Portinvartijuus digitaalisella aikakaudella

Esipuhe

Arkemme on siirtynyt viimeksi kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana vauhdilla digitaalisiin ympäristöihin. Vaikka muutos on ollut nopea, erilaiset digitaaliset palvelut ovat kytkeytyneet jokapäiväiseen elämäämme niin tiiviisti, että meidän on enää vaikea kuvitella elämää ilman hakukoneita, mediatalojen digitaalisia tuotteita, sosiaalista mediaa, striimauspalveluja ja ylipäätään ilman internetiä. Erilaiset digitaaliset palvelut, niitä tarjoavat alustat ja näiden alustojen kehittämät algoritmit ovatkin puolihuomaamatta ottaneet merkittävän valta-aseman sen suhteen, millaista informaatiota meille tarjotaan ja miltä meille jokaiselle meistä kerätyn datan perusteella räätälöity mediamaisema kulloinkin näyttää.         

Portinvartijuus digitaalisella aikakaudella -työpaperi läpivalaisee digitaalisen vallan luonnetta ja erilaisia ulottuvuuksia tuomalla massaviestinnän aikakauden viestintätieteellisen teorian portinvartijuudesta 2020-luvun digitaalisiin ympäristöihin. Sitran aiemmat julkaisut, mm. Mediavälitteinen yhteiskunnallinen vaikuttaminen (2021) ja Digivallan jäljillä (2022) ovat valottaneet mediaympäristön murrosta ja tulevaisuuskuvia sekä yksilöitä koskevan datan keräämiseen ja hyödyntämiseen perustuvan digitaalisen vallan luonnetta. Tämä työpaperi täydentää ja syventää näiden julkaisujen näkökulmia kuvaamalla, millaisia muotoja portinvartijuus saa ja ottaa hybridissä mediaympäristössä, jossa informaatio liikkuu erilaisten verkostojen sisällä ja välillä, ja missä käytännössä kuka tahansa voi olla paitsi informaation vastaanottaja, myös sen lähettäjä ja tuottaja. 

Ymmärryksen lisääminen digitaalisen vallan luonteesta on tärkeää, sillä informaatioympäristön muutos haastaa monella tapaa totunnaisia oletuksiamme demokratian kestävyydestä sekä ihmisten yhteiskunnallisen osallistumisen tiedollisista ja taidollisista edellytyksistä. Massaviestinnän aikakauden mediajärjestelmiin verrattuna hybridissä mediaympäristössä olemme myös aiempaa alttiimpia erilaiselle informaatiovaikuttamiselle, jonka merkitys ja laajuus myös globaalisti on entisestään korostunut viime vuosien aikana. Verkossa tapahtuva hämmentäminen, häiriköinti ja systemaattinen informaatiosodankäynti pyrkivätkin rapauttamaan sekä luottamustamme toisiimme, päätöksentekijöihin että demokratiaan ylipäätään. 
 
Portinvartijuus digitaalisella aikakaudella -työpaperin tavoitteena on syventää ymmärrystämme hybridin mediaympäristön ja digitaalisen vallan luonteesta. Samalla se nostaa esiin demokratian kannalta keskeisiä kysymyksiä. Työpaperi antaa esimerkiksi mediatoimijoille, demokratian kehittäjille, sivistystoimijoille ja päättäjille ajattelun sekä opetustyön aineksia sekä inspiraatiota pohtia, miten voimme systeemitasolla parantaa demokratian iskunkestävyyttä. Työpaperi myös haastaa pohtimaan, miltä demokratian kannalta kestävä portinvartijuus ja eurooppalainen digitaalinen hyvinvointivaltio voisivat tulevaisuudessa näyttää. 
 
Veera Heinonen, johtaja, Demokratia ja osallisuus, Sitra
Jukka Vahti, projektijohtaja, Digitaalinen valta ja demokratia, Sitra

Tiivistelmä

Tässä työpaperissa analysoidaan, miten digitaalinen murros on muuttanut informaatiovirtoja ja tiedon portinvartijuutta. Portinvartijuudelle on monia määritelmiä, mutta viime kädessä kyse on vallasta: siitä, kenellä on kykyä vaikuttaa siihen, mikä tieto tavoittaa kansalaiset ja kuinka sosiaalinen todellisuus rakentuu.

