Aurinkoisena päivänä 9. joulukuuta 1969 Jyväskylän yliopiston rehtorille Ilppo Louhivaaralle saapui kirje, jonka sisältö oli hämmentävä.

Sitran kaikille yliopistoille ja korkeakouluille lähettämässä kirjeessä kerrottiin, että eduskunnan pankkivaltuusmiehet olivat neljä päivää aiemmin päättäneet, että Suomen korkeakoulujen käyttöön hankittaisiin suurtietokone. Kalliin huvin maksaisi Suomen Pankki – sillä ehdoin, että tarvetta ilmenisi.

Sitran tarjoukseen tarttuvat yliopistot saisivat hyödyntää keskustietokonetta niille hankittavien etäpäätteiden avulla. Kirjeen mukaan laitosten maksettavaksi jäisivät koneen käytöstä, tietoliikenteestä ja henkilöstöstä aiheutuvat kulut.

Hankinnoista ja hankkeen etenemisestä vastaisi Sitra, ja laite sijoitettaisiin Valtion tietokonekeskukseen, kirje jatkui. Koneen merkkikin jo tiedettiin. Se olisi yhdysvaltalainen UNIVAC 1108, joka sopi erityisen hyvin vaativiin laskentatehtäviin.

Ajatus suurtietokoneesta oli kansallisesti mullistava. Jos sellainen saataisiin Suomeen, maa ottaisi kerralla aimoharppauksen suuren maailman meininkeihin. Yhdysvaltojen armeija rakensi parhaillaan ARPANET-nimistä tietoverkkoa yliopistoihin. Tanskalla ja Ruotsilla oli jo omat IBM:n numeronmurskaajansa.

Suomalaisilla korkeakouluilla sen sijaan oli hyvin vähän tietokoneita, ja monet niistä vanhentuneita. Syynä oli hinta. Koneet olivat kalliita. Ainoastaan Helsingin yliopistolla oli käytössään suuremman teholuokan kone.

Tämän lisäksi Suomen tietoverkko oli vielä kehittymätön. Ja jos nyt rehellisiä ollaan, tutkimusprojektit, joissa tarvittiin tehokasta laskentakapasiteettiä, olivat harvassa. Järjenvastainen hankinta, jotkut ajattelivat.

Suurtietokoneiden lyhyt oppimäärä

Ajatus suurtietokoneesta ei ollut kaikesta huolimatta uusi. Jo 1950-luvulla suomalaiset matemaatikot olivat yrittäneet rakentaa saksalaisen mallin mukaan laitetta, jolla voitaisiin ratkaista vaativia laskutehtäviä. Eskoksi nimetty prototyyppi päätyi museoon.

1960-luvulla Valtion tietokonekeskus VTKK hankki Elliott 503:en, joka sekin osoittautui sudeksi. Keväällä 1969 valtiovarainministeriön asettama työryhmä puolestaan suositteli, että tietokonekeskukseen hankittaisiin Burroughs 6500, mutta siihen ei löytynyt rahoja.

Työryhmä oli samalla tutkinut, mikä suurtietokone sopisi tieteelliseen laskentaan. Tulos oli UNIVAC 1108.

Ei siis mikään ihme, että Sitran esitys Suomen Pankin varoilla ostettavasta supertietokoneesta otettiin VTKK:ssa innolla vastaan. Oli käynyt nimittäin niin, että keskuspankille oli jäänyt edellisvuodelta 1968 ylijäämää 20 miljoonaa markkaa, jotka se halusi käyttää merkittävään kansalliseen kehityshankkeeseen.

Apua pyydettiin Sitran yliasiamieheltä kansleri Klaus Warikselta. Suomen Pankin johtokunnan kokouksesta palattuaan Waris kertoi asiamiehille Osmo A. Wiiolle ja Eino Tunkelolle Suomen Pankin ”ongelmasta” ja pyysi heitä miettimään, mikä olisi ”Suomen kantorakettiprojekti”.

Idea syntyi vielä samana iltana saunan lauteilla. Wiio oli kutsunut insinööri-käsittelijät Jali Ruuskasen ja Jaakko Rislakin luokseen niin kutsuttuun Sitran nuorisoklubin syyssaunaan.

