Vapaa journalismi on luksusta, jota meillä ei ole varaa menettää

Journalismia ja lehdistönvapautta puolustavat yleensä innokkaimmin toimittajat itse.

Maailman mittakaavassa koronakriisi on kuitenkin tehnyt entistäkin paremmin näkyväksi paitsi demokratian myös kansalaisoikeuksien ja -vapauksien haavoittuvuuden. Siksi myös lehdistönvapauden puolustaminen on nyt tavallistakin enemmän kaikkien yhteinen asia.

Muutamassa viikossa on tullut selväksi, että korona voi tappaa myös kansanvallan, kuten Sitran vanhempi neuvonantaja Petri Tuomi-Nikula kirjoittaa blogikirjoituksessaan.  Maailman diktaattorit ja sellaiseksi haluavat eivät todellakaan ole jättäneet hyvää kriisiä käyttämättä, arvioi myös The Economist vastikään pääkirjoituksessaan. Kriisi näyttää nopeuttaneen monia jo ennestään liikkeessä olleita kehityskulkuja.

Koronakriisi on aiheuttanut ja aiheuttamassa myös ennennäkemättömän globaalin talouskriisin, joka vaikuttaa jotakuinkin kaikkeen – siis myös tiedonvälityksen ja journalismin tekemisen edellytyksiin toimialalla jo ennestään menossa olleen mediabisneksen ansaintalogiikan myllerryksen lisäksi. Vastikään toimittaja-kirjailija Elina Grundström luovuttikin liikenne- ja viestintäministeriölle laatimansa ehdotuksen journalismin tukemisesta kriisin aikana ja sen jälkeen.

Journalismin tukeminen julkisin varoin kytkeytyy laajempaan kysymykseen siitä, minkä arvoisena pidämme kansanvaltaa ylipäätään (ja mitä sen piiriin lasketaan kuuluvaksi).

Vaikka toimittajat ja poliitikot eivät välttämättä mielellään näe itseään samassa veneessä, nykymuotoisen demokraattisen järjestelmän arvostuksen ja tukemisen kohdalla he osittain ovat.  Siksi keskusteluun kytkeytyvät myös sellaiset kansakunnan tunnerekisteriä kutkuttavat aiheet kuin kansanedustajien palkkioiden ja puoluetuen suuruus.

Mikä on sopiva hintalappu politiikasta, taloudesta, päätöksentekokoneistosta ja kansalaisyhteiskunnasta muodostuvalle monitahoiselle järjestelmälle, jota kutsumme demokratiaksi?

Maailma muuttuu, joten journalisminkin on uudistuttava

Jo ennen koronakriisin puhkeamista oli nähtävissä, että informaatiotulvan keskellä tiedon jäsentäminen ja yhtenäisen käsityksen muodostaminen nykytilanteesta on käynyt vaikeammaksi kuin aiemmin. Kansallisen ja kansainvälisen päätöksenteon näkökulmasta katsottuna riittävän yhtenäisen kokonaiskuvan tarve ei ole ainakaan vähentymässä ihmiskunnan ratkaistavana olevien viheliäisten ongelmien globaalin luonteen ja monimutkaisuuden vuoksi.

Yksi keino jäsentyneen tiedon tuottamiseksi ja yhteiskunnallisten keskusteluyhteyksien ylläpitämiseksi voisi olla entistä rohkeampi, analyyttisempi ja laaja-alaisempi journalismi.

Journalismin uudistaminen on tärkeää mutta myös vaikeaa monestakin syystä. Keskeisiä haasteita ovat alan ansaintalogiikan murrokseen limittyen muun muassa yleisöjen sirpaloituminen, sukupolvien väliset suuret erot mediatottumuksissa, kasvava kilpailu ihmisten vapaa-ajasta sekä teknologian kehityksen ja sosiaalisen median tuoma nopea muutos yleisösuhteessa.

“

Avainkysymys on, kokeeko yleisö journalismin merkitykselliseksi.

Journalismin tulevaisuuden kannalta avainkysymys on, kokeeko yleisö journalismin merkitykselliseksi ja nähdäänkö se vastedeskin kansanvallan ylläpitäjänä. Massaviestinnän ja portinvartijoiden kultakaudella 1900-luvulla journalismin asema osanan liberaaleja kansanvaltaisia yhteiskuntia betonoitui jonkinlaiseksi itsestäänselvyydeksi.

Nyt perinteisten tiedon portinvartijoiden asema horjuu monestakin syystä. Näköpiirissä ja jo täällä on kasvavan verkostomaisen vallan aikakausi, jossa tieto ja ”tieto” leviää yhä useammin erilaisten vertaisverkostojen välityksellä. Moni toimija on täysin ymmärrettävästi nähnyt tässä tilaisuutensa. Jos poliitikolla on Twitterissä satoja tuhansia tai miljoonia seuraajia, mihin hän tarvitsee usein hankalaa journalistista välikättä viestinsä välittämiseen?

Kohti syvempää osallisuutta ja osallistamista dialogin, megatrendien ja datatalouden ymmärryksen keinoin?

Journalismin keskeisiä yhteiskunnallisia tehtäviä on ollut erilaisten äänten ja näkökulmien esiin nostaminen ja toisaalta myös maailman selittäminen esimerkiksi asettamalla asioita mittasuhteisiinsa. Sirpaloituvassa viestintäympäristössä ja monimutkaistuvassa maailmassa näiden tehtävien tärkeys todennäköisesti korostuu – ainakin jos haluamme pitää kiinni suurin piirtein nykyisenkaltaisesta kansanvaltaisesta järjestelmästä ja yhteiskunnallisesta koheesiosta.

