Aukkoja sivistyskäsityksessä

Sivistys perinteisessä muodossaan ei ole sellaisenaan pystynyt ehkäisemään viheliäisiä ongelmia, kuten ilmastokriisiä tai demokratian kriisiä. Sillä on ollut painolastinaan turhan tiukat sidokset nationalismiin sekä yksilö- ja ihmiskeskeisyyteen. Näiden sidosten höllentäminen ja sivistyskäsitteen uudelleenarviointi on siis toivottavaa. Päivitys on tarpeen, jotta sivistys pystyisi paremmin luomaan kestävää yhteiskuntaa ja kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Heti aluksi on korostettava, ettei sivistystä kuitenkaan tarvitse määritellä kokonaan uudelleen. Perinteisesti käsitetyllä sivistyksellä on oma tärkeä arvonsa esimerkiksi kriittisen ajattelun ja inhimillisen kasvun edistäjänä. Näitä arvoja ei haluta hukata, mutta olisi kuitenkin hyvä saada sivistys ulos sen entisistä ja nykyisistä ”laatikoista”, tarkentaa tai laajentaa sen käyttöalaa sekä erityisesti saada se paremmin vastaamaan nykymaailman haasteisiin.

Sivistystyö on ollut keskeinen osa historiaa Suomessa ja muissa Pohjoismaissa, mutta nyt täälläkin on syytä painottaa tuota työtä uudella tavalla. Tekemällä tämän me suomalaiset voimme säilyttää paikkamme sivistyksen eturintamassa ja toimia esimerkkinä kansainvälisesti.

Salaisuus Pohjoismaiden menestyksen takana

Sivistys ei ole pelkästään käytöstapoja, koulutusta tai tieteiden ja taiteiden tuntemusta. Se ei myöskään ole vain niin sanottua akateemista elämää. Eikä sen myöskään tulisi olla vain yksilön sisäinen ominaisuus – niin kutsuttu persoonallisuussivistys on tarkoituksetonta, ellei se hyödytä myös kanssaihmisiä (ks. Niemelä 2011). Sivistys on enemmän kuin mikään näistä yksinään.

Edellisiä laaja-alaisemman käsityksen mukaan sivistys on inhimillisen kehityksen, hyvinvoinnin ja sopeutumiskyvyn perusta muuttuvassa maailmassa. Käsitteen juuret ovat antiikissa asti, esimerkiksi kreikkalaisessa paideia-käsitteessä. 1700-luvulla saksankielessä alettiin käyttää termiä Bildung, jolla tarkoitettiin eräänlaista ihmisten inhimillistämistä, sekä tiedollisten valmiuksien että moraalisten hyveiden kehittämistä. (Kivistö & Pihlström 2018.)

Siinä missä Saksassa jäätiin enemmän filosofisiin sivistyspohdintoihin, Pohjoismaissa sivistysideaa alettiin toteuttaa vahvasti käytännössä. 1800-luvulla alkanut kansansivistystyö on ollut keskeinen tekijä pohjoismaisten kansallisvaltioiden ja niiden yhteiskuntamallin luomisessa. (Ks. Andersen & Björkman 2017; Ojanen 2016.) Suomessa sana ”sivistys” löytyy ensimmäisen kerran painettuna Turun Wiikko-Sanomista 1820-luvulla.

Kirjassaan The Nordic Secret (Andersen & Björkman 2017) tanskalainen Lene Andersen ja ruotsalainen Tomas Björkman kuvaavat, miten kansansivistys eli vapaa sivistystyö on ollut ”salaisuus” Pohjoismaiden taloudellisen ja sosiaalisen menestystarinan takana. Taulukossa 1 on mukaillen tiivistetty Nordic Secret -kirjassa kuvatut sivistyksen eri vaiheet Pohjoismaissa. Taulukossa kuvattu viimeinen, kolmas vaihe on se, jonka kirjan kirjoittajat nyt haluaisivat alkavan.

Taulukko 1. Kansansivistyksen kolme vaihetta Pohjoismaissa

Edellä olevassa taulukossa kuvattu vaihe 1 kesti Suomessa pidempään kuin muissa Pohjoismaissa. Meillä kansakunnan rakentaminen jatkui valtion ja kansan yhtenäisyyden rakentamisena pitkälle 1900-luvulle. Itsenäistyminen vasta vuonna 1917 ja sitä seurannut sisällissota sekä muita Pohjoismaita raskaammat toisen maailmansodan sotavuodet myöhästyttivät siirtymistä vaiheeseen 2. Sotien jälkeen olemme ottaneet muut Pohjoismaat kuitenkin nopeasti kiinni.

