Suomi on saanut Pariisin ilmastokokouksessa kokoaan suuremman roolin. Ministeri Kimmo Tiilikainen valittiin vetämään EU:ta yhdessä kärkikiistoista eli niin sanotussa eriyttämisessä (engl. differentiation).
Käsitteellä tarkoitetaan sitä, miten sopimuksen kuuluu kohdella eri maita. Osa kehitysmaista haluaa säilyttää niin sanotun palomuurin, jonka ansiosta sitovat velvoitteet koskevat lähinnä teollisuusmaita. Teollisuusmaat taas haluavat Kiinan ja Intian kaltaiset nousevat taloudet sitovammin mukaan ilmastotalkoisiin.
Lopputulos, niin kuin neuvotteluissa usein, on luultavasti jonkinlainen välimuoto. Toisaalta painotetaan kehitysmaille tärkeitä taikasanoja ryhmien eriytetystä kohtelusta, toisaalta teollisuusmaiden vaatimuksesta avataan ovea useammille maille ottaa velvoitteita.
Pykälien sanamuodosta riippumatta yksi asia on varmaa: maailma on jo edennyt kahtiajaosta. Se näkyy kolmellakin eri tavalla.
Ensinnäkin monet kehitysmaat ovat jo hyväksyneet vaativia päästösitoumuksia. Osa tavoitteista koskee maan kaikkia päästöjä, leikkaa niitä nykytasoon verrattuna ja luvataan toteuttaa omin toimin, riippumatta ulkopuolisesta tuesta – kaikki perinteisesti teollisuusmaiden tavoitteiden tuntomerkkejä.
Toiseksi historian lehdille on jäänyt myös aika, jolloin ilmastorahoitus kulki vain teollisuusmaista kehitysmaihin. Kiina kertoi hiljattain tukevansa köyhien maiden ilmastotyötä suuremmalla summalla kuin Yhdysvallat.
Rahoittaakseen ei tarvitse edes olla talousjätti. Paljon Kiinaa köyhempi Vietnam ilmoitti Pariisissa lahjoittavansa vihreään ilmastorahastoon miljoona dollaria.
Kolmanneksi itse neuvotteluissakaan maailma ei jakaudu nätisti kahtia – eikä ole jakautunut enää vuosiin. Eilen EU julkisti yhteisen julkilausuman Afrikan, Karibian ja Tyynen valtameren köyhien maiden kanssa. Usein ilmastotarmoa vaativat teollisuusmaat löytävät itsensä samalta puolelta pienten saarivaltioiden AOSIS-ryhmän ja fiksujen Latinalaisen Amerikan maiden AILACin kanssa.
Suurin kysymys ei olekaan se, onko maailma edennyt kahtiajaosta. Visaisin kysymys on se, onko valtioilla valmiuksia tunnustaa muutos, joka konferenssikeskuksen ulkopuolella on jo todellisuutta.
Sitran vanhempi neuvonantaja Oras Tynkkynen kirjoittaa Pariisin ilmastokokouksen aikana analyyseja kokouksen etenemisestä. Aikaisemmin sarjassa ilmestynyt:
Ratkaisujen viikko Pariisissa (7.12.)
Toivoterapiaa Kööpenhaminan traumaan (2.12.)
Vetoapua Johtajilta (1.12.)
Suosittelemme