Mikä estää poliitik­koja muuttu­masta?

”Koskaan et muuttua saa” lauloi Pasi Kaunisto vuonna 1969. Tätä ovat noudattaneet myös poliitikot – osin jopa aloittaen noista ajoista ja jatkaen edelleen.

Vaikka politiikka muuttuu ja edustajatkin vaihtuvat, säilyvät poliitikot muuttumattomina. Muutamaa yleensä lyhytaikaiseksi jäävää poikkeusta lukuun ottamatta.

Tähän on useita syitä.

Yksi syy on vaalitapamme. Järjestelmän henkilökeskeisyys ajaa ehdokkaat samaan muottiin. Poliitikot ovat tuotteita, joita asiakkaat vertailevat ja valitsevat muiden tuotteiden tavoin. Riski muuttaa tuotetta on liian iso. Jos siinä ei onnistunut Coca-Cola, niin miten sitten poliitikko.

Listavaalit tai niiden sovellus toisi politiikan takaisin politiikkaan. Äänestäjät ottaisivat kantaa asioihin, ei henkilöihin. Valittavien henkilöiden kirjo olisi nykyistä moninaisempi. Eikä valittujen edustajien tarvitsisi ensisijaisesti panostaa äänestäjiä miellyttävien henkilökohtaisten ominaisuuksien kehittämiseen. Tämä antaisi tilaa ja mahdollisuuden poliitikoille uudistua muilta osin.

Toinen syy on puolueiden järjestörakenne. Se on peräisin SDP:n Oulun puoluekokouksesta vuodelta 1906. Muuttamattomana. Kaikilla puolueilla, myös uusilla. Lähes kymmenportainen rakenne säilyttää toimintatavat, jotka eivät vastaa edustuksellisen demokratian nykytarpeisiin. Suorasta demokratiasta puhumattakaan.

Poliitikko on usein sidottu puolueensa tuskastuttavan moniportaiseen ja hitaaseen järjestökoneistoon. Kansalaisille se tuskin kelpaa, kun vaikuttaa voi suoraan joko kansanedustajaan tai valtuutettuun. Tai vielä suorempaan ministeriin ja kaupunginjohtajaan. Tai itse asiaan.

Poliitikot ovat hyviä kertomaan muille miten esimerkiksi hallinnon ja kuntien rakenteita ja toimintatapoja tulee uudistaa. Huonommin sama onnistuu oman puolueorganisaation ja omien toimintatapojen osalta.

Kolmas syy on poliitikkojen siirtyminen hallinnon edustajiksi. Myös oppositiossa ollessaan. Eikä kunnissa ole edes oppositiota.

Hallinnoiminen on hektistä suorittamista, jossa ei ole aikaa ajatella. Eikä mahdollisuutta uudistua.

Muutos edellyttää aina aktiivista ajatustyötä. Jos muu työ estää ajattelemisen, jatketaan vanhalla tutulla tavalla. Kunnes tulee kriisi. Kriisien pakottama nopea reagointi ei välttämättä perustu ainakaan syvälliseen ajatustyöhön, vaan pikemminkin ensimmäisenä eteen nouseviin mahdollisuuksiin tarttumiseen. Ilman syvällisempää muutosta ja toimintatavan muuttumista.

Neljäs syy on luopumisen tuska. Uuteen tarttuminen edellyttää entisestä luopumista. Jotta voi luoda (LUO) jotakin, täytyy luopua (LUOVU) jostakin. Vain siten syntyy uutta (UUS). Tämä prosessi yhdessä on LUOVUUS. Muutoksen edellyttämän luovuuden suurin este on entiseen takertuminen ja luopumisen tuska. Tästä on yleensä kysymys myös päättämisen tuskassa.

Viides syy on tiedon puute. Onneksi kansalaiset eivät tiedä miten vähäisen tai pikemminkin ohuen ja sattumanvaraisen tiedon perusteella päättäjät toimivat. Nykyinen tietoverkkojen maailma ei tätä ole parantanut, vaan pikemminkin heikentänyt.  Tietoa on kyllä tarjolla enemmän kuin koskaan, mutta tiedostamisen taso on heikompaa kuin vuosisata sitten.

Tiedon tulva vaikeuttaa sen omaksumista. Tiedon käsittelyyn tarjolla olevat välineet eivät monipuolista, vaan yksipuolistavat tietoa ja vahvistavat jo aiemmin omaksuttua. Tämä ei tue muutosta, vaan entisessä pysymistä.

Tarvitsemme uusia tilannekuvajärjestelmiä ja muita päätöksenteon tukijärjestelmiä. Päättäjiä eivät ole vain poliitikot ja virkamiehet, vaan entistä enemmän kansalaiset. Tieto pitää olla myös heidän käytettävissään.

Kuudes syy on koulutuksen puute. Virkamiehillä on yleensä hyvä koulutustausta ja työhön liittyvä jatkuva täydennyskoulutus. Poliittisten päättäjien koulutustausta on vaihtelevampi. Päättäjille tarjotaan kyllä koulutusta, mutta se on hyvin vähäistä eikä sitäkään hyödynnetä.

Päättäjien kouluttaminen etukäteen on hankalaa. Kukapa sitä tietää kenestä tulee esimerkiksi kansanedustaja tai ministeri. Eikä valinnan jälkeen koulutukselle ole enää aikaa. Jos käytössä olisi esimerkiksi varjoministerijärjestelmä, voitaisiin jo ennakolta kouluttaa mahdollisesti tulevaan tehtävään.

Koulutuksella en tarkoita ”talon tavoille opettamista” vaan pikemminkin muutoskyvyn ja uusien mahdollisuuksien opettamista.

Seitsemäs syy on kyynisyys. Politiikan sanavarastoon kuuluu, valitettavasti, edelleen ”näin on tehty aina ennenkin”. Tai ”ei tuo ole onnistunut ennenkään”. Politiikan untuvikkojen sinisilmäisyys tapetaan hyvin nopeasti muistuttamalla toistuvasti päätöksenteon lainalaisuuksista.

Kyynisyys ilmenee myös epäilevänä suhtautumisena kaikkeen uuteen. Uusi on helppo torjua toteamalla sen olevan vain ohimenevä muoti-ilmiö. Vielä kyynisemmin suhtaudutaan väärältä taholta esiin nousevaan uuteen avaukseen.

Kahdeksas syy on kokeilukulttuurin puute. Suomessa ei ole ollut tapana kokeilla. Monet uudistukset on kyllä nimetty kokeiluiksi, vaikka kysymyksessä on ollut korkeintaan vaiheittainen käyttöönottosuunnitelma. Vai oletteko kuulleet jostakin epäonnistuneesta kokeilusta? Tämä kertoo myös syyn aitojen kokeilujen puutteeseen. Meillä ei epäonnistuta. Kun ei kokeile, ei voi epäonnistua.

Epäonnistumisen pelkoon liittyy kuvitelma, että muutos on alttiimpi epäonnistumiselle kuin muuttumattomuus. Siksi säilyttämisestä on tullut poliittisen eloonjäämisen väline. Näin ainakin kuvitellaan.

Yhdeksäs syy on johtajuuden puute. Todellista johtajuutta ei edusta ensimmäisenä jonkin uuden asian esille nostaminen vaan se, että lähtee ensimmäisenä rohkeasti sen esille nostamista kannattamaan ja mobilisoimaan sille lisäkannatusta. Näitä todellisia muutoksen tekijöitä meillä on liian vähän.

Kymmenes syy on ulkoisen paineen puute. Sitä saa mitä tilaa. Valta on tältä osin äänestäjillä. Lisätään painetta.