Sivistyskäsityksemme pohjautuu vahvasti saksalaiseen Bildung-ajatteluun. Tuohon traditioon nojautuminen kuitenkin pitää sisällään myös ajatteluamme rajoittavia ongelmia. Kyseinen perinne korostaa muun muassa kurin ja järjestyksen merkitystä sivistysprosessin ehtona, ja niiden avulla ihmisen oletetaan ylittävän eläimellisen luontonsa, mikä tarkoittaa myös luonnon ja kulttuurin (mukaan lukien talous) eron painottamista. Tämän perinteen mukainen sivistyskäsitys on hyvin ihmiskeskeinen. Muun luonnon kohtalo on sen piirissä pitkään jäänyt liian vähälle huomiolle. (Heikkinen 2018.) Tällaista ei-inhimillisen ja luonnon unohtamista on kritisoitu myös muun muassa kriittisen posthumanismin piirissä (Toikkanen 2019; Koskinen 2019).

Sivistys pelkästään perinteisesti käsitettyyn ihmisyyteen pyrkimisenä onkin osaltaan johtanut tilanteeseen, jossa ihmisten toiminta on niin vaikuttavaa, että se todella merkittävästi muuttaa maapallon pintaa, ilmakehää, valtameriä ja ravinnekiertoja (antroposeeni). Ikävä kyllä biosfäärimme on tämän takia nyt lähestymässä tilaa, jossa ihmisen elinmahdollisuudet ovat vaarassa. (Heikkinen 2018; ks. Lehtonen & Salonen & Cantell 2019.) Tämä on painava argumentti sivistyskäsityksemme päivittämisen puolesta – turvataksemme elinmahdollisuutemme meidän on syytä arvioida uudelleen sivistyksen vahva sidos pelkkään ihmiskeskeisyyteen. Edellä olevan taulukon kuvaamaan sivistystyön vaiheeseen 3 olisi tällä perusteella siis lisättävä myös ei-inhimillisen luonnon hyvinvointi ihmisten hyvinvoinnin rinnalle. Lisäksi sivistyskäsityksen liiallisen yksilökeskeisyyden vähentäminen voisi auttaa erilaisten hyvinvointiongelmien lieventämisessä.

Siinä missä sivistyksellä oli viime vuosisadan alussa ja vielä myöhemminkin nationalistinen tehtävä kansakunnan rakentamisessa ja hyvinvointivaltiomme pohjustamisessa, sillä voisi olla nyt vahva rooli uudenlaisessa yhteiskunnallisessa transformaatiossa – sellaisessa muutoksessa, jota nykyajan viheliäisten ongelmien ratkaiseminen vaatii. Sivistys ei tietenkään yksin sitä tuota, mutta toisaalta kestävää ja riittävää transformaatiota tuskin saadaan aikaan ilman uudelleenajateltua sivistystä.

Historian kuluessa sivistystä on käytetty erilaisiin asioihin. Sen avulla tai siitä on rakennettu erilaisia narratiiveja (tarinoita). On syytä kysyä, mitä uutta sivistykseen pitäisi nykyaikana kuulua? Mikä olisi sen uusi narratiivi?

Opetushallituksen pääjohtajan Olli-Pekka Heinosen mukaan Suomen sivistystarina on voimakkaasti kytkeytynyt suomalaisuuden tarinaan. Hän kuitenkin kysyy Hengenpimeyttä vastaan -kirjaan (Blåfield 2019) tehdyssä haastattelutekstissä, että täytyykö sen yhä olla niin.

”Kun esille nousevat isot kysymykset koko ihmislajin tai maapallon selviytymisestä, identiteetti rakentuu entistä useammin globaalisti. Varmasti erityisesti nuoremmissa ikäluokissa.

Snellman sanoi hyvin, että ajatus siitä, että sivistys olisi jotain ajatonta, on täysin elämälle vieras. Se on ajassa kehittyvä ja muuttuva asia, joka täytyy määrittää kussakin ajassa aina uudelleen. Onko meillä tässä ajassa kaiken kaikkiaan liikaa defenssejä päällä, kykenemmekö määrittelemään sivistystä uudella tavalla?”

Lainaus korostaa myös sitä, ettei sivistyksen käsite ole muuttumaton tai selkeästi rajattava. Sen sijaan sivistyksen käsite on hyvä tunnistaa dynaamiseksi eli aktiiviseksi ja eläväksi.

