Moni varmaan luuli, että Koneen tuore toimitusjohtaja Pekka Herlin oli seonnut lopullisesti. Elettiin vuotta 1967, ja Herlin oli huomannut tutkiessaan kilpailijansa Asean hissiyhtiön tilinpäätöksiä, ettei Ruotsin merkittävimmän teollisuussuvun omistama Asea-Graham kyennyt tekemään voittoa. Pienelle köyhälle suomalaisyhtiölle se merkitsi tilaisuutta: mitä jos Kone Oy ostaisikin Asean hissituotannon Wallenbergeilta?

Suunnitelma sisälsi suuria, henkilökohtaisiakin riskejä, joten kun Herlin esitteli ajatuksensa Hyvinkään hissitehtaalla työntekijöilleen, nämä luultavasti pyörittelivät päätään. Kone oli heikoissa kantimissa, joten itseään suuremman yrityksen havitteleminen kuulosti varmasti kaistapäiseltä. Suomessa rakentaminen sakkasi, joten hissien kysyntäkin oli vähentynyt. Lähinnä kotimaan markkinoilla toimineen Koneen ongelmia lisäsi valtion monialayhtiö Valmet, joka oli tullut samalle tontille. Sen myötä hintakilpailu oli muuttunut armottomaksi.

Vielä tähän mennessä Kone oli selvinnyt nostureistaan saamillaan voitoilla, mutta kuinka pitkään?

“

Yrityksen oli siis pakko kasvaa ja investoida tai sitten oli varauduttava siihen, että lopulta joku suurempi tulisi ja ostaisi sen, Herlin arveli.

Mistä löytää rahoitusta kunnianhimoiselle kasvulle?

Mutta jos työntekijät pitivät kasvusuunnitelmaa hulluna, niin pitivät myös pankit. Koneella ei ollut riittävästi rahaa yritysostoihin, joten se oli riippuvainen niiden lainoista.

Rahoituslähteen löytäminen osoittautui kuitenkin vaikeaksi. Ensin Herlin pyysi lainaa yrityksen kotipankista Kansallis-Osake-Pankista. Pääjohtaja Matti Virkkunen kuitenkin tyrmäsi aikeet jo heti kättelyssä. ”Kuule poika-Pekka, et sinä tuommoisissa asioissa pärjää, me ei tähän rahaa anneta”, Virkkusen kerrotaan sanoneen.

Vähättelyä selittää ehkä eletty aika. Kansainvälistä menestystä havittelevia suomalaisia yrityksiä pidettiin kotimaassa kummajaisina – metsäteollisuusyrityksiä lukuun ottamatta – eikä niitäkään ollut jonoksi asti. Ulkomaisia lainoja puolestaan oli vaikea saada, sillä länsimaiset lainoittajat näkivät Suomen geopoliittisena riskinä, mikä näkyi korkeina lainamarginaaleina. Lisäksi kaikki teollisuuden suurinvestoinnit edellyttivät Suomen Pankin erityislupia ja -järjestelyjä ulkomaisten luottojen maahantuomiseksi.

Herlin, joka oli päättänyt pitää Koneen johtavan markkina-aseman hinnalla millä hyvänsä, ei kuitenkaan lannistunut. Hän kääntyi Suomen Pankin puoleen ja kutsui sen johtokunnan jäsenet Päiviö Hetemäen ja Aarre Simosen lounaalle, jolla hän esitteli 15 miljoonaa markkaa vaativan ideansa.

Yllättävää kyllä, Simonen ilmeisesti suhtautui suunnitelmaan heti myötämielisesti.

”Sopisiko se, että Suomen Itsenäisyyden Juhlarahasto antaisi sen 15 miljoonaa kahtena eränä, 10 miljoonaa tänä vuonna ja 5 miljoonaa ensi vuonna, ja sopisiko teille mitenkään, että maksuaika olisi 10 vuotta, ja että korko olisi 4,5 prosenttia?” hänen kerrotaan kysyneen Herliniltä.

Hetemäki sen sijaan yritti toppuutella.

”Voimmeko me nyt tämmöistä päätöstä tässä tehdä”, hänen kerrotaan epäilleen, vaikka ilmeisen turhaan.

”Meillähän on konsensus, vai mitä? Molemmat johtokunnan jäseniä, että näin se tuli. Pankaa paperit vetämään”, sanotaan Simosen vastanneen.

Tuon aikaisesta konsensuksesta kertoo toki jo tapa, jolla Herlin oli Wallenbergit alun perin ostoon suostutellut. Apuna juonessa käytettiin presidentti Urho Kekkosta, johon Herlinillä oli läheiset suhteet. Herlin nimittäin arveli, ettei Marcus Wallenberg voisi kieltäytyä illalliskutsusta, jos Kekkonen olisi paikalla. Suomi kun etsi parhaillaan sopivaa toimittajaa ydinvoimalalle, ja Asea oli yksi ehdokkaista.

