Teot, jotka ovat sanoja

”Millainen on yhteiskunta joka vahvistuu kriiseistä?” Leena Ilmola kysyi Uusi turvallisuus –foorumin sidosryhmätapaamisen alustuspuheenvuorossaan. Varmasti sellainen, jolla on kyky säilyttää tulevaisuuden usko myös silloin, kun kriisit jysähtävät päälle. Yhä globaalistuvassa maailmassa erilaisten kriisien todennäköisyys ja voima kasvavat. Parhaiten kriiseissä luovivat ne, jotka pystyvät sopeutumaan ja ottamaan voimaa kriisistä kohti jotain uutta.

Vahvin voimavara tällaiselle ketterälle ja joustavalle yhteiskunnalle on Ilmolan mukaan luottamus. Suomi on hänen mukaansa luottamusyhteiskunta – ainakin toistaiseksi. Tiettyä huolta voi kuitenkin kantaa siitä, että luottamuspääoma olisi hupenemassa. Nimittäin ihmisten kokema  turvattomuus näyttäisi eri kyselytutkimuksissa lisääntyneen aiemmasta. Paradoksaalisesti samaan aikaan tilastot kertovat rikollisuuden vähentyneen.  

Mistä luottamus ja koettu turvallisuus sitten syntyvät? Kuinka niitä voidaan tukea?

Eräiden turvallisuuden tutkijoiden mukaan, mitään uhkia ei ole olemassa sinänsä, vaan jostakin ilmiöstä tehdään turvallisuusuhka kielen kautta. Turvallisuus on näille tutkijoille joukko onnistuneita väittämiä, joiden ansiosta valtioon on mahdollista julistaa hätätila uhkan torjumiseksi käyttäen jopa sellaisia keinoja, jotka eivät normaalitilanteessa missään tapauksessa olisi mahdollisia. Oppikirjaesimerkiksi tästä käy kansalaisoikeuksien kaventaminen ja vakoilun salliminen terrorismin torjumiseksi.  Näille turvallisuustutkijoille turvallisuus on siis sanoja. Samalla tapaa kuin papin aamen tekee avioliitosta totta, onnistunut puhe edustajainhuoneessa aloittaa terrorisminvastaisen sodan. Turvallisuus on siis sanoja, jotka ovat samalla tekoja.  

Kun uhkat muodostuvat kielessä, on turvallisuudesta puhuminen mahdotonta ilman, että lisätään ihmisten turvattomuuden tunnetta ja vähennetään ihmisten luottamusta toisiinsa. Turbulentin maailman tuhannen taalan kysymys kuuluukin: kuinka lisätä turvallisuutta puhumatta turvallisuudesta?

Voisiko luottamuspääomaa kasvattaa teoilla, jotka ovat sanoja? Siis sellaisia, jotka luovat merkitystä ja viestivät luottamusta tekijäpiiriään suuremmalle yleisölle. Tekoja, joiden ilmimotiivi on toisaalla, mutta jotka siinä sivussa myös viestivät ihmisten luottamuksesta toisiinsa.

Tällaisia tekoja on etenkin Helsingissä nähty viime aikoina yhä enenevissä määrin. Ravintolapäivä tuo kaupunkilaiset syömään yhdessä. Let’s eat together -verkosto puolestaan kutsuu tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä syömään toistensa koteihin. Urbaaneilla asumismessuilla kaupunkilaiset avasivat ovensa kenelle tahansa tiiviistä kaupunkiasumisesta kiinnostuneelle kävijälle. Kaikki nämä rikkovat myyttiä kodista, joka on linnani.  Kaupunkiviljely tuo naapuruston asukkaat viljelemään vihanneksia, ja siinä sivussa nuo viljelmät myös muistuttavat siitä, että täällä asuu ihmisiä, jotka luottavat toisiinsa, joista on mukavaa viettää aikaa yhdessä ja joita kiinnostaa oma ympäristö.

Kaikissa näistä esimerkeistä ihmiset tulevat yhteen, tutustuvat toisiinsa, ja -ainakin omassa tapauksessani- myös naapuriapu on lisääntynyt, kun lähiasukkaat ovat käyneet tutuiksi. Yhtäkään näistä esimerkeistä ei ole aloitettu sen takia, että ne kasvattaisivat luottamusta tai turvallisuuden tunnetta. Kuitenkin jokainen niistä puhuu samaa kieltä: ovet on auki, tervetuloa mukaan, sinäkin.

Seminaarissa joku peräänkuulutti talvisodan henkeä ilman talvisotaa. Ehkä tällaiset teot, jotka ovat sanoja, ovat juuri sitä henkeä ja synnyttävät sitä lisää.

Kirjoittaja osallistui Sitran 5.9. pitämään työpajaan, joka kokosi yhteen turvallisuuden parissa eri aloilla työskenteleviä ihmisiä tapaamaan toisiaan, keskustelemaan ja valmistelemaan Sitran Uusi turvallisuus -foorumia.