Sivistys ja osaaminen ovat eri asioita

Suomessa puhe sivistyksestä on ollut pari vuosikymmentä melko hiljaista, vaikka aivan viime aikoina sanaa on ruvettu käyttämään ahkerammin. Sivistykseen kyllä viitataan, kun puhutaan elinikäisestä oppimisesta. Vaarana kuitenkin on, että nämä viittaukset ovat vain juhlapuheiden täytettä ja että jossain määrin yksilökeskeinen ajatus elinikäisestä tai jatkuvasta oppimisesta jää sekin vain eräänlaiseksi vastaukseksi elinkeinoelämän valittelemaan osaavan työvoiman pulaan tai työntekijöiden lisäkoulutuksen uudeksi nimeksi. Tällöin sivistykseen liittyvä yhteiskunnan sopeutumiskykyä parantava ja ajattelumalleja kehittävä kriittisyys jää helposti unohduksiin.

Sivistys ja osaaminen eivät ole toistensa synonyymeja, vaikka ne ovatkin osin päällekkäisiä ja linkissä keskenään. Toki uuden oppimista ja vaikkapa medialukutaitoa tarvitaan kipeästi niin sanotussa totuudenjälkeisessä ajassa, mutta eivät ne ehkä yksinään vielä ole varsinainen muutosvoima. Joka tapauksessa sivistyskäsityksen päivittämisen myötä myös elinikäisen oppimisen idea voisi saada lisää ulottuvuuksia.

Sivistystyö voisi olla paljon muutakin kuin perinteisiä koulutus- tai osaamisprojekteja, joita Suomessa jo on paljon eri koulutusasteilla. Monissa näissä projekteissa sivistys on kuitenkin jäänyt sivuosaan, mihin syitä löytyy esimerkiksi siitä, että osaaminen ja sivistys ovat käsitteitä, jotka sisältönsä ja lähtökohtiensa osalta vetävät osin eri suuntiin. Näitä käsitteitä ja niistä käytyä keskustelua ovat analysoineet esimerkiksi tutkijat Tuukka Tomperi ja Jaakko Belt, ja heidän mukaansa osaamiskeskusteluissa korostuvat työn muutos, elinkeinoelämän vaatimukset, työelämätaidot ja teknologinen murros. Sivistys on kuitenkin osaamista laajempi käsite, johon kuuluvat myös arvoreflektio sekä erilaisten perusoletusten kriittinen tarkastelu ja uudelleenajattelu. (Tomperi & Belt 2019.)

Sivistyksen arvostusta on lisättävä, ja uudelleenajateltua sivistystä kannattaa tarjota entistä näkyvämmin merkityksellisen elämän tukipilariksi. Silloin se toimisi vastavoimana populistisille, esimerkiksi tiede- ja akateemista asiantuntijuutta alaspainaville virtauksille tai voimattomuuden tunteelle, jota moni kokee viheliäisten ongelmien edessä. Jotta näihin tavoitteisiin päästäisiin, on syvällisen ja avoimen keskustelun aikaansaaminen sivistyksestä ja sen mahdollisista uusista tehtävistä tärkeää. Myös käsitystämme sivistysvaltiosta voisi virkistää.

Nykyaikainen sivistystyö ei enää voi olla entisenkaltaista kansan valistamista ylhäältä alaspäin, vaan se kaipaa nykymaailmaa heijastelevaa tarkoitusta. Tätä ajatusta ehkä selventää vertaus suomalaisen työväen sivistystyön sankarin Väinö Voionmaan (1869–1947) ajatteluun. Voionmaan sivistysajattelun ydin ei ollut köyhän kansan sivistäminen, vaan todellisena tavoitteena oli kansan nostaminen köyhyydestä sivistyksen avulla (Blåfield 2019). Vastaavasti voitaisiin sanoa, että nykyaikaisen sivistystyönkään ydin ei lopulta ole ihmisten sivistäminen, vaan todellisena tavoitteena voisi olla se, että uudelleenajatellulla sivistyksellä vahvistetaan valmiutta vastata tulevaisuuden suuriin haasteisiin.

