sisällön esikatselussa tai sisältösivulla.
Hyvinvointimme ja taloutemme ovat luonnon varassa. Luonto tarjoaa meille elintärkeitä resursseja, kuten ruokaa, vettä ja lääkekasveja sekä palveluita, kuten veden puhdistusta, hiilen sidontaa ja ruokakasvien pölytystä. Hyvinvoiva luonto edistää myös mielen ja kehon terveyttä. Luonnosta onkin alettu puhua yhtenä pääoman lajina, luontopääomana.
Samalla taloutemme kuormittaa luontoa monin tavoin. Esimerkiksi jätteet ja saasteet pilaavat vesistöjä ja maaperää, fossiilisen energian käyttö aiheuttaa ilmastopäästöjä, liikakalastus hävittää kalakantoja ja maankäyttö, kuten pellonraivaus ja kaupunkien rakentaminen, hävittää muiden lajien elinympäristöjä. Taloustieteessä ilmiötä kutsutaan haitallisiksi ulkoisvaikutuksiksi. Taloudellisen toiminnan kielteiset vaikutukset lankeavat ulkopuolisille.
Koska taloutemme perustuu viime kädessä luonnon tarjoamiin resursseihin ja palveluihin, luonnolla on – itseisarvon lisäksi – taloudellinen arvo. Esimerkiksi tukkipuusta ja lääkekasveista maksetaan markkinoilla tietty hinta. Kaikkia luonnon tarjoamia palveluita ei kuitenkaan arvoteta rahassa tai niistä ei makseta markkinoilla hintaa. Esimerkiksi kosteikot tarjoavat tulvasuojaa ympäröiville asutuksille ja tehtaille. Palvelulle ei ole markkinahintaa, mutta sen taloudellinen arvo tulee näkyväksi mahdollisten tulvien ja tulvavahinkojen myötä, jos kosteikko hävitetään.
Taloutemme ja hyvinvointimme ovat siis riippuvaisia luonnosta, mutta kulutamme sitä nopeammin kuin se ehtii uusiutua. Cambridgen yliopiston taloustieteen emeritusprofessoria, Partha Dasguptaa mukaillen: olemme olleet huonoja varainhoitajia. Yksi syy tähän likinäköisyyteen on se, ettei luonnon arvo ole näkyvissä, kun yritykset ja julkinen valta tekevät päätöksiä resurssien käytöstä.
Mutta miten luonnon taloudellinen arvo saadaan käytännössä näkyviin? Maailmalta on löydettävissä useita esimerkkejä.
Markkinatalous voidaan valjastaa ohjaamaan valintoja
Markkinataloudessa toimijat, kuten yritykset, kotitaloudet ja kunnat, muuttavat käyttäytymistään, kun hinnat muuttuvat. Julkinen valta voi tehdä luonnon taloudellista arvoa näkyväksi ainakin kahdella tavalla: edistämällä niin kutsuttua saastuttaja maksaa -periaatetta ja toisaalta palkitsemalla luonnon ekosysteemipalveluiden vaalimisesta.
Molemmissa tapauksissa toivottuun lopputulokseen pyritään hinnoittelun avulla. Kun luontohaitan aiheuttamisesta pitää maksaa hinta, esimerkiksi rakennuttajan kannattaa välttää luontohaittaa tai ainakin lieventää sitä selvästi. Vastaavasti maanomistaja voisi saada korvauksen luonnon tarjoamien palvelujen, kuten pölyttäjäpalveluiden, hiilensidonnan tai virkistysarvojen, vaalimisesta.
Sääntelyllä reiluja ja tehokkaita ratkaisuja luontohaittojen vähentämiseen
Sääntelyllä reiluja ja tehokkaita ratkaisuja luontohaittojen vähentämiseen
Julkisen vallan asettamaan sääntelyyn perustuva luontohaittojen hinnoittelu kannustaa yrityksiä valitsemaan luontoa vähemmän kuormittavia ratkaisuja. Tässä on monia hyötyjä:
- Reilut pelisäännöt kaikille yrityksille: Velvoittava hinnoittelu estää sen, että luontoa kuormittava toimija saa kilpailuetua
- Pääomien kohdistuminen: Hinnoittelu ohjaa pääomia puhtaampiin ratkaisuihin, kun se tekee saastuttavasta toiminnasta vähemmän kannattavaa
- Kustannustehokkuus: Markkinaperusteiset ohjauskeinot ovat taloudellisesti tehokkaita ja vähentävät haittoja siellä, missä se on halvinta.