“

Saunassa Wiio paljasti ainutlaatuisen tilaisuuden miljoonahankkeeseen, jolla voisi nostaa suomalaisen tieteen ”seuraavalle kvanttitasolle”.

Miehet innostuivat ja ehdottelivat kaikenlaista. Muun muassa vesiturbiiniprojektia tai jotain paperikoneisiin liittyvää. Kunnes Tunkelo huudahti: ”Suurtietokone!”

Tunkelon mielestä suomalaiset tutkijat täytyi saada käyttämään tietokonetta, ja oli muitakin hyviä perusteluja, kuten se, että tähän mennessä korkeakoulut eivät olleet voineet käynnistää suurta tietokonekapasiteettia vaativia tutkimusprojekteja surkean tietokonekantansa vuoksi.

Waris vei esityksen Suomen Pankin johtokuntaan ja pankkivaltuusmiesten kokoukseen, ja se hyväksyttiin joulukuussa 1969. Neljän päivän päästä tästä yliopistoille lähti kirje, johon annettiin 11 päivää aikaa vastata.

Yksikään 14 korkeakoulusta ei kieltäytynyt. (Tampereen yliopisto tosin halusi lisäaikaa päätökselleen, kuten myös Turun kolme korkeakoulua, jotka halusivat Helsingistä Turkuun vedettävän multidrop-linjan, jotta voisivat yhdessä käyttää suurtietokonetta. Lopulta nekin suostuivat.) Joko ne olivat innoissaan, tai eivät vain uskaltaneet kieltäytyä.

Suurtietokoneprojektin vetäjäksi houkuteltiin tietojenkäsittelyn professori Auvo Sarmanto, joka oli kirjeen tullessa Jyväskylän yliopistossa käynnistämässä tietojenkäsittelyopin opetusta.

Paitsi lyhyttä vastausaikaa, Jyväskylässä ihmeteltiin kirjeen mukana tullutta lomaketta, jossa tiedusteltiin yliopiston halua luopua samalla omista tietokoneistaan. Myös kirjeen optimismi kummastutti. Sarmannon mukaan kaikki tietoliikenneyhteyksien saamista myöten oli saatu kuulostamaan helpolta.

”Koneista luopuminen oli alun alkaenkin kuoleva ajatus. Ei kokonaisen korkeakoulun laskentatehtäviä voida siirtää yhden hitaan yhteyden varaan.”

Jyväskylässä oli jo muutaman vuoden ollut käytössä oma IBM 1130, jonka lisäksi opiskelijat saattoivat tehdä harjoitustöitään VTKK:n IBM 360 -koneella.

Jyväskylässä niskakarvat nousivat viimeistään pystyyn, kun Univacin Suomen toimitusjohtaja saapui esittelemään konetta.

”Se myyntimiesten tulo oli hämmentävä kokemus, mehän oltiin ihan ummikkoja! Ja niillä tiedoilla sitten piti reagoida siihen Sitran kirjeeseen”, Sarmanto naurahtaa.

22. joulukuuta kirjatussa kirjeessä Jyväskylän yliopisto silti ilmoitti, että Jyväskylä oli kiinnostunut ”edullisesta tehokkaan tietokoneen käytöstä”, muttei luopuisi omasta tietokoneestaan.

”Rehtori Louhivaara oli sitä mieltä, ettei niin hienosta tarjouksesta voinut kieltäytyä. Ja totta on, että hanke oli aikaansa edellä, mistä se yliopistojen myöhempi oppositiokin syntyi. Kun ei korkeakouluissa oikein ymmärretty, mistä oli kyse.”

Väärässä järjestyksessä

Helmikuussa Suomen Pankki allekirjoitti 11,5 miljoonan markan arvoisen hankintasopimuksen Oy Sperry Rand Ab:n kanssa Univacista, ja korkeakouluihin tilattiin noin 150 erilaista päätettä. Huvi maksoi yhteensä noin 20 miljoonaa markkaa.

Sitten hanke eteni kuin juna. Kun Sarmanto palkattiin projektinjohtajaksi Sitraan kesällä 1970, Lauttasaaressa, jonne suurtietokone oli sijoitettu, VTKK suoritti jo testiajoja. Suurprojektin nimeksi oli vakiintunut Data-Sitra.