Ajattelutapojen muuttaminen yhteiskunnallisen muutoksen perustana

Välttääksemme esimerkiksi katastrofaalisen ilmastokriisin tarvitsemme syvällistä yhteiskunnallista muutosta, transformaatiota, mikä ei ole mahdollista ilman muutosta myös ajattelutavoissamme. Se onkin yhtä tärkeää – kenties jopa tärkeämpää ja vaikeampaa – kuin vaikkapa erilaisten käytäntöjen, toimintamallien tai rahoitusperiaatteiden muuttaminen. Muutoin emme ole valmiita ja joustavia edes vääjäämättömien kehityskulkujen edessä. Muutokset ajattelutavoissa ja oppirakennelmissa ovat erityisen tärkeitä, koska ne ovat vaikutuksiltaan laajoja ja syviä (ks. kuva 1).

Kuva 1. Yhteiskunnallisen transformaation kehät
(Laininen 2018; ks. O´Brien & Sygna 2013 ja Sharma 2007)

Nykyään esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillintään pyrkii moni organisaatio – myös Sitra erityisesti Hiilineutraali kiertotalous -teemallaan – mutta yleensä käytännössä töitä on tehty lähinnä yllä olevan kuvan kahdella sisemmällä kehällä eli käyttäytymisen muuttamisessa (esimerkiksi Sitran Kestävä arki -avainalue) sekä järjestelmän ja rakenteiden tasolla (esimerkiksi Sitran Kiertotalous ja Ilmastoratkaisut -avainalueet). Kuvan uloin kehä eli ajattelumallien kehittäminen on vielä jäänyt vähemmälle huomiolle.

Ajattelutapoihin, paradigmoihin ja käsitesisältöihin voidaan päästä käsiksi yhteistyössä esimerkiksi tutkijoiden, toimittajien, taiteilijoiden, opettajien ja koulutussuunnittelijoiden kanssa. Heidän kauttaan ajattelumallien muutos voidaan saada liikkeelle.

Kulttuuristen tapojemme, tottumuksiemme, normiemme ja arvojemme pitää muuttua, jos todella haluamme saada aikaan viheliäiset ongelmat selättävän kestävän yhteiskunnan. Sosiologi Turo-Kimmo Lehtonen kirjoittaa (Lehtonen 2019) yhdestä viheliäisestä ongelmasta eli ilmastonmuutoksesta tavalla, joka paljastaa hyvin, minkälaisen suuren transformaation edessä olemme, ja miksi nationalistinen lähtökohta ei enää riitä:

”Jos ilmastonmuutoksen vaikutusten hillitsemiseen ryhdytään toden teolla, tämä ei näy vain YK:n tiedotustilaisuuksissa tai IPCC:n raporteissa. Sen sijaan se heijastuu päiväkotien arkeen, armeijan ruokavalioon, tiekuljetusten kannattavuuteen, vaateteollisuuden tuottomahdollisuuksiin, ihan kaikkeen. Kysymys on viheliäisestä ongelmasta, johon reagoiminen vaikuttaa moninaisten välitysten kautta niin vanhustenhoidon resursseihin kuin siihen, mihin Suomessa rakennetaan taloja ja minkälaisia. Se alkaa näkyä lapsiperheen ruokapöydässä. Sen tulisi näkyä siinä, miten puhumme sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.
(…)

Valitettavasti on turha toivoa, että ilmastonmuutoksen ongelmat ratkeaisivat jossain muualla kuin täällä, meidän kesken.

Osittain juuri ilmastonmuutoksen tähden ’täällä’ ei kuitenkaan enää tarkoita vain perheen ruokapöytää, lähintä markettia tai edes kotikunnan kaavoitusratkaisuja. Globaalin talouden aikana me suomalaiset olemme ’täällä’ koko maapallon laajuisesti. Niinpä kun ratkomme ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen ongelmia meidän kesken, ajatus ’meistä’ ei voi jämähtää seuraamaan Suomen valtion rajoja.”

Vaikka ilmastonmuutos ehkä konkreettisesti tuo parhaiten esille viheliäisten ongelmien valtioiden rajat ylittävän luonteen, on muissakin viheliäisissä ongelmissa usein kyse rajat ylittävistä ilmiöistä. Esimerkkinä vaikkapa demokratian kriisi.

Sivistys ja viheliäiset ongelmat

Viheliäiset ongelmat liittyvät monenlaisin linkein vallitseviin megatrendeihin, joita Sitra on viime vuosina pitänyt vahvasti esillä. Nämä Sitran megatrendit on koottu alla olevaan kuvaan 2. Ulkokehän kolme megatrendiä ovat laajasti tunnettuja ja niiden olemassaolosta on laaja yksimielisyys. Sisäkehän kolme megatrendiä ovat hieman vähemmän tunnettuja, mutta myös erittäin merkittäviä. Niitä voi kutsua höltyneiden linkkien megatrendeiksi.

