Tulevaisuus ahdistaa, apua kriisiterapiasta?

Ilmastokriisin varjostama tulevaisuus ahdistaa nuoria ennenkuulumattoman paljon. Unicefin viime kesänä teettämä kysely suomalaisnuorille toteaa, että 13–18-vuotiaiden suurin huolenaihe on tällä hetkellä ilmaston kuumeneminen. Yle uutisoi hiljattain laajasta kansainvälisestä kyselytutkimuksesta, jossa selvitettiin 16–25-vuotiaiden tuntemuksia ilmastonmuutokseen liittyen. Suomalaisista vastaajista 43 prosenttia allekirjoitti väitteen siitä, että ”ihmiskunta on tuhoon tuomittu.” Kaikista vastaajista tätä mieltä oli 56 prosenttia. Uutisessa kerrotaan monien nuorten vastustavan ilmastoahdistuksen kehystämistä mielenterveysongelmaksi, ja vaativan sen sijaan panostuksia ilmastotoimiin.

Viime viikkoina Elokapina on protestoinut näkyvästi saadakseen Suomen hallituksen julistamaan ilmasto- ja ympäristöhätätilan ja tarttumaan asianmukaisiin toimiin. Nuorten järjestämää kansainvälistä ilmastolakkoa vietettiin myös syyskuun lopussa. Toivon, että päättäjät reagoisivat nuorten esittämiin vaatimuksiin: nuorten ahdistus ei ole pelkkää muutoksesta syntyvää ahdistusta, vaan ahdistusta eloonjäämisestä. Siihen on vastattava muuttamalla nykyisiä rakenteita ja toimintatapoja tuntuvasti. Olisi typeryyttä jäädä hoitamaan oiretta, kun ahdistuksen syy on ilmeinen.

Monet nuoret siis kanavoivat ilmastoahdistusta toimintaan. Mutta entä me aikuiset? Mikä estää ryhtymästä toimiin, joita vaativat nuoret ja tiedeyhteisö? Ehkäpä voisimme tarkastella suhdettamme toivoon, kun mietimme, mikä meitä estää toimimasta. Eli siis: onko tulevaisuudessa toivoa?

Riippuu siitä, miten määrittelemme toivon. Tutkimusten mukaan toivoa siitä, että elämä säilyisi täysin entisenlaisena, tai että ilmastokriisi saataisiin vielä ”ratkaistua”, ei ole. Toivoa siitä, että vielä olisi aikaa puuttua ilmaston kuumenemisen kannalta oleellisiin kehityskulkuihin siinä määrin, että massiivisesti elämäämme vaikuttavat muutokset saataisiin peruutettua, ei ole. Tämä johtuu siitä, että jo päästettyjen päästöjen vaikutuksesta ilmasto tulee lämpenemään vielä vuosikymmeniä, ja tälläkin hetkellä tuotetut päästöt vaikuttavat vasta paljon myöhemmin. Tulevaisuuden kehitykseen ei siis vaikuta vain se, mitä teemme nyt tai huomenna, vaan jo tehdyt teot, joiden vaikutukset ovat vasta kehittymässä. Menneisyyteen emme yksinkertaisesti voi enää vaikuttaa.

Kuulostaa toivottomalta. Mutta oikeastaan ilman toivoa on eletty ennenkin. Meille tuttu toivon käsite on kehittynyt kristinuskon myötä tarkoittamaan tulevaisuuden ja pelastuksen yhteenkietoumaa. Ajateltiin, että mennyt ja nykyhetki ovat täynnä virheitä ja inhimillistä kärsimystä, mutta tulevaisuudessa häämöttää armahdus.

Luulenpa, että meidän on etsittävä merkityksellisyyden tunne jostain muualta kuin tulevaisuuteen sijoitetusta pelastuksesta – sekulaarissa nyky-yhteiskunnassa jumalallinen väliintulo ei ole relevantti pelastusfantasia, ja tutkimustiedon valossa ekokatastrofi jossakin muodossa on vain ajan kysymys. Aiheesta kirjoittanut Ilja Lehtinen sanoo: ”toivo – sikäli kun tarkoitamme sillä kristillisen pelastusvarmuuden kaltaista tukeutumista tulevaan – on nykyisellään pakko menettää, jotta elämisessä olisi enää mieltä.”

