Pohdimme Nuorten Akatemian tänä syksynä järjestämässä työpajassa alle parikymppisten nuorten kanssa nuorten hyvän elämän edellytyksiä nyt ja tulevaisuudessa. Työpajaan osallistunut nuori nainen piti kiihkeän puheenvuoron siitä, miten kouluissa nuoriin istutetaan valmiita ajatuksia elämästä ja siitä, mikä on oikea tapa elää. Hän toivoi, että koulussa kannustettaisiin omaehtoiseen ajatteluun sen sijaan, että heistä yritetään tehdä ”yhteiskuntakelpoisia”.
Kuuntelin nuorta naista ja muistin murrosikäisen itseni. Samat ajatukset ja tunteet, aika vain toinen, 70-luku. Silloinkin aikuisten maailma näyttäytyi kovana ja materialistisena, aikuisuus kyynisenä, aikuiset unelmattomina. Sellainen maailma herätti halun kapinoida.
En usko, että kaikissa Suomen kouluissa kasvatetaan yhden mallin aikuisia. Mutta työpajaan osallistuneen nuoren naisen kokemus on hänelle tosi eikä hän todennäköisesti ole kokemuksensa kanssa yksin. Jos kokee, että ei mahdu tai halua mahtua ulkoa annettuihin roolimalleihin, voi olo olla aika yksinäinen.
Ja yksinäisyys on se, mitä nuoret tutkimusten mukaan eniten pelkäävät. Yksinäisyyden kokemus voi johtua siitä, että ei tunne kuuluvansa joukkoon ja tulee torjutuksi. Se voi myös tarkoittaa sitä, että ei tule hyväksytyksi sellaisena kuin on. Turvallisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää olisi kuitenkin tunne siitä, että minulla on lupa olla oma itseni. Vaikka mokaisin joskus, minua ei hylätä. Kaikenlaiset ihmiset kelpaavat kansalaisiksi. Minäkin mahdun joukkoon.
Turvallisuus on koettu tunne, joka ei perustu yksinomaan ulkoisiin tekijöihin. Se rakentuu luottamukselle. Tällaista turvallisuutta jokainen meistä saa olla rakentamassa. Aikuisten vastuu on kuitenkin nuorten vastuuta suurempi. Meillä pitää olla aikaa kuulla ja kuunnella nuoria ja ottaa heidät tosissaan. Kun avaamme korvien lisäksi muutkin aistit herkiksi, saatamme jopa oppia nuorilta jotakin. Unelmat elävät.
Kirjoitus on osa Uusi turvallisuus -foorumin osallistujien blogisarjaa
Suosittelemme