Kuva 2. Sitran megatrendit

Ulkokehän kolmesta megatrendistä globaali kestävyyskriisi on samalla luultavasti laaja-alaisin viheliäinen ongelma. Jos maapallon kantokyvyn rajoja liian pitkään rikotaan, esimerkiksi ilmastonmuutosta ei saada pysäytettyä, ihmisyhteiskunnilla ei ole hyvää tulevaisuutta.

Sisäkehän megatrendeistä talouskasvun ja edistyksen kokemuksen erkaneminen toisistaan liittyy tähän globaaliin kestävyyskriisiin. Talouskasvun negatiiviset ympäristövaikutukset ovat alkaneet mitätöidä kokemusta talouskasvun positiivisuudesta. Teollisuusmaissa aineellinen hyvinvointi on näihin päiviin asti kasvanut, mutta nyt aineellinen kasvu ei enää tunnu edistykseltä, koska juuri tämä kasvu on tuonut meidät globaalin kestävyyskriisin eteen. Myöskään koettu hyvinvointi ei ole kasvanut talouden tahdissa. Edistys ja sivistys ovat toisilleen läheiset käsitteet, joten sivistys liittyy myös tätä kautta viheliäiseen kestävyyskriisin ongelmaan.

Demokratian kriisi eli demokratian ja osallisuuden tunteen erkaneminen toisistaan on myös viheliäinen ongelma. Taloudellisen kasvun hedelmät eivät ole jakautuneet yhteiskunnissa riittävän tasaisesti, mikä on saanut monet pettymään. Tämä pettymys on ollut ainakin osaltaan syynä populististen protestiliikkeiden syntyyn. Tässä on kriisin ainekset, sillä näissä liikkeissä on havaittu myös tieteellisen tiedon ja asiantuntemuksen arvostuksen laskua, eräänlaista sivistyksen halveksimista. Tämä puolestaan on este erilaisten monimutkaisten ongelmien ratkaisulle, sillä jos käytettävät ratkaisut eivät perustu tutkittuun tietoon, ne mitä luultavammin eivät tuota toivottua tulosta.

Demokratian kriisi kytkeytyy myös globalisaation ja nationalismin väliseen jännitteeseen. Talous on globalisoitunut, mutta samaan aikaan politiikan kentillä nationalismista ei ole juuri päästy eteenpäin. Tältä osin demokratian kriisi -megatrendi kytkeytyy tiiviisti myös keskinäisriippuvuuden ja kasvavien jännitteiden megatrendiin, sillä nationalistinen ajattelu ja globaali keskinäisriippuvuus ovat hankalalla tavalla ristiriidassa keskenään.

Se, että sivistystyö on Suomessakin melkein näihin päiviin asti pohjautunut vahvasti nationalismiin, ei helpota tilannetta. Eikä myöskään se, että historian kuluessa useissa Euroopan maissa sivistyksen levittämistä käytettiin yhtenä kolonialismin ja siirtomaapolitiikan perusteluna. Sen sijaan, että puheessa sivistyksestä joudutaan nyt vähän hyssyttelemään nationalismiin keskittynyttä menneisyyttä, voitaisiin sivistys sen uudelleenajattelun kautta valjastaa työkaluksi, jonka avulla pystyisimme paremmin elämään globaalisti keskinäisriippuvaisessa maailmassa.

Negatiivinen nationalismi on valitettavasti vahvistunut viime aikoina monissa maissa. Globaalien kehityskulkujen aikaansaama pakolaisuus on saanut nationalismin synkät puolet kuten muukalaiskammon esiin. Ongelmaa pahentaa myös se, että työväenliikkeen alkuaikoina vahvana ollut internationalismin ajatus on myös viimeisen sadan vuoden aikana hiipunut. Työväenliikkeen sisältäkin päin on kohdistunut tähän arvostelua. Filosofi Tuomas Nevanlinnan mukaan populistiset liikkeet ovat työväenliikkeen varjoja, sillä työväenliike on laiminlyönyt sivistysprojektiaan, jolloin jäljelle uhkaa jäädä pelkkä nationalismi. (Blåfield 2019)

Demokratian kriisiin liittyy myös teknologisia ulottuvuuksia. Internetin kehitys ei olekaan ollut vain positiivinen muutosvoima vaan sosiaalisen median kautta leviävät, osin trollitehtaiden keksimät valheelliset uutiset ja manipulointi ovat entisestään kiihdyttäneet populismia.

