Sivuvirtaa – poltetaanko vai otetaanko hyötykäyttöön?

Cleantechin piiristä on jo pitkään toivottu löytyvän uudeksi Nokiaksi kasvavaa liiketoimintaa. Kasvun lisäksi täällä tarvitaankin kipeästi resurssiviisautta, sillä Suomi on Euroopan jätetilastoissa kaukana mallimaasta. Pullojen palautuksella ja paperin keräyksellä ei vielä nousta muiden pohjoismaiden tasolle kierrätysasteessa eikä saavuteta EU:n asettamia kierrätystavoitteita.  

Vihreässä liiketoiminnassa on meneillään monia mielenkiintoisia uusia hankkeita, mutta ympäristöliiketoiminnan perusbusineksen piirissä vasta mielenkiintoista onkin tapahtumassa – uuden jätelain varjolla ja yllättävän vähäisellä mediahuomiolla. Meneillään on nimittäin raaka kilpailu jätemateriaalin hallinnasta ja omistuksesta. Kisaa käydään kunnallisten jätehuoltoyhtiöiden ja alalla toimivien ympäristöalan yksityisten yritysten välillä. Kyseessä on laajempi kuin vain ympäristötoimialaa koskeva vääntö.  Lopputuloksella on merkitystä koko kierrätyksen ja jätteen hyötykäytön kannalta.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse on siitä, että kunnalliset jätehuoltoyhtiöt haluavat varmistaa omistamiensa polttolaitosten jätevirtojen riittävyyden.  Yksityiset yritykset sen sijaan näkevät jätteessä ensisijaisesti raaka-ainetta, jonka myyminen teollisuudelle on monelle alan yritykselle jo tärkeämpi osa liiketoimintaa kuin jätelogistiikka. Siksi niiden haltuun tuleva jäte ei jouda poltettavaksi. Alalla on kehitelty lajittelumenetelmiä, joilla jätemassasta otetaan talteen kaikki, mistä suinkin on raaka-aineeksi. Vain pieni osa jätemassasta päätyy tämän prosessin jälkeen polttoon.

Kunnalliset jätehuoltoyhtiöt eivät ole panostaneet jätteiden hyötykäyttöä tukevaan infraan eivätkä raaka-ainekanaviin. Ja miksi olisivatkaan, kun ne aiemmin omistivat kaatopaikkoja ja nyttemmin polttolaitoksia.  Heidän retoriikassaan kierrätys ja polttaminen tarkoittavatkin samaa asiaa.

Nykyisillä ja uusilla polttolaitoksilla on jo nyt pulaa materiaaleista, joten kuntien katseet on käännetty sinne, missä materiaali menee lajittelun kautta hyötykäyttöön eli yrityksiin. Moni yritys onkin hämmentynyt saatuaan kunnallisista jätehuoltoyhtiöstä aktiivisen yhteydenoton ja ohjeen, että lajittelua voisi hyvin vähentää, sillä poltossa saa mieluusti olla mukana myös hyvin palavia aineksia – juuri niitä, joita voitaisiin materiaalina hyödyntää huomattavasti paremmin. Tarjotessaan tätä lajittelusta luopumisen helppoutta kuntayhtiö samalla tulee konfiskoineeksi omistukseensa sellaista jätettä, joka jätelain mukaan ei sille kuulu. Millä muulla toimialalla kunta voisi tulla ottamaan haltuunsa yritysten sopimuspohjaista liikevaihtoa lähinnä ilmoitusluontoisesti? 

Tuorein esimerkki jätteen konfiskoinnista saatiin Turussa, jossa kunnan omistama jätehuoltoyhtiö taannoin ilmoitti ottavansa omistukseensa hyötyjakeet, joita yksityiset jätehuoltoyritykset asiakkailtaan keräävät. Päätös tehtiin kuulematta lainkaan alan yrityksiä tai tuottajayhteisöjä. Vaikka tässä tapauksessa ei ollut kyseessä jätteen ohjaaminen polttoon, syntyi päätös vähintäänkin yllätyksellisenä ja hyvää hallintomenettelyä ajatellen puutteellisesti. Sama yksipuolisuus koski myös samaisten hyötyjakeiden käsittelyä, jonka suhteen kunnan jäteyhtiö teki valintansa kilpailuttamatta käsittelyä.   

Yksityisillä jätehuoltoyrityksillä on hyvät näytöt innovatiivisuudestaan, sillä se on alalla menestymisen kannalta elinehto. Innovaatiot keskittyvät pääosin jätteiden hyötykäytön lisäämiseen tai jätehuollon logistiikan tehokkuuteen. Molemmilla on positiivinen etumerkki myös ympäristön kannalta, vaikka sitä liiketoimintana tehdäänkin.  Mikäli näkymänä laajemmin on jätemateriaalin menettäminen kuntayhtiöiden haltuun, eivät alan yritykset uskalla investoida jätteen hyötykäsittelylaitoksiin. Ne kun voivat jäädä tyhjinä omistajiensa käsiin. Onko meillä varaa menettää yksityiset ympäristöalan investoinnit, jos Suomi aikoo luoda vihreästä liiketoiminnasta kasvua kansantalouteen ja samalla kuin sivutuotteena saavuttaa EU:n asettamat kierrätystavoitteet?

Olisiko aika käynnistää myös keskustelu siitä, miksi ympäristöalalla on tapahtumassa palveluiden kunnallinen insourcing kaikkine sen vaatimine investointeineen? Samaan aikaan kun talousahdingossa pohditaan, minkä kaikkien palveluiden tuottamisesta kunta voisi luopua tai mitä palveluja voitaisiin ulkoistaa.