Onko meillä malttia torjua ilmastonmuutos?

Urho Kekkosen vuonna 1952 kirjoittama kirja Onko maallamme malttia vaurastua on edelleen yllättävän ajankohtainen. Kekkonen osoitti kirjassaan käymällä läpi tuotantoelämän eri sektoreita, että teollisuuden kehittäminen ja monipuolistaminen sekä maan jälleenrakentaminen vaativat mittavia investointeja. Samoin Pohjois-Suomen luonnonvarojen hyödyntäminen. Koska ulkomaista pääomaa oli vain rajallisesti saatavissa näihin tarkoituksiin, täytyi investoinnit luoda kotimaisin voimin säästämällä. Vaurautta ei syntynyt ilman, että tänään tyydyttiin väliaikaisesti matalampaan kulutukseen kuin muuten oli mahdollista. Tämä oli Kekkosen viesti.

Työväestöä oli kuitenkin sodan jälkeen vaikea saada pidättäytymään palkankorotuksista, jos näin kertyneet varat ohjautuisivat yksityiselle pääomalle. Kekkonen kysyikin, mikä hyvitys on annettava palkkatyöväestölle ja muille palkannauttijoille siitä, että he kuluttaisivat 2-3 % vähemmän kuin mihin asiat muuten johtaisivat ja luovuttaisivat tämän säästetyn osan maan tuotantokoneiston kehittämiseksi.

Työväenpuolueet olivat ajaneet sodan jälkeen teollisuusyritysten sosialisointia. Tämän vaihtoehdoksi Kekkonen esitti, että säästämällä kertyneillä varoilla luotaisiin valtionyhtiöitä. Niitä perustettaisiin aloille, jotka olivat kansantaloudellisesti tärkeitä tuotannon rakenteen monipuolistamiseksi, mutta joista yksityinen pääoma ei ollut kiinnostunut – johtuen niihin liittyvistä taloudellisista riskeistä.

Porvarillisia puolueita hän rauhoitteli näyttämällä laskelmin, että vaikka valtion sektori näin laajenisi, se ei kuitenkaan voinut kasvaa niin suureksi, että se uhkaisi yksityisen sektorin valta-asemaa. Valtio ei pyrkisi monopoliin vaan päinvastoin luomaan edellytyksiä myös yksityisille investoinneille.

Pitkälti tältä pohjalta Suomen elinkeinopolitiikkaa kehitettiinkin. Perustettiin Nesteen jalostamot, Rautaruukin terästehdas ja rakennettiin Imatran Voiman toimesta ydinvoimaa. Kunnes surullisenkuuluisan Valcon epäonnistuminen lopetti tämän poliittisen suuntauksen.

Suomalainen elinkeinopolitiikka on tämän jälkeen perustunut ennen kaikkea hyvän toimintaympäristön luomiselle yrityksille. On pyritty yritysveroja laskemalla ja tukien avulla lisäämään yritysten kilpailukykyä ja luomaan uusia työpaikkoja. On edistetty innovaatioita Tekesin rahoituksella ja muutenkin panostettu tutkimukseen ja tuotekehitykseen sekä edistetty yritysten kansainvälistymistä. Tällä hetkellä puhutaan myös paljon työurien pidentämisestä ja eläkeiän nostamisesta. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, minkälaista työtä ja työpaikkoja tulisi saada aikaiseksi. Kaikki työ ja kaikki investoinnit yritystoimintaan nähdään samanarvoisina, joskin erityisesti toivotaan maahan syntyvän uusia kasvuyrityksiä.

Yhteiskunnassamme on kuitenkin paljon ongelmia, jotka odottavat ratkaisua. Näihin kuuluu ilman muuta talouden vihreä rakennemuutos. Meidän on toteutettava ilmastotavoitteet, varauduttava energian ja raaka-aineiden hintojen nousuun sekä hintojen nopeisiinkin muutoksiin. Itämeren rehevöityminen on sekin ennen pitkää saatava kuriin, samoin kuin luonnon monimuotoisuuden hupeneminen.

Yhteiskunnan muuttaminen ekologisesti kestävälle pohjalle vaatii tietoista poliittista johtajuutta ja näkemystä. Eläkeiän nostaminen ja maltilliset palkankorotukset eivät yksin riitä. Tarvitaan suunnitelmallista investoimista ympäristöä säästävää tuotantoon ja infrastruktuuriin. Valtion pitää ottaa aktiivinen rooli talouden rakennemuutoksen aikaansaamisessa. Ajat ovat toiset, eivätkä valtion yritykset voi nyt toimia samalla tavalla kuin ennen muutoksen vipusimena, vaikka niitäkään ei pitäisi kokonaan torjua ratkaisumalleja haettaessa.

Kuluttamalla lisää ei voi säästää

Mutta onko meillä nyt niin kuin sodan jälkeen malttia säästää tulevaisuutta varten ja toteuttaa tarvittavat investoinnit? Rinnastus Kekkosen ajatuksiin on mielestäni paikallaan, koska hänellä oli visio, halu ja tarmo johtajuuteen. Ja nytkin edessämme on vaativa teollinen jälleenrakentaminen, energiatuotannon muuttaminen uusiutuvien energialähteiden varaan ja luonnonvaroja säästäen hyödyntävän korkean jalostusasteen omaavan teollisen tuotannon luominen.

Tehtävä on mittava, mutta ei mitenkään mahdoton. Eli onko meillä malttia torjua ilmastonmuutos?

Ja vaikka malttia löytyisikin, niin mikä olisi se hyvitys, jolla saataisiin kansalaiset tinkimään kulutuksestaan vihreiden investointien hyväksi ja hyväksymään korkeat ympäristöverot. Riittääkö se, että vakuutetaan ympäristöliiketoiminnasta voivan syntyä uusi Nokia tai että ympäristöteknologia nopeasti kasvavana kansainvälisenä alana tuo uusia työpaikkoja? Tai tutkijoiden havainnot, ettei kulutus ole juuri enää lisännyt onnellisuutta, kun riittävä perusturvallisuuden ja vaurauden taso on saavutettu? Tai vain hyvä omatunto siitä, että on tehty uhrauksia tulevien sukupolvien lastemme ja lastenlapsiemme hyväksi?

Näihin kysymyksiin on löydettävä vastaukset ja poliittinen tahto toteuttaa talouden vihreä rakennemuutos. Muutoin on olemassa vaara, että joudumme aikanaan tekemään samat investoinnit pakon edessä paljon kalliimmalla ja ilman sitä taloudellista hyötyä, jonka edelläkävijän on mahdollista saavuttaa.