Kolmas viheliäinen ongelma, johon tarvittaisiin sivistyksen arvon nostoa ja uudelleenmietintää, liittyy koko edellä olevaan megatrendikuvaan. Kuva nimittäin kertoo myös yhteiskunnan kompleksisuuden lisääntymisestä. Tämä kompleksisuuden kasvu ja sen kiihtyvä tahti aiheuttaa ihmisille ahdistusta, stressiä ja muita mielenterveyden ongelmia sekä heikentää heidän päätöksentekokykyään. Kulutusyhteiskunnan lupaus hyvinvoinnista ei näytä toteutuvan, sillä suuri osa korkean tulotason maiden väestöstä kärsii näistä ongelmista (Hämäläinen 2014). Kolmatta viheliäistä ongelmaa voisi siis kutsua kompleksisuuden lisääntymisen aiheuttamaksi elämänhallinnan kriisiksi. Se altistaa ihmisiä ääriliikkeille ja populisteille, jotka tuntuvat tarjoavan yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin.

Sivistys on henkisen koherenssin (elämän ymmärrettävyys, hallittavuus ja merkityksellisyys) ja hyvinvoinnin tärkeä perusta, joten kompleksisuuden kasvuun se on tärkeä vastalääke. Monet kärsivät hallinnan tunteen puutteesta ja merkityksettömyyden tunteista, mikä liittyy muun muassa yhteiskunnan nopeaan rakennemuutokseen, individualismin eli yksilökeskeisyyden kasvaneeseen rooliin sekä materiaalisten arvojen suhteettoman suureen painoarvoon.

Edellä mainitut kolme kriisiä ovat myös vahvasti toisiinsa kytkeytyneitä. On muun muassa mahdollista ajatella demokratian kriisiä elämänhallinnan kriisin alalajina. Toisaalta esimerkiksi ympäristökriisin ratkaisemisessa pitää ottaa huomioon demokratia, muuten ratkaisukeinot eivät saa tarvitsemaansa tukea riittävän monilta. Joka tapauksessa näiden kriisien ratkaisemiseksi tarvitaan myös taustalla vaikuttavan sivistysajattelun ja arvomaailman muutosta. Sivistyskäsityksemme perusoletuksilla on yhteys elämäntapaamme ja arvovalintoihimme.

Kohti ekososiaalista sivistystä ja planetaarista vastuullisuutta?

Ensimmäisiä askelia kohti sivistyksen uutta viritystä on jo otettu. Vielä on kuitenkin matkaa uudenlaisen sivistysajattelun valtavirtaistumiseen.

Varhaiskasvatuksen, perusopetuksen ja lukion opetussuunnitelmien perusteissa mainitaan jo käsite ”ekososiaalinen sivistys”. Käsitteellä viitataan opetussuunnitelmissa siihen, että ihmisen tulisi ymmärtää ekologisen kestävyyden olevan edellytys sosiaaliselle kestävyydelle ja ihmisoikeuksien toteutumiselle.

Ekososiaalisen sivistys on erityisesti kasvatustieteilijä Arto O. Salosen käyttämä käsite. Hänen mukaansa ekososiaalisesti sivistynyt ihminen tunnistaa keskinäisriippuvuuksia ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen todellisuuden välillä. Saloselle ja Marjatta Bardylle ekososiaalinen sivistys on myös talouden toimintaedellytysten varmistaja. (Salonen & Bardy 2015.)

Salonen ja Maria Joutsenvirta käyttävät palkitussa artikkelissaan ”Vauraus ja sivistys yltäkylläisyyden ajan jälkeen” (Salonen & Joutsenvirta 2018) ekososiaalisen sivistyksen sijaan käsitettä ”jälkimateriaalisiin arvoihin perustuva sivistyskäsitys”. He kirjoittavat: ”Tulevaisuuden viheliäisiin haasteisiin moninäkökulmaisesti vastauksia antava sivistyskäsitys edellyttää kuitenkin rohkeaa uuden tavoittelua ja olemassa olevan ylittämistä.” Tähän liittyy se, että on avarrettava sitä piiriä, jonka sisällä oikeudenmukaisuuden toteutumista tarkastellaan. Ihmisten lisäksi piiriin voisikin kuulua myös eläimet ja luonto, oman kansallisuuden lisäksi kaikki muutkin kansallisuudet, ja nyt elävien ihmisten lisäksi myös tulevat sukupolvet. Uudenlainen ymmärrys sivistyksestä ”asettuu välineellistyneen eli sosiaaliseen menestykseen tai työelämäkelpoisuuteen perustuvan sivistysnäkemyksen yläpuolelle”. Salosen ja Joutsenvirran mukaan sekä ihminen itse että ympäröivä yhteiskunta ja tulevat sukupolvet menettävät jotakin edistykseen oleellisesti kuuluvasta, ellei laajempaan sivistyskäsitykseen ylletä.