Pian alun optimismi alkoi kuitenkin rahastossa haihtua ja ongelmat kasautua Sarmannon pöydälle. Oikein mikään ei sujunutkaan niin kuin piti.

Suurin pullonkaula olivat tietoliikenneyhteydet. Päätteet kytkettäisiin Univaciin puhelinverkon avulla, mutta jo yhteyksien varmistaminen oli tuskaa.

Posti- ja lennätinhallitus (PLH) ei ollut Sarmannon mukaan lainkaan innostunut ratkaisemaan korkeakoulujen tiedonsiirto-ongelmia. Sitran Waris joutui jopa henkilökohtaisesti patistelemaan PLH:n pääjohtajaa Oiva Saloilaa, jotta korkeakoulut saisivat tarvitsemansa modeemit ja luotettavat puhelinlinjat. Tämän jälkeen asia alkoi hoitua, mutta Sitra joutui hankkimaan modeemit Nokialta ja lahjoittamaan ne PLH:lle, joka puolestaan vuokrasi ne kouluille nimelliseen hintaan.

Silti nopeiden modeemien toimitukset myöhästyivät yli vuodella. Turun ja Helsingin välistä multidrop-linjaa ei saatu koskaan toimimaan kunnolla.

Seuraavana vuonna, kun yliopistot vihdoin pääsivät käsiksi koneeseen, törmättiin uusiin ongelmiin. Tietoliikenneyhteydet olivat hyvin hitaat ja epäluotettavat, ja iltapäivisin kiinteät puhelinlinjat ruuhkautuivat täysin.

”Koko juttu tehtiin väärässä järjestyksessä”, Sarmanto sanoo nyt.

”Ensin olisi pitänyt selvittää tietojensiirtoverkko, mutta VTKK ei ymmärtänyt tätä ongelmaa. Se oli hemmetinmoista hosumista.”

“

Kun yhteydet saatiin jokseenkin kuntoon, tuskan aiheeksi nousi tiedonsiirrossa katoava data.

Se johtui joko huonoista linjoista tai tietokoneohjelmista. Ohjelmistoja jouduttiin koko ajan korjaamaan ja VTKK joutui käyttämään henkilökuntaansa ongelmien ratkaisuun.

“

Sitten keskustietokone alkoi kaatuilla.

Jo 25 samanaikaista käyttäjää saattoi saada laitteen juntturaan, ja töitä katosi ajojonoista. Koneen kapasiteetin oli arvioitu riittävän kahdeksi ensimmäiseksi vuodeksi, mutta kävikin ilmi, että se oli alun alkaenkin riittämätön korkeakoulujen tarpeisiin, eikä se sopinut lainkaan osituskäyttöön.

“

Tutkijoilla oli mennyt jonkin aikaa päästä juoneen mukaan, mutta nyt kun kone oli Suomessa, se synnytti myös uusia tutkimusprojekteja.

”Eihän se pitänyt lainkaan paikkaansa, eikä sitä konetta ollut rakennettu sellaista kuormitusta varten. Myyjä veti siinä kyllä höplästä. Myös VTKK aliarvioi raskaasti korkeakoulujen laskentatarpeen”, Sarmanto tuhahtaa.

Ongelmia aiheutti myös laitteiden ja verkon huolto, joka rakennettiin tyhjästä.

“

Ja oikeastaan tyhjästä rakentaminen oli syynä aivan kaikkeen.

Aikataulu oli ollut hyvin tiukka, joten laitteiden kunnolliset kuormitusajot jäivät suorittamatta, mikä tarkoitti, ettei alun alkaenkaan tiedetty, miten ne toimisivat käytössä. Asiaa olisi helpottanut, jos kokemuksista olisi voitu kysyä muualta, mutta suurtietokonehankkeessa oltiin Suomessa yleisesti jälkijunassa. Keskolla tosin oli Univac 492-verkko, mutta se oli viritetty jakelukaupan tarpeisiin, eikä tämä konsepti toiminut enää 1108:lla.

