Opettiko äitisi sinut kiukuttelemaan?

Ajoittain haikaillaan hyvään vanhaan. Silloin oli vielä vapaat nopeudet liikenteessä. Jalankulkijaa kunnioitettiin edes suojatiellä. Silloin ei sentään ajettu pyöräilijöiden päälle.

Mutta tuolloin liikenteessä kuoli suhteettoman paljon ihmisiä. Liikuttua kilometriä kohti kahdeksankymmentäluvulla kuoli kolminkertainen määrä ihmisiä nykytilanteeseen verrattuna. Eivät kaikki muutokset olleet huonoja – vaikka niistä useimpia on vastustettukin.

Kolmekymmentä vuotta sitten tein liikenneturvallisuusaiheiseen ideakilpailuun ehdotuksen: Jos rekisterinumeron perusteella saisi lähetettyä toiselle viestin, yhteisymmärrys liikenteessä lisääntyisi. Idea ei menestynyt. Olin väärässä. Vihaiset viestit olisivat lisääntyneet.

Koheltamista ja kiirehtimistä

Ihminen taitaa olla se osa liikennettä, joka kehittyy hitaimmin. Yhä löytyy joku suomalainen, jonka ei mielestään tarvitse noudattaa yhteisiä sääntöjä. Omille joustoille on helppo keksiä verukkeita – ei viimeksikään mitään sattunut, vähän liikennettä, olen taitava liikenteessä, minulla on nyt kiire…

Ihan niin kuin liikenteessä kiirehtimisestä oikeasti jotain hyötyä olisi – miettimättä, mitä niillä sekunneilla tekisi, jotka koheltamalla enimmillään säästää.

Ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen. Ärtyy ja ”opettaa” vapauksia ottanutta tai omasta mielestään hyvästä syystä varovaista.

Ihan niin kuin itkupotkuraivarilla olisi joskus äidiltä lisää karkkia saanut – tai saanut liikenteen sujumaan paremmin.

Vaikka emme hyväksyisi toistemme tekoja, olisi hyvä oppia heitäkin kunnioittamaan eri tilanteissa:

”Mielestäni teit virheen, mutta saatan minäkin erehtyä”. ”Sinunkin pitäisi noudattaa yhteisiä sääntöjä, mutta minun tehtäväni ei ole niistä rangaista”. ”Käytöksesi oli typerää, muttei keskisormitervehdykseni tilannetta pelasta”.