Ei ihme, että teknikko Tauno J. Koskela oli vienyt uudet jalkapallokenkänsä testattavaksi juuri HJK:lle. Klubi oli 60-luvun alkupuolella siirtynyt jalkapallon Suomensarjassa yritysmaailman tapoihin ja sääntöihin. Apu-lehden kustantaja ja HJK:n puheenjohtaja Olli Lyytikäinen ja kahdeksan vuotta FC Toulousessa pelannut suomalaislegenda Aulis Rytkönen olivat Lyytikäisen seteleillä ja Rytkösen asiantuntemuksella rakentaneet huippujoukkueen, joka veti Helsingissä pelikatsomon täyteen.

Jalkapallo oli koko 60-luvun Suomen suosituin joukkuelaji, mutta HJK oli aivan omaa luokkaansa. Ensinnäkin se teki kotiotteluillaan katsojaennätyksiä: Esimerkiksi vuonna 1965 HJK-Haka-ottelua seurasi yli 17 000 maksanutta katsojaa, mikä oli enemmän kuin koskaan ennen. Se vei toimintansa muutenkin uudelle tasolle. Sillä jos Suomi kaupallistui, niin Klubikin kaupallistui.

Otteluihin tuli humua ja krääsää, pelipaitoihin ja käsiohjelmiin mainoksia. Ja toisin kuin mihin oli totuttu, Köyhä-Olliksi kutsuttu Lyytikäinen antoi menestyksen näkyä. Tämän johdolla pelaajat söivät ajan tapaan harvinaisesti ravintoloissa ja kävivät jopa DC-6-koneella Kanarialla harjoittelemassa.

Lupaava idea keveistä ja kestävistä jalkapallokengistä

Ehkä kaikki tämä oli tehnyt vaikutuksen teknikko Koskelaankin tai sitten hän oli alun alkaenkin vannoutunut Klubin kannattaja. Joka tapauksessa Koskelalla oli hyvä idea. Hän aikoi kehittää V-nastaiset jalkapallokengät, jotka olisivat markkinoilla olevia kenkiä keveämpiä ja pitävämpiä, ja vetäisivät vertoja suosituille Adidaksille ja Länsi-Saksassa valmistettaville kengille. Prototyyppinsä hän kiikutti HJK:lle.

HJK:n pelaajat pitivät kokeilemastaan, ja tilanne näytti muullakin tavoin suotuisalta: 35 kappaleen koe-erän valmistaneet Muovi ja Muotti sekä Parkanon Jalkineliike olivat halukkaita aloittamaan kenkien sarjatuotannon. Osuustukkukauppa OTK, Kesko ja tavaratalo Kappa-Keskus puolestaan olivat valmiita markkinoimaan kenkää ja ottamaan sen valikoimiinsa.

“

Ainoa vain, ettei kenkä ollut vielä valmis. Se vaati jatkokehittelyä – ja rahaa.

Keksintö osoittautuu sudeksi

Kun Koskela vuonna 1967 etsi kengälleen rahoittajaa, hänellä täytyi olla jo jonkin verran omaa rahaa kasassa. Hän nimittäin pyysi ulkopuolista tukea vain 4000 markkaa, vaikka tuotekehityshankkeen kokonaisarvio oli rahoitushakemuksen mukaan 20 000 markkaa. Sponsor Oy puolsikin hakemusta, ja Sitra lähti rahoittajaksi.

Pian tosin kävi ilmi, että kokonaisarvio oli ollut alakanttiin. Sitra myönsi hankkeelle vielä pienen summan lisärahaa, turhaan. Kengät eivät nimittäin koskaan valmistuneet.

Koskela kehitti tuotettaan vuoden 1968 loppuun saakka, mutta koekäyttö toi koko ajan esiin pieniä vikoja, jotka vaativat korjauksia. Sitran tuolloinen tekninen yliasiamies Eino Tunkelo muistelee, että nappuloiden kiinnitys ei pitänyt ja kenkien pohja halkeili.

“

”Markkinointinäkymät olisivat olleet hyvät, jos kenkä olisi valmistunut”, Sitran tekemässä loppuarviossa todetaan.

Sponsorin johtokunta kuitenkin katsoi, ettei keksinnöllä ollut enää kehitysmahdollisuuksia ja vapautti keksijän takaisinmaksuvelvollisuudesta.

Mutta jos kengille kävi huonosti, huonolta oli alkanut näyttää myös HJK:n osalta. Ottelu ottelulta Klubin menot ylittivät tulot, jääkiekko ja taitoluistelu nekin söivät kassaa ja pelikin yski. 60-luvun loppuun tultaessa seura oli taloudellisessa kriisissä, josta noustiin vasta seuraavalla vuosikymmenellä puheenjohtajavaihdoksin ja pankkilainoin.

Keksintöideoiden rahoitus siirretään muualle

Teknikko Koskelan jalkapallokengät eivät toki olleet ainoa pettymys. Entisten sitralaisten mukaan ajan myötä Sitran ensimmäinen yliasiamies Klaus Waris kyllästyi yksityisten keksijöiden yksittäisiin keksintöihin, jotka osoittautuivat kaikkein ongelmallisimmiksi rahoituskohteiksi.

“

Monet rahoitusanomukset olivat epärealistisia ja toteutuskelvottomia, ja keksijät työllistivät pienen henkilökunnan yliasiamiestä myöten.

Ikiliikkujiakin oli ollut.

Tämän vuoksi Waris halusi keksintöideat ulos Sitrasta. Ensin keksintöideoiden käsittely siirrettiin Suomen Kulttuurirahaston alaiselle Maili Aution rahaston keksintötoimistolle, jolle myönnettiin tähän tarkoitukseen vuosittainen määräraha. Kun sen voimat eivät enää riittäneet, Sitra, SKR ja kauppa- ja teollisuusministeriö perustivat toukokuussa 1971 Keksintösäätiön, joka aloitti toimintansa vielä saman vuoden loppupuolella. Valtio rahoitti sen budjetista puolet, Sitra ja Kulttuurirahasto neljänneksen.

Entisten sitralaisten mukaan spin-off ei poistanut yksityishenkilöiden kehitelmiin liittyviä ongelmia. Vaikka keksijöiden ideoita käsitteli nyt niihin erikoistunut säätiö, senkin alaisuudessa moni hanke epäonnistui.

”70-luvullahan meillä oli ajatus takaisinmaksuprojekteista, mutta ei sieltä loppujen lopuksi oikein mitään saatu koskaan takaisin. Eivät ne olleet tuottavia projekteja”, Sitrassa käsittelijänä työskennellyt Jali Ruuskanen sanoo.