Miten luontohaittojen hinnoittelulla voidaan ohjata markkinatalouden toimijoita kestävämpään toimintaan luontokadon kannalta ratkaisevan tärkeissä kysymyksissä, joita ovat maankäyttö, ilmastopäästöt, saastuminen ja eliöiden suora hyödyntäminen?
- Maankäyttö. Luonnon kuormittamiselle voidaan asettaa hinta ekologisen kompensaation avulla. Esimerkiksi Iso-Britanniassa astui alkuvuodesta voimaan Biodiversity Net Gain -asetus (englanniksi). Sääntely velvoittaa rakennuttajat varmistamaan, että luonto jää todistetusti parempaan kuntoon kuin rakennushankkeen jälkeen kuin ennen sitä. Lue lisää sääntelystä suomeksi Sitran muistiosta. Suomessa luonnonsuojelulaki sisältää pelisäännöt kompensaatiolle, mutta se on vapaaehtoinen, eikä siis velvoita toimiin. Toinen vaihtoehto olisi edistää haittojen hinnoittelua maankäytön muutosmaksujen avulla. Suomessa tutkijat ovat edistäneet keskustelua luontohaittamaksusta.
- Ilmastopäästöt. Markkinoihin perustuvaa ohjausta on käytetty onnistuneesti ilmastopäästöjen hillitsemiseen. Tästä esimerkkejä ovat Suomen hiilidioksidivero ja Euroopan päästökauppajärjestelmä. Päästökauppa on luonut kannusteen puhtaan energian käytölle ja vähäpäästöiselle teollisuustuotannolle. Päästökaupan piirissä olevien energia- ja teollisuuslaitosten päästöt ovatkin laskeneet Euroopassa peräti 37 prosenttia vuoden 2005 lähtötasosta.
- Saastuminen. Muun saastumisen vähentämiseen on hyödynnetty markkinaperusteista ohjausta esimerkiksi Yhdysvalloissa. Long Island Sound Nitrogen Control -ohjelmassa viranomaiset asettavat enimmäismäärän typelle, joka voi päästä vesistöön aiheuttamatta ympäristöhaittoja. Ohjelman puitteissa typpipäästöoikeuksia jaetaan yksittäisille jätevedenkäsittelylaitoksille ja muille vesistön alueella oleville pistekuormituslähteille. Päästöoikeudet määrittävät enimmäismäärän typpeä, jonka kukin lähde saa vapauttaa.
- Eliöiden suoran hyödyntämisen kohdalla markkinaperusteista ohjausta on käytetty esimerkiksi Uudessa-Seelannissa. Siellä viranomainen määrittää eri kalalajien saaliille ylärajan (total allowable catch, TAC), jonka puitteissa jaetaan kalastusoikeuksia. Näillä oikeuksilla voidaan myös käydä kauppaa.
Miten luontohaittoja voi hinnoitella?
Luontohaittojen hinnoitteluun on kaksi keskeistä tapaa:
- Verot ja maksut: Tällöin saastuttavan tai luontoa kuormittavan toiminnan hinta on tiedossa ja ennustettava, mutta epävarmuutta on siitä, kuinka paljon yritys vähentää saastuttavaa toimintaa veron tai maksun seurauksena.
- Päästökauppa: Järjestelmässä määritetään saastuttavalle toiminnalle tai luonnonvarojen käytölle katto ja lasketaan liikkeelle kattoa vastaava määrä oikeuksia saastuttaa tai käyttää luonnonvaroja. Yritykset voivat usein myydä ja ostaa näitä oikeuksia, joiden hinta määrittää saastuttavalle toiminnalle hinnan. Tällöin tiedetään varmuudella politiikan lopputulema, mutta epävarmuutta on hinnasta, jonka yritykset joutuvat maksamaan saastuttamisesta.