Yksi 2000-luvun näkyvimmistä muutoksista on ollut perinteisen uutismedian – radio, televisio, lehdistö – portinvartijavallan merkittävä heikkeneminen. Internetin ja sosiaalisen median nousu ovat lisänneet tarjolla olevien informaatiokanavien määrää ja hajauttaneet portinvartijavaltaa. Suuri muutos on tapahtunut myös yleisön roolissa. Tiedon vastaanottajista on tullut myös potentiaalisia tiedon tuottajia, muokkaajia, kommentoijia, tykkääjiä ja seuraajia.

Vallan hajautuminen on kuitenkin vain yksi osa tarinaa. Merkittävimmistä alustayhtiöistä, kuten Facebookista, Googlesta ja Twitteristä on kasvanut globaaleja jättiläisiä, digitaalisen ajan portinvartijoita. Niiden portinvartija-asema tai -mekanismit eivät kuitenkaan ole samanlaisia kuin perinteisten uutismedioiden. Alustayhtiöt eivät itse tuota sisältöä, vaan valikoivat, kanavoivat ja jakavat informaatiota automatisoitujen prosessien avulla. Yksilöiden ja toimittajien kaltaisten ammatillisten ryhmien suorittamasta kuratoinnista onkin siirrytty yhä kasvavassa määrin algoritmien suorittaman valikoinnin aikakauteen.

Teknologinen kehitys ei ole vain mullistanut portinvartijuuden mekanismeja ja prosesseja, vaan myös muuttanut ymmärrystä portinvartijuudesta. Perinteisten tiedotusvälineiden laajalti omaksuma ajatus portinvartijuudesta yhteiskunnallisena vastuutehtävänä – totuudellisuuden ja luotettavuuden puolustajana – ei ainakaan toistaiseksi ole lyönyt läpi alustajättien eetoksessa. Päinvastoin ne ovat pidättäytyneet voiton maksimoinnin logiikassaan ja tyytyneet vain reagoimaan ongelmiin niiden ilmaantuessa.

Pohjoismaisen vahvan kansallisen mediasääntelyn ja viestintäpoliittisen ohjauksen näkökulmasta alustayhtiöiden toiminnan globaali luonne on täysin uudenlainen haaste, joka tuntuu lamaannuttaneen kansalliset päätöksentekijät. Keskeinen kysymys on, miten demokratiaa vahvistavaa portinvartijuutta voidaan tukea tilanteessa, jossa kansallisen sääntelyn mahdollisuudet ovat rajatut. EU:n laaja digiajan portinvartijayrityksiin erityisesti kohdistuva datalainsäädäntöpaketti tulee tarpeeseen, mutta pohjoismaisesta mediasääntelyn perinteestä katsottuna pelkkä riskien ja haittojen ehkäisyn näkökulma on kapea.

Portinvartijuus on ottamassa erilaisia muotoja niin liberaaleissa demokratioissa kuin autoritaarisissa maissa. 2000-luvun viestintäteknologia tarjoaa mahdollisuuksia niin demokratian edistämiseen kuin kansalaisten oikeuksien ja tiedonvapauden tukahduttamiseen. Työpaperissa esitetään, että alustajättien sääntelyn ohella EU tarvitsee selkeämmän vision siitä, miten voimakkaasti se on valmis tukemaan demokraattisia arvoja vahvistavaa portinvartijuutta sekä rajojensa sisällä että ulkopuolella. Polku kohti nykyistä terveempää informaatioympäristöä ei todennäköisesti onnistu vain sääntelyä kehittämällä, vaan edellyttää rinnalleen myös länsimaisten arvojen kirkastamista ja panostuksia omaan viestintäinfrastruktuuriin.

1. Johdanto

Maailman rikkaimmaksi henkilöksi tituleerattu Elon Musk hankki värikkäiden vaiheiden jälkeen Twitterin lokakuussa 2022. Ensin, huhtikuussa, hän osti vajaan 10 prosentin osuuden yhtiöstä ja julisti, että yhtiön pitäisi muuttua, jotta se voisi toteuttaa tehtävänsä ”koko maailman sananvapauden alustana” (Milmo 2022). Seuraavaksi Musk teki Twitteristä ”vihamielisen” ostotarjouksen, perui sen ja osapuolet päätyivät selvittämään tilannetta oikeudessa. Viimein lokakuussa Musk pääsi marssimaan Twitterin pääkonttorille San Franciscossa. Tapansa mukaisesti Musk viesti twiiteillä. Hän painotti, kuinka Twitterissä on kaunista se, miten se vahvistaa kansalaisjournalismia – ihmiset voivat levittää uutisia ilman valtaapitävien vääristelyä. Tämä tiivisti hänen ajatuksensa Twitteristä digitaalisena kansalaistorina. Sitä seurasi lyhyt, mutta tarkkaan muotoiltu viesti: ”Lintu on vapautettu”.

