Miten viestiä totuuden jälkeisessä maailmassa?

Yhdysvaltojen presidentinvaalit olivat poikkeuksellisen ristiriitaiset ja herättivät paljon tunteita. Viestinnän näkökulmasta vaalikamppailun seuraaminen nosti mieleeni neljä sanaa: totuus, tulkinta, toivo ja tietoisuus. Vastatessamme totuuden jälkeisen yhteiskunnan haasteisiin meidän pitäisi pyrkiä erottamaan totuudellisuus totuusmaisuudesta. Koska monimutkaisia ilmiöitä koskeva tieto on usein jopa ristiriitaista, sen käsittelyyn tarvitaan aktiivista tulkintaa – ei vain omien tarkoitusperien näkökulmasta – vaan yhdessä, dialogisesti ja uutta ymmärrystä luoden. Tärkeää on myös rakentaa yhteiseen ymmärrykseen perustuvaa toivoa ja innostusta tulevaisuuteen, sekä pysyä itsekriittisenä ja tietoisena siitä, miten itse viestimme ja toimimme arjessamme.

Totuusmaisuudesta totuudellisuuteen

Vaikka neljä viidestä Donald Trumpin väittämästä osoitettiin kampanjan aikana vähintäänkin osittain epätodeksi, hän silti menestyi kampanjoinnissaan. Brexit-äänestyksessä nähtiin samanlaisia virtoja. EU-eroa ajaneilla faktojen huomiotta jättäminen oli jopa osa heidän viestintästrategiaansa. Miksi faktat ovat sitten menettäneet merkitystään? Valtamediat ovat menettäneet asemaansa tiedon portinvartijana, kun internetin myötä tiedon julkaisemisesta ja jakelusta on tullut mahdollista kenelle tahansa, millä motiiveilla tahansa. Monet verkkosovellukset profiloivat ihmisiä ja tarjoavat heille aiheita ja näkökulmia heidän valmiiden mieltymystensä mukaan. Emme enää altistu entiseen malliin maailmankuvaamme haastaville sisällöille. Meillä on myös taipumus uskoa niitä faktoja, jotka vahvistavat omia uskomuksiamme. Lisäksi, kun kuulemme jonkin asian riittävän monta kertaa, se alkaa kuulostaa totuudelta. Faktojen paljous ja ristiriitaisuus puolestaan tekee ihmiset epävarmaksi totuudesta ja siitä onko nk. ”totuutta” edes olemassa. Kyse ei ole vain siitä, mihin uskotaan, vaan usein myös siitä, ketä pidetään uskottavana. Kadunmiestä pidetään nykyään monissa asiantuntemusta edellyttävissä asioissakin yhtä uskottava kuin toimittajaa tai poliitikkoa. Viime aikoina on usein kuullut väitettävän, että länsimaiset yhteiskunnat ovat siirtymässä nk. totuuden jälkeiseen aikakauteen. Totuuden etsinnästä (eli totuudellisuudesta) on siirrytty kohti totuusmaisuutta, joka on jotain minkä ihminen tietää “intuitiivisesti” oikeaksi, koska se tuntuu oikealta, riippumatta todistuksesta Voidaan kysyä onko tämä loppujen lopuksi niin uutta – eivätkö ihmiset aina ole jossain määrin tulkinneet tai muokanneet totuutta omien uskomustensa mukaisiksi? Jotain uutta siihen kuitenkin liittyy: faktojen tarkistustoiminnan huikea kasvu – ei vain Yhdysvalloissa, vaan myös mm. Brexitin ja Ukrainan kriisin yhteydessä. Faktojen tarkastustoiminnassa riippumattomuuteen pyrkivät toimijat seuraavat poliittista keskustelua, poimivat siitä keskeiset väitteet, ja julkaisevat saman tien arvion niiden todenperäisyydestä. Esimerkiksi USA:n vaaliväittelyjä saattoi seurata yhtä aikaa sekä TV:stä että faktantarkistussivustolta – vähän samaan tapaan kuin jotkut katsovat jääkiekko-ottelua TV:stä, mutta kuuntelevat rikkaampaa selostusta radion kautta. Vaikka faktantarkistus ei juurikaan auta korjaamaan väärinkäsityksiä, se parhaimmillaan vaikuttaa keskusteluilmapiiriin. Se voi luoda painetta mielipidevaikuttajiin ja auttaa pysäyttämään pienten harhaisten väittämien kasvamista suuriksi valheiden verkostoiksi.

Tiedon valinnasta yhteisen tulkinnan rakentamiseen

Maailmamme näyttäytyy yhä monimutkaisempana ja selon saaminen siitä on yhä vaikeampaa. Monimutkaisissa kysymyksissä tutkimus, ennakointi, kokemus ja hiljainen tieto voivat olla ristiriidassa keskenään, ja eri tieteenalat voivat aivan perustellustikin päätyä erilaisiin suosituksiin. Tämä näkyy tällä hetkellä hyvin mm. metsät, energia ja ilmasto -keskustelussa, jossa yhdestä näkökulmasta metsien käyttö on ratkaisu ilmastonmuutokseen, mutta toisesta näkökulmasta haaste sille. Kun monimutkaisissa kysymyksissä on yhä vaikeampi saada otetta siitä, mikä on ”oikeaa tietoa”, tarvitaan tulkintaa. Tulkinnassa ei ole kyse intressipohjaisesta tiedon valikoinnista, jota USA:n presidentin vaaleissa on nähty, vaan uuden ja yhteisen ymmärryksen rakentamisesta moninäkökulmaisen dialogin kautta.

Toivo rikkoo kuplia

Epätotuuksiin tarttuminen kumpuaa usein toivottomuuden tunteesta. Kun ihmisen maailmankuva ja arvot ajautuvat vahvaan ristiriitaan vallalla olevan tiedon kanssa, sisäinen ristiriita, toivottomuus ja ahdistus voi ajaa häntä ”kuplaan”, jossa ahdistava tieto ei tavoita. Kuplassa faktoja ei kuunnella, ne kielletään ja hakeudutaan vain sellaisiin porukoihin jotka kokevat tilanteen samoin. Mikä sitten avuksi? Toivo. Ellei sitä ole, ei ole myöskään motivaatiota työskennellä tulevaisuuden eteen. Faktojen ohella tarvitaan siis myönteistä tarinaa, jonka ihmiset pystyvät tuntemaan omakseen.

Tietoisuus

Lopulta tarvitsemme myös itsekriittisyyttä siinä, miten käytämme ja tulkitsemme tietoa omassa toiminnassamme, omassa arjessamme. Aika ajoin on hyvä kysyä itseltä otanko toiminnassani eri näkökulmat riittävästi huomioon, vai yritänkö pikemminkin oikeuttaa omaa tulkintaani? Annanko joskus hiljaisen hyväksyntäni asioille, jotka eivät mielestäni ole totta? Toimiiko organisaationi ylin johto todellakin sen tiedon pohjalta jota he saavat? Haastanko johdon näkemyksiä tuntemani evidenssin pohjalta? Ja mahdollistaako oman organisaationi kulttuuri johdon näkemysten rakentavan haastamisen? — Kirjoitus perustuu Suomen Metsäyhdistyksen järjestämien Metsäpäivien avajaistilaisuudessa 10.11.2016 pidettyyn puheeseen. Viikon varrelta -kirjoitukset vetävät yhteen ajankohtaiset puheenaiheet Sitran strategia- ja tutkimustiimissä. Viikon varrella -kirjoitukset löytyvät kootusti täältä.