Myös kasvatustieteilijä Veli-Matti Värri on kirjoittanut ekologisesta sivistyksestä (ks. esim. Värri 2018). Ekososiaalisen sivistyksen tavoin myös Värrin hahmottelema ekologinen sivistys johdattaa kriittisesti arvioimaan perustavanlaatuisia käsityksiämme: Värrin mukaan on välttämätöntä, että perimmäiset käsityksemme ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon suhteesta ajatellaan uusiksi. (Ks. Ekososiaalinen sivistys kestävän tulevaisuuden rakentajana 2018/2019; Toikkanen 2019.)

Ekososiaalinen, ekologinen tai jälkimateriaalisiin arvoihin perustuva sivistys (ks. alla oleva laatikko) vaikuttaisi vastalääkkeeltä sekä globaaliin kestävyyskriisiin että demokratian kriisiin nostaessaan valokeilaan ekologisen kestävyyden, elämän merkityksellisyyden ja tarpeet laajentaa nykyisiä oikeudenmukaisuuden piirejä. Huomionarvoisia asioita ovat muun muassa tulevat sukupolvet, muut eliölajit ja globaali keskinäisriippuvuus (ks. Kyllönen 2016). On kuitenkin muistettava, että mahdollinen uusi sivistyskäsitys ei ole vielä alla olevassa laatikossakaan mitenkään pysyvässä muodossa. Keskustelua ja pohdintaa aiheesta tarvitaan lisää.

Sivistyksen seuraava vaihe?

Vapaan sivistystyön toimijoiden yhteistyöjärjestö VST:n julkaisemassa Vapaa sivistystyö – eilen, tänään, huomenna -kirjassa (Pätäri, Teräsahde, Harju, Manninen & Heikkinen 2019) kuvataan vapaalle sivistystyölle kolme tulevaisuuden skenaariota. Yksi niistä on negatiivinen, jossa sivistystyö hiljalleen hiipuu, toinen on neutraali skenaario, jossa kaikki jatkuu lähes ennallaan, ja kolmas on positiivinen visio.

Positiivisessa kolmannessa skenaariossa sivistystyön vaikuttavuus kasvaa ja kansallisvaltio- ja ihmiskeskeisestä sivistystyöstä siirrytään kohti planetaarista sivistystyötä. Tällöin sivistystyötä ei enää nähdä vain oppimispalvelujen tuottamisena, jatkuvan oppimisen edistämisenä tai kansallisena keskiluokkaistamisprojektina, vaan planetaarisena vastuullisuutena, joka tarkoittaa maa-planeetan nykytilan huomioivaa ja ”kollektiivista, viisauteen perustuvaa vastuullisuutta muita maan asukkaita kohtaan”. (Teräsahde & Manninen 2019; Heikkinen 2019.)

Tätä kolmannen skenaarion kuvaamaan tilannetta kohden kannattaa pyrkiä. Siihen pääseminen ei tapahdu automaattisesti, vaan se vaatii työtä ja ajattelun rohkeutta.

LÄHTEET

Andersen, Lene & Björkman, Tomas (2017): The Nordic Secret. Fri Tanke.

Blåfield, Ville (2019): Hengenpimeyttä vastaan. Puheenvuoroja sivistyksestä. Edita.

Ekososiaalinen sivistys kestävän tulevaisuuden rakentajana (2018/2019). OKKA-säätiön (Opetus-, kasvatus- ja koulutusalojen säätiö) nettisivujen artikkeli.

Hakoniemi, Elina (2018): Sivistys yhteiskunnallisena voimana ‒ työväen sivistystyön sivistys-käsite. Teoksessa J. Tähtinen, J. Hilpelä & R. Ikonen (toim.): Sivistys ja kasvatus eilen ja tänään. Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran vuosikirja 2018.