Lintulogostaan tunnettu Twitter on valmiiksi niin huonomaineinen, että jopa sen aktiivikäyttäjät tykkäävät morkata siellä käytävän keskustelun tasoa ja ihmisten pahanilkisyyttä. Silti se on alustoista globaalisti kattavin ja nopein tiedonvälityksessä ja ajatustenvaihdossa. Kuten Financial Timesin kolumnisti Simon Kuper ilmaisi: ”Jos Sokrates palaisi maan päälle, haluaisin ajatella, että hän aloittaisi keskustelun Twitterissä, luultavasti englanniksi maailmanlaajuisen kattavuuden saavuttamiseksi.” (Kuper 2022.)

Twitterin asema julkisuudessa on kokoaan isompi, koska poliitikot ja asiantuntijat hyödyntävät sitä ja toimittajat ovat aktiivisesti kuulolla. Siksi myös Elon Musk on itse tullut tunnetuksi Twitterin aktiivikäyttäjänä, jonka twiitit ovat paitsi kasvattaneet hänen kulttistatustaan myös heilutelleet pörssikursseja ja herättäneet huolta maailmanpolitiikkaan sotkeutumisesta.

Muskin ensimmäinen viikko Twitterin omistajana oli poikkeuksellisen vaiherikas, ja se toi hyvin esiin ne ongelmat, jotka liittyvät paitsi Twitteriin alustana myös Muskiin sen omistajana. Ensinnäkin Musk on joutunut heti tasapainottelemaan sen kanssa, mitä hänen juhlistamansa sananvapaus alustalla tarkoittaa. Hän on rauhoitellut mainostajia ja luvannut perustaa neuvoston pohtimaan sisällön moderointia. Pian kaupan varmistuttua alustalta poistettiin poikkeuksellisen paljon sisältöä, joka koetteli alustan sääntöjä sopivasta puheesta. Toisekseen Musk itse kohtasi puheen rajat, kun hän twiittasi epäillen demokraattipoliitikon puolisoon kohdistuneen hyökkäyksen motiiveista. Hän poisti twiittinsä. Kolmanneksi Musk on erottanut koko Twitterin hallituksen ja yhtiön keskeiset johtajat.

Musk on näin joutunut vastakkain sen kanssa, mitä hän ajattelee Twitterin olevan ja mitä se todellisuudessa on. Musk edustaa monella tapaa Piilaakson teknolibertaristista perinnettä, mutta yhtiön vetäjänä hänen on otettava kantaa alustan disinformaatio-ongelmaan ja ymmärrettävä, miten keskeinen auktoriteetti Twitter on siinä, mistä ihmiset etsivät tietoa liittyen esimerkiksi vaaleihin tai geopolitiikkaan. Siksi moni yllättyi – ja ei yllättynyt – kun Musk tuoreena mediaparonina otti kantaa myös Yhdysvaltain välivaaleihin. Hän kehotti kaikkia itsenäisiä äänestäjiä äänestämään republikaaneja, koska vallassa oli demokraatti.

Mitä tahansa Musk tekeekin omistuksellaan, on hänen valinnoillaan valtavasti merkitystä. Muskin Twitter-seikkailun taustalla nimittäin leijuu Twitteriä isompi kysymys siitä, millaisen julkisen tilan alustayhtiöt tuottavat ja mikä on niiden vastuu levittämistään sisällöistä. Nämä yhtiöt ovat pitkään saaneet kasvaa julkaisijoita koskevan sääntelyrakenteen ulkopuolella, koska lainsäätäjät eivät ole osanneet tai halunneet tarttua yhtäläisyyksiin perinteisen mediatoiminnan ja julkaisualustana toimimisen välillä.

Esimerkiksi Facebook painotti vuosien ajan, että yhtiö ei ole julkaisija, eikä mediayhtiö, vaan teknologiayhtiö. Silti sosiaalisesta mediasta on tullut, de facto, viides valtiomahti, kuten Facebookin toimitusjohtaja Mark Zuckerberg vuonna 2019 hahmotteli:

“

People having the power to express themselves at scale is a new kind of force in the world — a ’Fifth Estate’ alongside the other power structures of society. People no longer have to rely on traditional gatekeepers in politics or media to make their voices heard, and that has important consequences. I understand the concerns about how tech platforms have centralized power, but I actually believe the much bigger story is how much these platforms have decentralized power by putting it directly into people’s hands.