Suunnitelma toimi ja juhlaillallinen katettiin Thorsvikin kartanoon. Kun Wallenberg saapui paikalle kymmentä minuuttia ennen Kekkosta, kerrotaan Herlinin vetäneen miehen syrjään ja käyneen heti suostuttelemaan. Kun Kekkonen sitten illallisen jälkeen huomautti, että tarkoitus oli puhua bisnestäkin, Wallenberg vastasi, että asia oli jo hoidossa.

Aivan niin helposti kaikki ei toki käynyt, sillä Wallenbergillakin oli ehtonsa: Kone saisi Asean hissiyhtiöistä vain 49 prosenttia ja Wallenbergit puolestaan 43 prosenttia Koneen äänivallasta. Tällä teollisuuspohatta luultavasti ajatteli varmistavansa, että jos ja kun Kone sortuisi suuruudenhulluuteensa, kaatuisi se ruotsalaisten syliin.

Sitran rahoitus polkaistaan käyntiin

Kun Herlin tämän jälkeen sai vielä Suomen Pankinkin taakseen, kaikki oli valmista. Ensin Kone laski liikkeelle debentuurilainan eli joukkovelkakirjalainan, jonka haltijoilla on muita velkojia huonompi asema, jos lainan liikkeelle laskenut yritys menee konkurssiin.

Joulukuussa 1968 Suomen Pankki sitten päätti myydä debentuureja kuuden miljoonan markan nimellismäärästä Sitralle. Sitra merkitsi tämän riskillisen lainan vielä samana vuonna, ja lainasaatava kirjattiin osaksi Sitran osakepääomaa. Koroksi tuli 7,5 prosenttia, joka oli tuon aikaiseen yleiseen yhdeksän prosentin korkoon verraten kohtuullinen.

Sitran tilinpäätöksestä näkyy arvopaperisalkuissa Kone Oy:n debentuurilainoja myös vuodelta 1969 ja myöhemminkin. Debentuurit olivat suurimmillaan noin 12 miljoonaa markkaa.

Kone ei kuitenkaan ollut missään määrin erityistapaus, sillä Sitra rahoitti metsäteollisuutta, esimerkiksi Kaukasta ja Serlachiusta, vielä suuremmilla summilla. Myös esimerkiksi Fiskarsia, Teollistamisrahastoa ja Mortgage Bank of Finlandia rahoitettiin hissiyhtiötä tuntuvammin.

“

Sitran avulla Kone osti ensin osan ja pian loputkin Asean ja sen tytäryhtiön osakkeista. Samana vuonna se solmi yhteistyösopimuksen myös tanskalaisen Thrige-Titan AS:n kanssa.

Näiden myötä Koneen ulkomaiset hissitilaukset moninkertaistuivat.

Seuraavana vuonna 1969 myynti EFTA-alueelle oli jo yli 60 prosenttia koko myynnistä, emoyhtiön liikevaihto kasvanut 35 prosenttia ja emoyhtiön palveluksessa olevien työntekijöiden määrä kasvanut lähes neljänneksellä.

Meni vain muutama vuosi, kun Kone oli jo onnistunut kääntämään Asean liiketoiminnot voitolliseksi. Wallenbergitkin saatiin lunastettua ulos Koneesta jo 70-luvun alussa. Kone oli myös luotettava lainansaaja, sillä yritys alkoi maksaa lyhennyksiä Sitralle jo vuosien 1971 ja 1972 paikkeilla. Vuoteen 1982 mennessä Kone oli rahastolle velkaa enää alle miljoona markkaa.

Voitokas loppu on historiaa

Kuten tiedetään, merkittävä asema Pohjoismaissa ei kuitenkaan riittänyt yhtiölle. Asea-kauppoja seurasi useita yritysostoja Euroopassa, kuten Espanjassa, Itävallassa, Ranskassa ja Saksassa. Vuonna 1975 yhtiö osti myös yhdysvaltalaisen Westinghousen Euroopan hissituotannon. Eikä laajentuminen vielä siihenkään loppunut.

Yhtä kaikki, riski oli kannattanut. Vain kuudessa vuodessa Kone oli moninkertaistanut liikevaihtonsa ja saavuttanut Pohjois-Euroopan markkinajohtajan aseman. Samalla siitä oli tullut ensimmäinen suomalainen aidosti kansainvälinen yritys.

Tässä artikkelissa käytetyt lähteet. Video: © YLE Elävä Arkisto