Mistä siis eväitä journalismin uudistamiseen, kun tiedon kuratoinnin ja levittämisen monopolia ei enää ole millään yksittäisellä ammattikunnalla? Osviittaa journalismin mahdollisista tulevaisuuksista voi hakea jo kokeilluista uusista toimintamalleista.

Yhtenä yllättävän yksinkertaisena ja konkreettisena keinona erilaisten näkökulmien huomioimiseen voi olla tiiviimpi ja luottamuksen ilmapiirissä käyty vuoropuhelu yleisön kanssa niin, että yllättävätkin äänet pääsevät esille. Uutta rakentavaa dialogin tapaa, Erätaukoa, on jo kokeiltu suomalaisissa mediataloissa, muun muassa Helsingin Sanomissa.

Erätauko-dialogien ottaminen toimittajien työkalupakkeihin voi auttaa löytämään juttuaiheiksi sellaisia arjen merkityksellisiä asioita, joita ei toimitusten ideapalavereissa tule esille. Jokainen uutistyötä tehnyt tunnistaa tilanteen, että jutun ideointivaiheessa lyödään, ehkä tahattomastikin, näkökulmia kiinni.  Vuorovaikutus rakentavan dialogin muodossa – ilman vaatimusta yksimielisyydestä – voi siten estää median näkökulmien kapeutumista ja mediaan kohdistuvan luottamuksen rapautumista.

Toinen journalismin ja mediayhtiöiden uudistumiskyvyn kannalta keskeinen tekijä voi olla ymmärrys datataloudesta, toimitusten omasta roolista osana tätä datataloutta ja ylipäätään datan yhteiskunnallisesta merkityksestä 2020-luvulla. Erinomaisen esimerkin tähän liittyvästä itsereflektiosta tarjosi vastikään Savon Sanomat ja Jussi Murtasaari avatessaan omia tapojaan käyttää lukijoita koskevaa dataa.

Datan uudenlainen hyödyntäminen voi avata paitsi aivan uusia ja tutkimattomia juttuaiheita, myös melkoisen määrän aivan uusia journalistisia esitystapoja. Ei ihme, että isoimmissa mediataloissa onkin viime vuosina perustettu vilkkaasti erilaisia datatoimituksia. Muutoksen nopeutta ja uusia osaamistarpeita nosti vastikään esiin myös Opetushallituksen asettaman asiantuntijaryhmän esitys media- ja viestintäalan osaamisen tukemisesta ja koulutuksen uudistamisesta.

Datan hyödyntämisen ohella dialogisempi toimitustyö voi osaltaan laventaa journalismia ja siten nostaa yleisön halukkuutta maksaa tästä demokratian luksustuotteesta ja siten turvata moniäänisen mediakentän säilymistä.

Kolmas keino parantaa journalismin asemaa kilpailijoihin nähden voi löytyä tulevaisuudesta, vaikka journalismia yleensä tehdäänkin tässä ja nyt. Esimerkiksi Sitran verkkosivuilta löytyvällä tulevaisuuden tekijän työkalupakilla kuka tahansa voi laventaa omaa tulevaisuusajatteluaan ja parantaa mielikuvitustaan mahdollisten tulevaisuuksien suhteen.

Toimittajalle nämä tulevaisuuskuvat voisivat tajota yllättäviä näkökulmia ajankohtaisiin mutta arkisiin aiheisiin, työkaluja haastaa yhteiskunnallisia totunnaisuuksia sekä perspektiiviä asettaa erilaisia ilmiöitä mittasuhteisiinsa.

”Journalismin tehtävä ei ole säilyttää yhteiskuntarauhaa”

Sitran Hyvää huomista -tulevaisuuspodcastissa pohdittiin taannoin kysymystä ”onko totuudella tulevaisuutta”? Jaksossa vieraana ollut Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson totesi, että ”journalismin tehtävä ei ole säilyttää yhteiskuntarauhaa”.

Ei olekaan. Sen sijaan kriittinen journalismi voi parhaimmillaan olla yhteiskunnassa tarvittava happi, joka pitää kansanvallan ja kansalaisyhteiskunnan elävänä.

Journalismi voi parhaimmillaan olla nakuttava omatunto, joka pitää vallankäyttäjät sopivasti varpaillaan.

Journalismi voi parhaimmillaan olla itseään korjaava kirjuri ja nopean yhteiskunta-analyysin tarjoaja, joka kriisioloissakin etsii totuutta ja pyrkii tuomaan järjestystä informaatiokaaokseen — ja tämän kautta parhaassa tapauksessa myös ratkaisuja.

Tämä ei aina onnistu, eivätkä yksittäisen jutun tekijän motiivit läheskään aina ole näin yleviä. Joskus journalismi on yksinkertaisesti huonoa, siis laiskaa, epäanalyyttista, kohuhakuista ja eikä yksinkertaisesti tiedä, mistä puhuu.

Harmi vain, että ilman huonoa journalismia tuskin voi olla sitä hyvääkään. Eikä journalismi onnistuessaankaan — eikä varsinkaan silloin – miellytä kaikkia.

Journalismin vapaus etsiä totuutta on luksusta, jota meillä ei ole varaa menettää koronakriisin aikana tai sen jälkeen.

Kirjoittajat ovat entisiä toimittajia, jotka tarkkailevat journalismin kehitystä tulevaisuuslasit nenällään.