Mark Zuckerberg (Romm 2019)

Digitalisaatio ja sosiaalisen median kasvu ovat tarkoittaneet (portinvartija)vallan hajauttamista, mutta vallan hajauttaminen on vain yksi osa tarinaa. Merkittävimmät alustayhtiöt kuten Twitter tai Facebook ovat tänä päivänä globaaleja jättiläisiä, joilla on satoja miljoonia, jopa miljardeja aktiivisia käyttäjiä. Euroopan unionissa onkin parhaillaan valmisteilla kattava digitaalisia palveluita ja markkinoita koskeva lainsäädäntöpaketti, jolla esimerkiksi vastuita laittoman tai harhaanjohtavan sisällön levittämisestä ollaan selkeyttämässä ja ulottamassa alustatalouden toimijoihin.

Odotukset ovat suuret, koska alustayhtiöiden sääntely on ollut pitkään olematonta niiden yhteiskunnalliseen valta-asemaan nähden. Keskeistä EU:n digimarkkinasäädöksessä on, että Euroopan komissio nimeää “portinvartijayritykset” digijättien joukosta. Portinvartijat ovat EU:n mukaan yhtiöitä, jotka luovat pullonkauloja yritysten ja kuluttajien välille ja joilla on vakiintunut asema digitaalisilla markkinoilla. Samoin portinvartijamäärittely antaa ymmärtää, että alustayhtiöillä on suuri valta siihen, millainen informaatio tavoittaa suuret yleisöt ja kuinka sosiaaliset todellisuudet kehystetään ja kuinka niitä rakennetaan.

Tässä työpaperissa pohditaan, mitä portinvartijuus tarkoittaa digitaalisella aikakaudella ja mitä se voisi parhaimmillaan yhteiskunnan kannalta olla. On selvää, että Facebookin portinvartija-asema ei ole samanlainen kuin Zuckerbergin mainitsemien perinteisten median ja politiikan portinvartijoiden. Digitaalisen ajan portinvartijuus eroaa monin tavoin perinteisen median ”kultakauteen” liitetystä portinvartijuudesta. Yksittäisten toimittajien ja toimitusten valintojen rinnalle tai ohi ovat nousseet verkkoalustojen automatisoidut informaation valikoinnin, kanavoinnin ja jakamisen teknologiat.

Muutos on haastanut paitsi perinteisen median toimintamallin myös sen totuudellisuutta ja luotettavuutta korostavan arvopohjan, joka on ainakin ideaalitasolla kannatellut myös poliittista julkisuutta länsimaissa. Verkottuneessa poliittisessa julkisuudessa radio, televisio ja sanomalehdet sekä niiden julkaisijat ovat mediajärjestelmän hallitsijoiden sijaan tavallisia kuolevaisia, jotka kamppailevat jatkuvasti yleisön eli kansalaisten luottamuksesta.

Samoin portinvartijuus näyttäytyy erilaisena, kun sitä katsoo globaalisti, makrotasolla. Informaatioympäristön hallinnasta on tullut keskeinen valtapolitiikan kohde niin sisä- kuin ulkopolitiikassa. Maailman suurten valtakeskittymien välinen geopoliittinen ja geoekonominen kamppailu ulottuu entistä enemmän myös digitaaliseen maisemaan, datan ja informaatiovirtojen hallintaan.

Euroopan unioni on noussut viime vuosina sääntelyn suunnannäyttäjäksi, jonka tekemillä määrittelyillä ja valinnoilla on merkitystä ainakin välillisesti ympäri maailmaa. EU:n valta on kuitenkin rajallista. Aivan viime vuosina on tullut selväksi, että demokratia on heikentynyt monessa maailman kolkassa informaatioympäristön murroksen vanavedessä. Autoritaarisuus ja suoranainen sensuuri ovat saaneet uusia muotoja digitaalisella aikakaudella.

Tämän työpaperin tavoite on kahtalainen. Ensin selvitämme, kuinka teknologinen kehitys on muuttanut paitsi ymmärrystä portinvartijuudesta myös portinvartijuuden mekanismeja ja prosesseja. Uskomme, että portinvartijateoria auttaa näkemään, miten informaatio- ja mediaympäristö on järjestäytymässä uudelleen digitaalisen murroksen ja sisältösekaannuksen jälkeen. Toiseksi selvitämme, miltä portinvartijuus tämän päivän globaalissa mediaympäristössä näyttäytyy – ja millainen portinvartijuus tukee moniarvoista demokratiaa parhaalla mahdollisella tavalla.