Maksetaan korvausta ekosysteemipalveluiden tuottamisesta
Luontohaittojen hinnoittelun lisäksi hintasignaali voidaan asettaa ekosysteemipalvelujen ylläpidolle ja tuottamiselle. Esimerkiksi maanomistajat voivat ylläpitää ja edistää monia tärkeitä ekosysteemipalveluita, kuten hiilen sidontaa, pölyttäjäpalveluita ja virkistyspalveluita. Luonnon tarjoamat ekosysteemipalvelut aiheuttavat usein positiivisen ulkoisvaikutuksen: toimista hyötyvät myös ne, jotka eivät osallistu palvelun ylläpidosta aiheutuviin kustannuksiin.
Erilaisia tukimekanismeja ekosysteemipalveluiden ylläpitämiselle kutsutaan englanniksi nimellä Payments for ecosystem services (PES). Esimerkiksi maanomistajille voidaan maksaa korvausta hiilen sidonnasta tai luonnon monimuotoisuuden ylläpidosta. Usein maksajana on valtio.
Suomessa Metso-ohjelman kautta maksetaan maanomistajille korvausta metsien suojelusta ja näin tuetaan metsäluonnon suotuisaa kehitystä ja monimuotoisuutta. Lisää PES-sovelluksia Suomesta, Euroopasta ja maailmalta esitellään Sitran uudessa julkaisussa (suomeksi ja englanniksi).
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
Sekä haittamaksuille että tuille on roolinsa
Erilaiset haittamaksut siis pyrkivät vähentämään luonnolle aiheutuvaa kuormitusta. Ekosysteemipalveluiden ylläpitämisestä maksettavat tuet taas kannustavat vahvistamaan luontoa.
Näiden työkalujen välillä on myös merkittäviä eroja, jotka liittyvät esimerkiksi julkisen rahoituksen rooliin. Haittamaksut kerryttävät valtion kassaan tuloja, kun taas PES-hankkeet toteutuvat usein julkisella rahoituksella. Koska PES-hankkeet perustuvat maksettaviin tukiin, niille löytynee helpommin sidosryhmien tuki.
On myös mahdollista suunnitella mekanismi, joka yhdistää piirteitä molemmista. Esimerkiksi ekologisessa kompensaatiossa voidaan velvoittaa rakennuttajia korvaamaan aiheutettu luontohaitta tuottamalla luontohyötyjä toisaalla. Velvoite luo siis kysyntää luontohyvitysten tuottamiselle ja siten se voi luoda myös uusia ansaintamahdollisuuksia esimerkiksi maanomistajille. Parhaimmillaan sääntely tukisi luontoarvomarkkinoiden kehittymistä ja laajemmin yksityisen rahan kanavoimista luonnon tilaa vahvistaviin toimiin. Luontoarvomarkkinoilla tarkoitetaan kauppapaikkaa, jossa luontoarvojen lisäystä voisi myydä ja ostaa.
Luontokadon pysäyttämiseen tarvitaan monipuolinen työkalupakki
Luonnon köyhtymisen pysäyttäminen vaatii haittojen hinnoittelua, mutta myös kannusteita luontoa vahvistavalle toiminnalle. Valittu yhdistelmä haittamaksuja, tukia ja muuta sääntelyä on aina poliittisen harkinnan tulos. Tutkimus voi tuottaa tietoa eri vaihtoehtojen kustannustehokkuudesta, vaikuttavuudesta ja hyväksyttävyydestä päätöksenteon tueksi.
Tarvittavan lainsäädännön kehittäminen vaatii myös aikaa. Esimerkiksi paljon kiitelty Euroopan päästökauppajärjestelmä on rakennettu vaiheittain ja järjestelmään on sisäänrakennettu jatkuva arviointi ja vaiheittainen toteuttaminen.
Lisäksi on hyvä muistaa, että vaikka luonnon taloudellisen arvon näkyväksi tekeminen on välttämätöntä, se ei yksin riitä pysäyttämään luontokadon pysäyttämiseksi. Tarvitaan esimerkiksi riittävästi suojelua.
Lue lisää:
Sitran selvitys englanniksi: Carrots and Sticks – Economic mechanisms for safeguarding and financing biodiversity and ecosystem services
Sitran muistio: Taloudelliset mekanismit luontokadon pysäyttämisen työkaluna -–Oppeja meiltä ja muualta
Sitran muistio: Luonto turvaa taloutemme – Puheenvuoroja luonnon merkityksestä taloudelle ja yhteiskunnalle
Suosittelemme
Tästä eteenpäin.