Viheliäisten ongelmien ratkaiseminen kompleksisuusteorian avulla

Systeemiajattelu on paradigma, joka käsittelee maailmakuviemme taustalla olevia sekä niitä muovaavia oletuksia ja ajatusprosesseja. Siinä missä systeemiajattelu saattaa jäädä abstraktiksi, tarvitsemme siinä piilevien ajatusten soveltamiseksi kytköstä käytäntöön. Kompleksisuusteoria on tiedettä, joka täydentää tätä systeemiajattelun puutetta käytännöllisten ja konkreettisten mallien avulla.

Ne suuret systeemit, joihin meidän pitäisi vaikuttaa taklataksemme viheliäisiä ongelmia, ovat luonteeltaan kompleksisia systeemejä. Ruokasysteemit, energiasysteemit, poliittiset systeemit, terveydenhoidon systeemit ja taloussysteemit ovat kaikki esimerkkejä näistä. Kompleksinen järjestelmä on tyypillisesti suuren mittakaavan systeemi, joka muodostuu monista keskinäisriippuvaisista ja dynaamisesti muuttuvista, erilaisista osista.

Koska viheliäiset ongelmat ovat kompleksisia, emme voi ratkaista niitä perinteisillä lineaarisilla ajattelutavoilla. Näiden sijaan meidän on tarkasteltava ongelmien ympärillä olevien systeemien rakenteita ja vuorovaikutussuhteita, joiden kehkeytyvinä vaikutuksina ongelmat syntyvät. Kompleksisuusteoria tarjoaa useita eri näkemyksiä ja malleja, jotka voivat auttaa tässä. Niistä kenties tärkein on emergenssin eli kehkeytyvyyden käsite.

Emergenssi

Viheliäiset ongelmat ovat siis systeemisiä ja emergenttejä. Kompleksisten systeemien osien vuorovaikutuksen muodot synnyttävät vaikutuksenaan ongelmat, jotka eivät ole palautettavissa yksin näihin osiin ja niiden toimintaan. Nämä vuodovaikutuksen muodot syntyvät itseorganisoitumisen (jota avataan käsitettä koskevassa kappaleessa myöhemmin tässä kirjoituksessa) avulla usein laajuudessaan vaikeasti hahmotettavien tekojen kautta.

Systeemin kokonaisrakenne kannustaa itseään toistavaan toimintaan, mikä puolestaan ruokkii lisää emergenttejä vaikutuksia. Koska kollektiiviset muodot syntyvät tiheiden verkostojen loputtomien vuorovaikutusten kautta, niiden monia syy-seuraussuhteita ei voida täysin reaaliaikaisesti kartoittaa.

Esimerkki emergenssistä voisi olla lahjonnan rooli yhteiskunnassa. Jos jonkin verkoston yksilöt vaihtavat lahjuksia ja korruptio on järjestelmällistä, tämä luo kannustimia yhä useammille yksilöille vastaavien käyttäytymismallien omaksumiseen samalla, kun he, jotka eivät siihen halua ryhtyä, jäävät paitsioon sen avulla saavutettavista hyödyistä. Kun yhä useampi hyväksyy korruption osaksi normaalia käyttäytymistä, se vahvistuu käyttäytymisen mallina. Lahjonta ei siis ole rakenne, joka olisi palautettavissa tiettyyn ryhmään tai yksittäisiin ihmisiin, vaan kyseessä on pikemminkin omaksuttu käyttäytymismalli, joka on lukuisien erillisten vuorovaikutusten dynaaminen lopputulos. Malli syntyy jatkuvasti verkostossa tapahtuvien arkisten vuorovaikutusten avulla.

Itseorganisoituminen

Hajautettua prosessia, joka synnyttää jotain kokonaisuutena havaittavissa olevaa käyttäytymismallia, kutsutaan itseorganisoitumiseksi. Itseorganisoituminen on kompleksisuusteorian osa-alue, jossa on kyse siitä, miten järjestelmän sisäinen koordinaatio voi syntyä sen muodostavien osien paikallisista vuorovaikutuksista. Itseorganisoitumisen teoria on muodostunut monien tieteenalojen pohjalta ja sen osia on koostettu aina tietojenkäsittelytieteestä ekologiaan ja taloustieteeseen. Näkökulmia yhdistämällä on voitu koostaa käsitteiden ydinjoukko, joka soveltuu kaikkiin itseorganisoituviin systeemeihin, kuten esimerkiksi galakseihin, soluihin ja kalaparviin.