Tämä on se vaikein osuus. Hyväksyä, että ainakin ilmastokriisin ja sen aiheuttamien mullistusten suunta todellakin tulee olemaan huonompi meidän ihmisten (ja ison osan muita eläinlajeja) kannalta. Siitä saa tuntea surua. Siitä saa olla vihainen. On ihan ok, jos se tekee olon epätoivoiseksi. On kuitenkin muistettava, että aina on toivoa suhteessa johonkin. Voimme rakentaa yhteiskuntaamme ekologisesti kestävämpään suuntaan ja voimme vaalia oikeudenmukaisuutta ja ihmisoikeuksien toteutumista, vaikka ilmaston kuumeneminen tuleekin muuttamaan elämäämme.

Ilmastokriisin herättämiä tunteita voi verrata traumaattiseen kokemukseen

Yritän selittää esimerkin avulla, oman kokemuksen kautta. Pari vuotta sitten menetin läheisen ihmisen. Äitini sairastui harvinaiseen muistisairauteen, joka vei hänet terveestä aikuisesta saattohoidossa olevaan vanhukseen reilussa vuodessa.

Sanotaan nyt vaikka, että se oli järkytys. Aluksi koko juttu tuntui mahdottomalta: ei tämä voi tapahtua. Perheeni kesken torjuimme asiantilan pitkään melko onnistuneesti, vaikka hälytyskellot pauhasivat joka suunnasta. Ensin äidiltä meni työkyky, sitten kirjoitustaito, sitten unohtuivat minun ja siskojen asuinpaikat. Tässäkin kohtaa muistan perheemme ajatelleen, että kyllä tähän joku parannus ja hoito vielä keksitään. Kunnes diagnoosi löytyi ja yksiselitteinen lausunto kuului: parannuskeinoa ei ole, sairaus johtaa kuolemaan.

Traumaattisten kriisien vaiheita jäsennetään usein seuraavalla neljällä vaiheella: 1. shokki 2. reaktio 3. käsittely 4. uudelleen suuntautuminen. Jaottelu ei ole mitenkään kaikkivoipainen, mutta mielestäni se on havainnollistava. Omat tuntemukseni ovat edenneet samoja suuntaviivoja pitkin niin äitini menetyksen, kuin ilmastokriisin vääjäämättömyyden hyväksymisessä.

Voisiko tämä kriisin vaiheet -jaottelu olla hedelmällisempi työkalu ilmastoahdistuksen käsittelyyn, kuin alituinen toivon etsiminen sieltä, missä sitä ei käytännöllisesti enää ole? Mitä jos sanottaisiin, että juna meni jo? Olisi vapauttavaa, jos ei tarvitsisi miettiä, että kyllä meno säilyy entisenlaisena, kunhan vain ostan tavarani eettisiltä ja ekologisilta yrityksiltä. Kriisin läpikäynyt ihminen nimittäin jatkaa elämää uusista realiteeteista käsin, vapaana toimimaan ilman toivottoman toivon painolastia. Tämän tiedän kokemuksesta.

Luulen, että aika moni meistä on vielä shokkivaiheessa ilmastokriisin kanssa. Tässä vaiheessa on tyypillistä kieltää tapahtumat: “jos nyt alamme toimiin, voimme vielä pysäyttää haitalliset kehityskulut”, tai vaikka “teknologia kehittyy niin nopeasti, että ratkaisu kestävyyskriisiin löytyy kyllä”. Nyt pitäisi kuitenkin päästä kriisin käsittelyssä eteenpäin. Tarvitsemme tulevaisuuden parempaa maailmaa rakentavaa toimintaa tässä ja nyt.

Minkälaisia toimia tähän postnormaaliin, viheliäisten ongelmien aikaan sitten kaivattaisiin? Syrjivien rakenteiden purkamista. Yhdenvertaisuuden priorisointia ja oikeudenmukaisen toiminnan edellytysten turvaamista. Luontokadon pysäyttämistä ja yhteiskuntarakenteiden muuttamista maapallon kantokyvyn mukaisiksi. Me nimittäin olemme täällä vielä tänään ja huomennakin, eivätkä elinolosuhteet muutu yhdessä yössä.

Vaatii valtavaa rohkeutta hyväksyä se, että tulevaisuus on toisenlainen kuin toivoimme. On silti muistettava, ettei tulevaisuus ole pelkästään huonompi, jos ei pelkästään parempikaan. Tulevaisuus on ikävien, mutta myös toivottavien kehityskulkujen sekamelska, ja yllättävä tavalla, jota nyt emme osaa edes kuvitella. Ei olekaan kyse siitä, onko meillä valtaa muokata tulevaisuutta haluamamme laiseksi. Kyse on siitä, kuinka käytämme sitä valtaa, joka meillä vielä on jäljellä.