen innovaatioyksikössä etsineet, kehittäneet ja testanneet eri tavoin uusia mahdollisia tapoja tällaisen uudenlaisen oppimisen arkkitehtuurin luomiseen. Kokeilukeskuksen tavoitteena on saada systeemin eri toimijat, kouluista kuntiin ja opetushallintoon, oivaltamaan uudistumisen tarve, löytämään yhteinen tulevaisuuden suunta ja tekemään tarvittavat muutokset. Yhteisen tekemisen alustoina ovat toimineet pilotoimamme kokeiluohjelma, #Paraskoulu -kiihdyttämö sekä moninäkökulmainen kokeilujen arviointimalli.

Koulutuksen kentällä meillä tuntuu olevan vahva perinne sankariyksilöistä, jotka vievät intohimoisesti kehittämisprojekteja eteenpäin. Korkea riippuvaisuus yksilöiden venymisestä on kuitenkin systeemisestä näkökulmasta haavoittuvaa ja kestämätöntä.

Oppimisen tulee olla linkittyneenä jokapäiväiseen tekemiseen. Jos se on jotain irrallista tai päälle liimattua, ei synny tarvittavaa halua oppimiselle. Olemme hyviä järjestämään verkostotapaamisia ja seminaareja, mutta ne eivät välttämättä kytkeydy helposti arkiseen tekemiseen.

Tekemällä oppimisen tueksi tarvitaan tilaa, rakenteita ja toimintatapoja. Toimintakulttuurin muutos ei tapahdu itsestään, vaan sitä täytyy ruokkia aktiivisesti. Vuosia sitten aikuiskasvatustieteen luennolla luennoitsijamme sanoi, että muutoksen keskellä voi tuntua siltä, että on ylittämässä tietä, jossa autot suhahtavat ohitse kovaa vauhtia joka puolelta. Mieleen ei todellakaan tule ensimmäisenä hidastaa vauhtia ja istua alas reflektoimaan keskelle tietä. On helpompi luiskahtaa suorittamaan tehtävälistaa ja täyttämään päivät touhukkuudella – niin yksilön, yhteisön kuin systeemin tasoilla.

Olemme kehittäneet Kokeilukeskuksessa kokeilujen arvioinnin toimintatapaa, joka mahdollistaa pysähtymisen jatkuvan kiireen keskellä, tukee tekemisen kautta oppimista sekä oppien leviämistä kehittäjätiimin ulkopuolelle. Toimintatavan ytimessä on se, että moninäkökulmainen joukko kokeilun kehittäjiä, kohderyhmiä ja mahdollistajia pysähtyvät saman pöydän ääreen oppimaan tehdystä kehittämistyöstä, tunnistamaan syntyneitä vaikutuksia sekä suuntaamaan kehittämistä uusiin suuntiin kertyneiden oppien perusteella.

Havaitsimme kokeiluohjelmassa ja kiihdyttämössä kuinka voimauttavaa kokeilijoille on, kun kehittäminen tulee osaksi koko koulun yhteisöä oppilaista, opettajiin sekä henkilöstöön ja johtoon asti.

Oivalluksia innovaatioportfolioista

Työpajasarjassa esiteltyjen EIT Climate-KIC:in ja YK:n kehitysohjelma UNDP:n esimerkeissä on paljon samoja elementtejä kuin meidän toimintatavoissamme, joskin he ovat vieneet lähestymistapaa pidemmälle. Nämä ovat vieneet lähestymistapaa systemaattisesti osaksi kaikkea kehittämistoimintaa aina portfolion suunnittelusta sen muotoiluun ja vaikuttavuuden ymmärtämiseen asti. Esimerkit avaavat suuntia, joihin mekin voimme päästä työssämme, kun jatkamme kehittämistä kokonaisvaltaisesti ja vielä vahvemmin systeemiseen suuntaan.

Kevään innovaatioportfoliotyöpajoissa syntyi monia oivalluksia jaetun oppimisen motivaation kasvattamiseen liittyen. Puhuimme paljon siitä, miten yhdessä tekeminen on parhaimmillaan tanssia, ja yleensä ainakin tasapainoilua, omien ja yhteisten tavoitteiden välillä. Huomasin pyöritteleväni mielessäni ajatusta hankehakemuksista, joissa ei tarvitsisikaan perustella oman ratkaisun ylivertaisuutta, vaan maalata kuva siitä, miten se istuu palapelin palana osaksi muuta alueellista kehittämistä, strategiaa ja toimintaa.

Työpajoissa heräsi myös kiinnostavaa keskustelua siitä, että meidän kannattaisi pyrkiä oppimaan luonnon systeemeistä, jotka rakentuvat ensisijaisesti yhteistyön varaan eikä kilpailuun niin kuin saatamme monesti ajatella. Tunne siitä, että on omalla työllään osa jotain isompaa kokonaisuutta, lisää työn merkityksellisyyttä. Ja toisaalta luopuminen ”hopealuodin” – sen yhden oikean kokonaisratkaisun – tavoittelusta vapauttaa energiaa.

Kokeilukeskuksen oman toiminnan lisäksi innovaatioportfoliolähestymistapa tarjoaa laajemmin Opetushallitukselle kasvatuksen ja koulutuksen kehittämisvirastona konkreettisia työkaluja ja rakennetta ajatella mitä kehitetään, miten kehitetään ja mitä siitä opitaan. Lähestymistavan taustalla oleva idea ei ole itsessään uusi eivätkä työkalut automaattisesti tuota toivottua tulosta. Kuitenkin oikeasti ja kokonaisvaltaisesti käytäntöön vietynä ja innovaatioportfoliot tarjoavat mahdollisuuksia tehdä vähemmillä resursseilla vaikuttavampaa työtä. Yhdessä oppimalla on mahdollista tehdä juhlapuheestamme jatkuvan oppimisen tärkeydestä totta myös arjessa.