Itseorganisoitumisen ymmärtäminen auttaa kehittämään vaihtoehtoja keskitetyille ja hierarkkisille vallan ja hallinnan muodoille, kuten perinteisille organisaatioille, joiden kyky taklata viheliäisiä ongelmia on rajallinen eikä läheskään optimaalinen ongelmien kompleksisen luonteen vuoksi. Itseohjautumisen valossa voidaan pohtia avoimempia, yhteistyölähtöisiä organisoitumisen muotoja, jotka edistävät osallistujiensa kykyjä ja mahdollisuuksia muuntaa yhteistoimintaansa kulloiseenkin ongelmaan sopivaksi. Kompleksisuusteoria tarjoaa konkreettisia malleja itseorganisoitumisen dynamiikan ymmärtämiseen, mikä on olennaista, kun yritämme koordinoida verkostojen jäsenten yhteistyötä hajautetussa ympäristössä.

Peliteoria

Nykyään ymmärretään laajalti, että monet viheliäisistä ongelmista syntyvät tavalla, joka heijastelee yhteismaan ongelman pelidynamiikkaa.

Ilmastonmuutos, ylikalastus, merten muovisaasteet, liikenneruuhkat, kansainvälisen poliittisen yhteistyön vaikeudet, niukoista luonnonvaroista käytävät konfliktit ja muut vastaavat voidaan kaikki ymmärtää yhteismaan ongelmina. Näiden ongelmien ratkaisemiseksi toivotaan usein enemmän yhteistyötä, mutta niiden tueksi harvoin löydetään toimivia yhteistyön muotoja. Tämä johtuu pitkälti siitä, ettemme ymmärrä systeemin yhteistyön tai kilpailun kannustimien todellista rakennetta. Tässä peliteoriasta – joka on kompleksisuusteorian toinen osa-alue – voi olla paljon hyötyä, sillä se tarjoaa monia malleja moninapaiseen, vaikeaan päätöksentekoon, joka perustuu vuosikymmenten tutkimustyöhön yhteistyön ja kilpailun dynamiikoista.

Verkostoajattelu

Kaikki kompleksiset systeemit koostuvat syvästi keskinäisriippuvaisista osista, ja tämä tekee niiden arkkitehtuureista verkottuneita. Verkoston rakenne selittää yleensä sen toimintaa ja käyttäytymistä paremmin kuin mikään sen yksittäinen osa. Jos ajatellaan, että viheliäisten ongelmien ratkaisemisessa tarvitaan itseorganisoitumiseen kykeneviä verkostomaisia rakenteita, verkostoteoria voi tarjoaa malleja, joiden pohjalta voimme alkaa pohtia ongelmiin soveltuvia verkostoja ja niiden tarkoituksenmukaisia rakenteita.

Kompleksiset järjestelmät ovat moniulotteisia, monikerroksisia ja moniskaalaisia. Tästä seuraa, että järjestelmiä on tarkasteltava monista eri näkökulmista, ja niitä koskevien ratkaisujen on katettava monia eri tasoja ja ulottuvuuksia. Viheliäisissä ongelmissa yhden ulottuvuuden tai yhden ongelman ratkaiseminen ei riitä. Tämän sijaan tarvitaan systeemisiä innovaatioita ja systeemisiä muutoksia, sillä on muutettava koko systeemiä vaikuttamalla useisiin sen muodostavan verkoston osa-alueisiin.

Tämä on moniulotteisen ongelmanratkaisun (engl. multi–solving) taustalla oleva johtoajatus: kenties kaikki viheliäiset ongelmat eivät olekaan toisistaan erillisiä eikä niitä tarvitse asettaa vastakkain ja tarkastella erillisinä sekä perustaa uutta työryhmää hoitamaan niistä jokaista. Moniulotteisessa ongelmanratkaisussa otamme laajemman perspektiivin ja tarkastelemme koko systeemiä ja sitä, miten osat liittyvät toisiinsa sekä miten erilaiset muutokset vaikuttavat toisiinsa. Tämä mahdollistaa synergististen ratkaisujen etisimisen, jotka voivat yhdessä synnyttää ongelmanratkaisun dominoefektin, jossa ratkaisun osat taklaavatkin laajempaa kokonaisuutta kuin mihin erillään olevat ratkaisun osat kykenevät.