Viimeinen kirsikka Data-Sitra-kakun päälle oli yllättäen kuitenkin raha.

Korkeakoulujen olisi pitänyt vastata Univacin käyttökuluista, mutta ne ilmoittivat, ettei niillä ollut varaa. Vuonna 1971 yksistään keskuslaitteiston käyttökustannukset olivat 2,5 miljoonaa markkaa huollosta, VTKK:n kuluista ja tietojensiirtoverkon ylläpidosta johtuen.

Valtiovarainministeriö puolestaan katsoi, että Suomen Pankin ison pesämunan olisi pitänyt riittää. Lopulta Sitra sai asian sovittua jotenkin valtiovarainministeriön kanssa

Tyytymättömyys korkeakouluissa kasvoi. Sitran toimistossa se kuului Sarmannon kovaäänisinä puhelinkeskusteluina. Sarmannon mukaan Waris alkoi vähitellen väsyä ainaisiin huonoihin uutisiin.

”Ei se ollut Sitralle juhlaa. Olin siellä pahanilman lintu, kun jouduin kertomaan, että taas meni pieleen. Se oli epäkiitollista hommaa”, hän sanoo.

Vähitellen rahastossa alettiin tosiaan oivaltaa, etteivät sen voimat tai Suomen Pankin varat riittäisi korkeakoululaitoksen kattavan tietokoneverkon ylläpitoon. Tutkijat olisi pitänyt kouluttaa keskustietokoneen käyttäjiksi. Tähän Sitra ei olisi kyennyt. Toisin sanoen Data-Sitra osoittautui liian suureksi hankkeeksi.

Rahasto antoi ratkaisevan piristyksen tietojenkäsittelylle, mutta kehitystyö ja hallinto kuuluivat muualle, ajateltiin.

Vetäytymiseen vaikutti myös suuremman suunnitelman kaatuminen.

“

Sitra oli visioinut, että keskustietokoneen yhteyteen perustettaisiin tietojenkäsittelyn tutkimuslaitos.

Suomen Akatemia ja korkeakouluneuvosto eivät olleet siitä kovinkaan kiinnostuneita, mutta tukivat ideaa tietyin ehdoin. Valtiovarainministeriön järjestelyosasto kuitenkin tyrmäsi esityksen.

”Silloin vuonna 1971 kun Sitra esitti asiaa ja tapasimme valtiohallinnon johtajia, virastovaltuutettu Seppo Salminen pani hirveästi hanttiin. Hän oli silloinen atk-diktaattori, ja katsoi, ettei tällaista tarvita.”

Lopullinen syy ei ikinä selvinnyt Sarmannolle tai tiettävästi muillekaan.

Kun Salminen Sarmannon mukaan sitten tajusi, että Sitra luopuu suurtietokoneesta, virastovaltuutettu keksi hätäratkaisun: Opetusministeriöön perustettiin muutaman hengen tietokoneryhmä. Sarmanto palkattiin sen johtoon, mutta VTKK olisi edelleenkin päävastuussa keskustietokoneesta.

Tammikuussa 1972 kaksi vuotta Data-Sitran aloittamisesta Suomen Pankki ja Sitra sitten luovuttivat projektin puitteissa hankitut tietokoneet ja vastuun opetusministeriölle.

Sarmannon muistot seuraavilta vuosilta eivät ole hyviä.

”Opetusministeriössä ei ymmärretty, mistä olivat olleet päättämässä. He ajattelivat sitä statusjuttuna – että Suomi on muita edellä. Esimerkiksi keskustietokoneen mukana siirtyneitä sopimuksia ei tutkittu kunnolla. Tarkoitus oli ollut, että sen muistia kasvatetaan tiettyyn päivämäärään mennessä. Siitä lisämuistihankinnasta syntyi hemmetinmoinen tappelu, ja meni monta vuotta ennen kuin ministeriö pääsi jyvälle asiasta. Matkalle mahtui monta mutkaa.”

”Se Sitran ajatus tutkimuslaitoksesta oli hyvä. Silloin se olisi miehitetty oikealla tavalla. Opetusministeriökin olisi halunnut, että koulutamme käyttäjiä, mutta ei meillä ollut siihen resursseja.”

