Mitä sulle kuuluu? – opettajan tärkeä kysymys

Pienellä kysymyksellä voi olla valtava vaikutus. Nuorisotakuuseen liittyvässä Tajua Mut! -hankkeessa on koulutettu ammattilaisia käyttämään yhteistyötä lisäävää toimintamallia, jonka tavoitteena on tarjota nuorelle moniammatillista apua. Koulutuksia on tarjottu Mikkelissä, Espoossa ja Keravalla. Keravalla koulutuksiin on osallistunut noin 130 ammattilaista. Osa ammattilaisista on ollut helppo houkutella koulutuksiin mukaan. He ovat oivaltaneet, millainen voimavara toimintamallin avulla heille aukeaa.

Joissain koulutuksissa mieleen on noussut ajatus siitä, millaisena osa ammattilaisista näkee roolinsa nuorten syrjäytymisen ehkäisijänä. Puhutaan, että nuorten syrjäytymisen ehkäisy on kaikkien yhteinen asia, ja mukana ovat niin yksityisen, julkisen kuin kolmannen sektorin toimijat. Näin on ainakin teoreettisesti. Mutta miten yksittäinen ammattilainen, vaikkapa logistiikka- tai puhdistusalan opettaja näkee roolinsa tässä kokonaisuudessa? Ja toisaalta, kuinka tärkeä henkilö juuri kyseinen opettaja nuorelle voi olla?

Koulutetuille suunnatussa alkukartoituksessa kysyttiin yhteistyöstä eri toimijoiden kesken ja uuden mallin myötä tulevista hyödyistä. Esille nousiva tutut asiat: ”tiedonkulun ja yhteistyön vähyys on tunnistettu ja tunnustettu ongelma”, niin kuin Henna Tukiainenkin aiemmassa blogissaan kirjoitti. Myös keravalaiset toimijat peräänkuuluttivat uusien yhteistyömuotojen ja paremman tiedonkulun perään. Moni tunsi jäävänsä yksin nuorten ongelmien kanssa, eikä heillä ollut keinoja ohjata nuorta eteenpäin. Tarve saada lisää tietoa erilaisista nuoria tukevista palveluista oli ilmeinen, ja erityisesti yhdistysten ja järjestöjen roolia pidettiin tärkeänä. Hyvässä yhteistyössä palveluista toiseen pompottelu ja päällekkäinen työ vähenevät ja nuorelle pystytään kohdistamaan tarpeellinen apu helpommin.

Miksi yhteistyötä ei aleta tekemään tiiviimmin? Miksi joitain ammattilaisia on vaikea saada käyttämään yhteistyötä tehostavaa ja helpottavaa toimintamallia? Vai onko jaloilla äänestäminen sittenkin merkki siitä, etteivät kaikki pidä yhteistyötä niin tärkeänä? Ja onko lopulta kyse siitä, ettei omaa rooliaan näe tärkeänä nuorten syrjäytymistä ehkäisevässä verkostossa?

Yhtenä syynä on resurssien puute. Osa kyselyyn vastanneista pohti, kuinka paljon toimintamallin käyttö veisi aikaa. Kyseessähän ei ole pelkästään puheeksi ottaminen, vaan myös sitoutuminen nuorten asioiden edistämiseen. On totta, että tukeminen ja eteenpäin ohjaaminen vievät jonkin verran aikaa. Mutta yhtä totta on myös se, että mikäli pystymme puuttumaan harmeihin jo siinä vaiheessa, kun ne ovat vasta orastavia tai pieniä, säästää se aikaa ja rahaa myöhemmin. Ja toisaalta jos asiaa miettii nuoren näkökulmasta, voi tämä suhteellisen pieni vaivannäkö olla hänen elämäänsä mullistavaa. Mitä jos esimerkiksi koulun keskeyttäminen johtuukin siitä, että tulee kiusatuksi? Tai vaikkapa siitä, että ei saa nukutuksi öisin? Voimme kaikki kuvitella, millainen merkitys sillä nuorelle olisi, jos joku olisi aidosti kysynyt mitä sulle kuuluu.

Toiseksi monia askarrutti, mistä osaa tunnistaa tilanteen, jossa liputus tulisi tehdä. Kysymyksen voi muotoilla myös toisinpäin. Mikä on niin pieni huoli, ettei sitä kannattaisi ottaa puheeksi ja mitä puheeksi ottamisella voi menettää? Moni myös pelkäsi, miten nuori suhtautuu puheeksi ottamiseen ja mitä jos nuori kieltäytyy liputtamisesta.

Keravalaisilta nuorilta kysyessä, miten aikuisen pitäisi ottaa huoli puheeksi, olivat vastaukset hyvin yhdensuuntaisia: ”Olla kiinnostunut, mitä nuorelle kuuluu”, ”Kysyä, mitä kuuluu”, ”Viettää hetki aikaa nuoren kanssa ja samalla kysyä, mitä kuuluu.” Kukaan nuorista ei sanonut, ettei huolta pitäisi ottaa puheeksi.

Asetammeko ammattilaisina myös omalle työllemme rajoja keskittymällä siihen, mitä voi pahimmillaan tapahtua? Mitä pelkäämme, jos pelkäämme nuoren kieltäytyvän tarjotusta avusta? Mitä jos keskittyisimme enemmän siihen, mitä toimintamallin käyttöön ottamisesta voi parhaimmillaan seurata? Tai siihen, että yhdenkin nuoren auttaminen on merkittävä asia.