Taide on sillanrakentaja

Puhe taiteesta on aika usein keskustelua rahasta. Kulttuuripoliittinen keskustelu menee meidän aikanamme helposti siihen, mitkä ovat taiteen ja laajemmin kulttuurin vaikutukset talouteen, työllisyyteen, eri toimialoille ja alueiden elinvoimaan. Aivan viime aikoina on alettu puhua hyvinvointitaiteesta. Moni kulttuurin puolustaja kokee, että panostuksia kulttuuriin on tarpeen perustella vetoamalla taiteen terveydellisiin tai sosiaalisiin vaikutuksiin: taide-elämykset parantavat elämän laatua ja työkykyä, lisäävät sosiaalista pääomaa, ehkäisevät syrjäytymistä ja syrjäkylien elinvoimaa ja niin edelleen.

Taiteen ja kulttuurin välinearvon tuomisessa esille ei sinänsä ole mitään vikaa. Mutta näissä puheissa unohtuu helposti, että taide ei ole väline eikä taide ole olemassa kasvattaakseen taloutta. Talous ei ole arvo sinänsä. Talous on sitä varten, että meillä olisi kulttuuria. Talouden pitäisi olla väline sivistykseen ja hyvinvointiin sen sijaan, että sivistyksen ja hyvinvoinnin on oltava hyödyksi taloudelle.

Poliittisessa puheessa hoetaan, ettei meidän pidä jättää lapsillemme perinnöksi velkaa. Ei pidäkään. Mutta silti se, mikä meistä jää tuleville polville, on kulttuuriperintö. Meillä pitäisi olla paljon enemmän puhetta kulttuurista ja paljon vähemmän itsetarkoituksellista tyhjää puhetta taloudesta.

Miksi joku pelkää, että joku toinen kulttuuri tulee ja valtaa tuosta noin vaan meidän kulttuurimme? Eikö hän koe, että oma kulttuuri on riittävän voimakas? Jos vahvistaisimme omaa kulttuurista identiteettiämme, emme pelkäisi niin paljon muita. Suomalaisesta kulttuurista pitäisi puhua ilman nationalistista ulossulkemisen eetosta, joka on taiteen luonteelle viime kädessä vieras. Kansallisvaltioprojektin jälkeisessä maailmassa meillä ei ole yhteistä käsitystä siitä, mihin taidetta tarvitaan tai millaista yhteiskuntaa olemme rakentamassa, eikä voikaan olla.

Silti me tarvitsemme keskustelua siitä, mihin monikulttuurisessa maailmassa tarvitaan taidetta. On vaikea kuvitella parempaa sillanrakentajaa kuin taide, sillä taide itsessään on kulttuurien ja kielten rajat ylittävää.

“

Taide on väline ratkoa ristiriitoja ja käsitellä niitä.

Entä mihin hyvinvointivaltio tarvitsee taidetta? Luopuminen hyvinvointivaltion ja sivistysvaltion ideaalista merkitsee myös kulttuurin roolin ohenemista ja sen arvostuksen vähenemistä. Sivistysvaltioideaalin konkurssi näkyy yliopistojen määrärahojen massiivisena leikkaamisena ja siinä, ettei heikoimmista huolehtimista pidetä sivistysvaltion ja onnistuneen talousarvion tärkeimpänä mittarina.

Pahin virhe, joka kulttuuripolitiikassa voidaan tehdä, on sivistyksen alasajo. Koulutuksen määrärahojen massiivinen leikkaaminen vähentää konkreettisesti taiteentutkimusta ja -opetusta. Oppituoleja vähenee humanistisilta aloilta, esimerkiksi kirjallisuuden tutkimuksesta. Kun koulutuksesta leikataan, ensimmäiseksi tulee uhatuksi pienen kielialueen kansallinen kulttuuri ja sen erityispiirteet. Yliopistoilta leikkaaminen osuu suoraan kulttuurin arvostukseen. Se osuu suoraan myös siihen, miten tärkeänä pidämme vähemmistöjen kielten ja kulttuurin vaalimista. Taiteen tutkimuksen väheneminen johtaa taiteen ymmärryksen ja arvostuksen vähenemiseen, millä on heijastusvaikutukset myös taiteen tekemisen edellytyksiin ja taiteen asemaan yhteiskunnassa.

Leikkaamalla koulutuksesta ja sivistyksestä heikennämme mahdollisuuttamme vahvistaa omaa kulttuurista itsetuntoamme, mitä juuri tässä ajassa tarvitsisimme. Kehno kulttuurinen itsetunto luo tyhjiön, jonka pelottelu ja vihapuhe täyttävät. Siksi me tarvitsemme enemmän keskustelua kulttuurista ja vähemmän puhetta rahasta.