Koko maan kattava tietokoneverkko oli tyydyttävässä kunnossa vasta vuoden 1972 lopussa, mutta Univacin lähtölaskenta oli jo alkanut. Seuraavien vuosien aikana konetta hieman paranneltiin esimerkiksi keskusyksikköä vaihtamalla – mutta matalalla profiililla.

Ministeriössä oli päädytty siihen, että Univacista luovutaan heti, kun saatiin jotain muuta tilalle.

“

Usko supertietokoneeseen oli kadonnut, ja keskitetystä tietojenkäsittelystä oli tullut kauhukuva.

Seuraavina vuosikymmeninä voimavarat suunnattiin korkeakoulujen oman tietokonekannan kartuttamiseen voimakkaan keskittämisen sijaan.

Vielä pitkään niiden hankintoja tosin sääteli VTKK.

Vauvanaskelin tietoverkkojen maailmaan

Data-Sitra kuulostaa monin tavoin epäonnistuneelta hankkeelta, utopialta, jolla ei ollut mitään kosketusta todellisuuteen. Mutta oliko se sellainen?

”Ajankohta ei ollut otollinen suurtietokonehankkeen läpimurrolle. Se visio oli kaksikymmentä vuotta aikaansa edellä”, 20 vuotta sitten opetusministeriöstä eläköitynyt Sarmanto sanoo.

Ainakaan tekniikan taso, ajan henki ja yliopistojen tilanne ei tukenut tätä.

Tietojenkäsittely ei varmastikaan ollut päättäjillä ensimmäisten edistettävien asioiden joukossa. Korkeakoulut taas kilpailivat keskenään, joten yhteiskunnan tulevaisuudenvisioiden sijaan niitä kiinnosti – varsin luonnollisesti – enemmän omat kasvuedellytykset.

”Yliopistot jakoivat niukkuutta moneen osaan, eikä siitä hyvää seurannut. Ei Kekkosen ukaasin alla perustetuilla uusilla korkeakouluilla ollut suuria intressejä yhteistoimintaan. Mutta tietokoneverkko avitti tätä.”

Ja vaikka Data-Sitra ei ehkä parantanut ”ratkaisevalla tavalla korkeakoulujen mahdollisuuksia suorittaa kansainvälisestikin merkittävää tutkimustyötä”, kuten Sitran vuoden 1971 toimintakertomuksessa kerrotaan, ei sen merkitystä voi vähätellä.

Se paitsi nosti merkittävällä tavalla korkeakoulujen tietokonekapasiteettia ja liikautti tutkimuksia eteenpäin, ennen kaikkea ajoi tietotekniikan kertaheitolla yliopistomaailmaan.

Kun joku nosti asian pöydälle, korkeakoulujen ja päättäjien täytyi väistämättä ottaa kantaa kehittyvään tietotekniikkaan ja yhteistyöhön. Projektilla myös luotiin pohja korkeakoulujen ja tutkimuksen tietoverkko Funetille, jonka sanotaan olleen Suomen tie internettiin.

”Ehkä se Data-Sitran tärkein tehtävä oli osoittaa heikkouksia systeemissä. Se ei tuonut valmiita ratkaisuja, mutta avasi ihmisten silmiä. Loi pohjan sille hybrikselle, että mitä luonnontieteet voivat saada aikaan tietokoneiden avulla”, Sarmanto sanoo ja naurahtaa: ”Mutta ei perkule, ei mulla taida olla sen lisäksi mitään muuta sanottavaa kuin kritiikkiä. En mä valitettavasti voi kehua tämän enempää.”

Näin jälkikäteen ja suomalaisen it-osaamisen näkökulmasta tarkasteltuna tuokaan ei toki ole vähän.

Mutta hetkonen. Entä sitten alkuperäinen Univac 1108? Se oli korkeakoulujen käytössä vielä vuoteen 1982, jolloin se romutettiin ja tilalle tuli uudempaa tekniikkaa edustava 1100-malli. Yksi vanhan keskustietokoneen komponenteista päätyi lopulta Eino Tunkelon työhuoneen seinälle Teknilliseen korkeakouluun.

Tässä artikkelissa käytetyt lähteet.