2020-luvun portinvartijuuden muotojen ja toimijoiden tunnistaminen on askel kohti parempia poliittisia päätöksiä, parempaa sääntelyä ja kansalaisten parempia valintoja. Portinvartijuus on muuttanut muotoaan, mutta portinvartija-asemaan kuuluva valta ja vastuu eivät ole menettäneet merkitystään.

2. Portinvartijuus 2.0

2.1 Mitä kuuluu Herra Gatesille?

Mediatutkimuksessa kiinnostus portinvartijuutta kohtaan kohdistui ensimmäisenä yksilöön portinvartijana. Kurt Lewinin tutkimusavustaja David Manning White analysoi vuonna 1950 julkaistussa artikkelissaan yhden toimituspäällikön valintoja, kun tämä valikoi uutistoimistoilta tulleita juttuja julkaistavaksi illinoisilaisessa Peoria Star -lehdessä. White nimitti toimituspäällikön osuvasti “Mr. Gatesiksi” – nimitys, joka on jäänyt elämään. Kiinnostavaa tutkimuksessa oli, että Herra Gates jätti tutkimusviikon aikana 90 prosenttia uutistoimistojen materiaalista hyödyntämättä. Hän siis oli selkeästi aktiivinen portinvartija, joka kontrolloi millaista informaatiota portin läpi pääsi. Toisekseen White arvioi, että Mr. Gatesin valinnat olivat “hyvin subjektiivisia”. Arvionsa hän perusti siihen, että Herra Gates oli pyynnöstä perustellut kirjallisesti jokaisen jutun kohdalla, miksi se kelpasi julkaistavaksi tai oli jätetty sivuun. (White 1950.)

Tutkimus Herra Gatesista keskittyi yksilöön, mutta johtopäätöksissään White pohti myös, miten toimituspäällikkö – “uutismies” – on kulttuurinsa edustaja, jonka maailmankuva rajoittaa sitä, millaisista tapahtumista yhteisö saa faktoina esitettävää tietoa. Whiten tutkimuksen jälkeen huomio kohdistuikin yksilön henkilökohtaisten mieltymysten sijaan entistä enemmän uutistyön käytänteisiin sekä organisatorisen ja ideologisen portinvartijuuden tasoille.

Osa tuloksista haastoi Herra Gatesin kaikkivoipuuden. Kun tutkimus kohdistui yhtä toimijaa laajemmalle, huomattiin esimerkiksi, että toimittajien valintoihin vaikuttavat enemmän toimitustyön rutiinit, “mekaanisen uutistyön pakkopaita”, kuin yksittäisen toimittajan subjektiivinen arvio (Gieber 1956). Tai että taustalla on toimittajien ammatillinen käsitys uutisellisuudesta, toimitustyön rutiinit tai vaikkapa sanomalehtien julkaisijan painotukset, jotka valuivat alaspäin toimittajien tekemiin valintoihin (ks. Shoemaker 1991.)

Käsitys portinvartijuudesta on muuttunut myös niin, että sen saattaa ymmärtää paitsi tiedon kanavoimisena läpi portin myös tiedon muokkaamisena, esittämisenä, ajoittamisena, panttaamisena tai vaikka toistamisena. Maailma on täynnä informaatiota, jota toimittajat – siinä missä tavalliset sosiaalisen median käyttäjätkin – keräävät, muokkaavat ja välittävät ja näin tuottavat uutta sisältöä, joka läpäisee erilaisia portteja. Yksittäisen portin sijaan kyse on usein porttien ketjuista, joista tieto virtaa erilaisten portinvartijoiden kautta. Samoin tiedon tuottamiseen vaikuttavat monet erilaiset voimat. Tämä on näkynyt myös tutkimuksessa, jossa erilaisia portinvartijuuden muotoja on pyritty käsitteellistämään uusiksi (esimerkiksi muotoihin “gatewatchers”, “gatecrashers”, “gateprogrammers”, “gatepokers”, “gatemockers” tai vaikkapa “conversational gatekeeping”). (Ks. Salonen ym. 2022; Vos 2015.) Toimittaja ei vain kerää uutisia tai välitä tietoa, vaan tuottaa sisältöä aktiivisessa suhteessa jutun lähteisiin. Yhteiskunnalliset vaikuttajat, viestinnän ammattilaiset ja lobbarit pyrkivät vaikuttamaan toimittajien välittämien viestien muotoon ja sisältöön.