Tästä voidaan ottaa esimerkiksi veden, ruoan ja energian väliset yhteydet. Yhteyksiin keskittyvä näkökulma lisää ymmärrystä vesi-, energia- ja ruoka-alojen välisistä keskinäisriippuvuuksista ja siitä, miten ne vaikuttavat ilmastonmuutokseen ja luonnon moninaisuuteen. Yhteyksiin keskittyvä ajattelutapa pyrkii estämään sitä, että yhtä ongelmaa ratkaisemalla synnytetään toisaalla uusia. Tämä auttaa luomaan synergiaetuja osa-alueiden välillä ja hahmottamaan sitä, ettei ole mahdollista ratkaista yhden alueen ongelmaa ratkaisematta siihen liittyvää toisen osa-alueen ongelmaa. Näin ollen tavoitteena on lisätä mahdollisuuksia eri aloille yhteisesti hyödyllisille toimille ja parantaa yhteistyön mahdollisuuksia kaikkien tarkasteltavien alueiden välillä. Yhteyksiin keskittyvässä ajattelutavassa otetaan lähtökohdaksi, että alojen välisten riippuvuuksien vuoksi tarvitaan niiden läpileikkaavaa yhteistyötä, joka on mahdollista useita sidosryhmiä yhdistävien alustojen avulla.

Yleisenä ajatuksena on, että ongelmien muuttuessa suhteellisen yksinkertaisista suhteellisen kompleksisiksi, niiden luonne muuttuu suljetuista ja toisistaan riippumattomista avoimiksi ja toisistaan riippuvaisiksi. Tämän seurauksena tapamme, joilla taklaamme kompleksisia ongelmia, on muututtava perinteisistä suljetuista organisaatioista, jotka keskittävät resurssinsa selkeästi määriteltyihin ongelmiin, uudenlaisiin avoimiin alustoihin, jotka keskittyvät yhteisvaikutuksia muodostavien osien välisiin suhteisiin. Juuri tässä ovat avuksi sekä systeemiajattelu että kompleksisuusteorian periaatteet.

Lopuksi

Antroposeenin aikakauden viheliäiset ongelmat ovat omaa luomustamme. Oli kyse kyberrikollisuudesta, taloudellisesta epävakaudesta tai saasteista, nämä ovat seurausta tavoista, joilla me ihmiset ajattelemme ja organisoidumme. Tämän positiivinen puoli on se, että koska ongelmat ovat meidän luomustamme, ne eivät ole tavoittamattomissamme. Ajattelemalla toisin ja organisoitumalla uusilla tavoilla voimme vaikuttaa asiantiloihin ja muokata niitä kestävämpään suuntaan.

Uskon, että tässä työssä ovat keskeisessä asemassa systeemiajatteluun ja kompleksisuusteoriaan perustuvat ajattelutavat sekä niiden konkretisointi tietoverkkojen avulla tapahtuvissa organisoitumisen muodoissa. Kuluneina vuosikymmeninä olemme saattaneet tehokkaat laskentatyökalut lähestulkoon koko ihmiskunnan saataville ja yhdistäneet toisemme tietoliikenneverkkojen avulla. Uskon, että näiden yhdistelmä tarjoaa ihmiskunnalle mahdollisuuksia toteuttaa systeemitason innovaatioita käytännössä kaikilla inhimillisen toiminnan osa-alueilla niin, että vaikuttava systeeminen muutos on mahdollista. Näitä jo olemassa oleviin ajatuksiin ja teknologioihin perustuvia yhdistelmiä tarvitaan, jotta 2000-luvun viheliäisiin ongelmiin voidaan reagoida tehokkaasti.

Sitran vierailijablogaukset antavat äänen eri alojen tulevaisuudentekijöille. Kirjoitukset eivät (välttämättä) kerro Sitran työstä, vaan ovat kirjoittajiensa ajatuksia ajankohtaisista asioista. Tämän blogauksen kirjoittanut Joss Colchester on Systems Innovation alustayhteisön perustaja ja Sitra Labin yhteistyökumppani.