Heikkinen, Anja (2018): Ammattisivistyksen lupaus antroposeenin/kapitaloseenin aikakaudella. Teoksessa J. Tähtinen, J. Hilpelä & R. Ikonen (toim.): Sivistys ja kasvatus eilen ja tänään. Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran vuosikirja 2018.

Heikkinen, Anja (2019): Vapaan sivistystyön aatteet ja ideologiat. Teoksessa J. Pätäri, S. Teräsahde, A. Harju, J. Manninen & A. Heikkinen (toim.): Vapaa sivistystyö. Eilen, tänään ja huomenna. Vapaa Sivistystyö ry.

Hämäläinen, Timo J. (2014). In search of coherence: sketching a theory of sustainable well-being. Teoksessa T. Hämäläinen, & J. Michaelson (toim.), Well-being and Beyond. Sitra Publication series, 306. Edward Edgar Publishing Limited.

Kivistö, Sari & Pihlström, Sami (2018): Sivistyksen puolustus. Miksi akateemista elämää tarvitaan? Gaudeamus.

Koskinen, Inkeri (2019): Elitistisen sivistyshumanismin puolustus. (Arvio kirjasta Kivistö, S. & Pihlström, S.: Sivistyksen puolustus: Miksi akateemista elämää tarvitaan? Gaudeamus, 2018.) Tiedepolitiikka 1/2019.

Kyllönen, Simo (2016): Eettinen kartta Suomelle. Kestävyys moraalisena kysymyksenä keskinäisriippuvaisessa maailmassa. Sitran selvityksiä 116. Sitra.

Laininen, Erkka (2018): Transformatiivinen oppiminen ekososiaalisen sivistymisen mahdollistajana. Ammattikasvatuksen aikakauskirja 5/2018.

Lehtisalo, Liekki (toim.) (1993): Sivistys 2017. Sitran julkaisu 132. WSOY.

Lehtonen, Anna & Salonen, Arto & Cantell, Hannele (2019): Climate Change Education: A New Approach for a World of Wicked Problems. Teoksessa Cook, J. W. (toim.): Sustainability, Human Well-Being, and the Future of Education. Palgrave Macmillan.

Lehtonen, Turo-Kimmo (2019): Ilmastonmuutos ja kolme ajatusvirhettä. Alusta! (Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan verkkolehti) 11.03.2019.

Niemelä, Seppo (2011): Sivistyminen. Sivistystarve, -pedagogiikka ja -politiikka pohjoismaisessa kansansivistystraditiossa. Kansanvalistusseura ja Snellman-instituutti,

O´Brien, K. & Sygna, L. (2013): Responding to climate change: The three spheres of transformation. Proceedings of Transformation in a Changing Climate, 19-21 June 2013, Oslo, Norway. University of Oslo.

Ojanen, Eero (2016): Valkoliljojen maa ja aikakauden henki. Teoksessa T. Jantunen & E. Ojanen: Mikä ihmeen sivistys? Kriittinen korkeakoulu.

Pätäri, Jenni & Teräsahde, Sini & Harju, Aaro & Manninen, Jyri & Heikkinen, Anja (toim.) (2019): Vapaa sivistystyö. Eilen, tänään ja huomenna. Vapaa Sivistystyö ry.

Salonen, Arto O. & Bardy, Marjatta (2015): Ekososiaalinen sivistys herättää luottamusta tulevaisuuteen. Aikuiskasvatus 1/2015.

Salonen, Arto O. & Joutsenvirta, Maria (2018): Vauraus ja sivistys yltäkylläisyyden ajan jälkeen. Aikuiskasvatus 2/2018.

Sharma, M. (2007): Personal to planetary transformation. Kosmos Journal.

Teräsahde, Sini & Manninen, Jyri (2019): Visiot vapaan sivistystyön tulevaisuudesta. Teoksessa J. Pätäri, S. Teräsahde, A. Harju, J. Manninen & A. Heikkinen (toim.): Vapaa sivistystyö. Eilen, tänään ja huomenna. Vapaa Sivistystyö ry.

Toikkanen, Auli (2019): Inhimillisen ja ei-inhimillisen suhde luokanopettajakoulutuksen opetussuunnitelmassa. Kasvutustieteen pro gradu -tutkielma, Opettajankoulutuslaitos, Jyväskylän yliopisto.

Tomperi, Tuukka & Belt, Jaakko (2019): Johdatukseksi sivistyksen ajattelemiseen. Niin & näin 1/2019.

Värri, Veli-Matti (2018): Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Vastapaino.