David Manning White tunnisti Herra Gatesin keskeisyyden omalla portillaan, kun taas häntä seuranneet tutkijat ovat tunnistaneet portinvartijuuden monimuotoisuuden. Kyse ei ole vain yksisuuntaisesta tiedon portinvartijuudesta, sillä lähteillä, medialla ja yleisöllä on kaikilla roolinsa. Olennaista on, että käsitteellistyksellä porteista, portinvartijoista, voimista ja kanavista on digitaalisellakin aikakaudella merkitystä siinä, kuinka informaatio virtaa paitsi massamedioiden myös sosiaalisen median alustojen ja ihmisten välisen kommunikaation kautta. Myös ne henkilöt, jotka ennen tunnettiin yleisönä, on tunnistettu portinvartijoina. Kaikilla toimijoilla ei ole yhtäläistä valtaa, mutta erilaisten portinvartijuuksien tunnistaminen auttaa tunnistamaan erilaisia vallan muotoja.

2.2 Alustojen informaatiovirrat

Internetin läpimurto ja sosiaalisen median kasvu ovat muokanneet mediaympäristöä, ihmisten välistä viestintää ja sitä, miten ihmiset saavat tietoa. Digitaalinen murros on mullistanut portinvartijuuden – jopa niin, että pikaisimmat ovat puhuneet “portinvartijoiden kuolemasta”. Tässä puhetavassa on ollut havaittavissa jälkiä vuosituhannen taitteessa vallalla olleesta tekno-optimismista. Optimistit uskoivat vakaasti, että internet ja uudet teknologiat ovat yksilöt vapauttavia voimia, jotka osallistavat ihmisiä yhteistyöhön ja tuottavat näin entistä demokraattisempia yhteisöjä. (Ks. Diamond 2010.) Optimisteille portinvartijat ovat vastustajia, kuten Amazonin perustajan Jeff Bezosin kirjeestä sijoittajille vuodelta 2012 voi päätellä:

“

I am emphasizing the self-service nature of these platforms because it’s important for a reason I think is somewhat non-obvious: even well-meaning gatekeepers slow innovation. When a platform is self-service, even the improbable ideas can get tried, because there’s no expert gatekeeper ready to say ’that will never work!’ And guess what – many of those improbable ideas do work, and society is the beneficiary of that diversity.

Jeff Bezosi (Carmody 2012)

Digitaalinen murros on epäilemättä heikentänyt perinteisen median ja muiden tietoa tuottavien organisaatioiden portinvartijuutta sekä monipuolistanut yksilön osallistumismahdollisuuksia (ks. taulukko 1). Puhe portinvartijoiden kuolemasta on kuitenkin ennenaikaista, sillä kyse on enemmän portinvartijuuden muuttumisesta ja uusien portinvartijoiden kasvusta. Jeff Bezos on itsekin luonut yhden merkittävimmistä kaupan alan portinvartijoista – joka kirja-alalla vaikuttaa myös tiedon leviämiseen – ja luotsannut omistajana perinteikästä The Washington Postia jo lähes vuosikymmenen. Piilaakson häiriköistä on tullut itsestään merkittäviä vallankäyttäjiä, joiden rakennelmat ovat nousseet perinteisempien politiikan ja median instituutioiden rinnalle.

Muutoksia on nähty myös portinvartijateorian saralla. Kun valta on jakaantunut uudelleen, myös tutkimuksessa paino on siirtynyt toimittajien tekemistä valinnoista siihen, miten käyttäjien mahdollisuus luoda ja levittää sisältöjä internetin tietoverkoissa ja sosiaalisissa kanavissa on muokannut porttien ja portinvartijoiden roolia. Yksi esimerkki tästä on Karine Barzilai-Nahonin (2008) ajatus verkostoportinvartijuudesta, jossa portinvartijainfrastruktuuri muodostuu portin, aidatun (“gated”), portinvartijuuden, verkostoportinvartijan ja portinvartijaimekanismin kautta. Uutta tässä asetelmassa on aidatun käsite, joka nostaa entistä selkeämmin esiin ne toimijat, jotka ovat portinvartijuuden kohteena.

Metaforisella tasolla aidatun käsite viittaa portin tai porttien “sisällä” olevaan ryhmään, jonka hyödyntämään sisältöön portinvartija vaikuttaa. Tärkeää on silti ymmärtää, että myös aidatuilla on hybridissä mediaympäristössä valtaa, eivätkä kaikki aidatut ole tasavertaisia. Aidattu voi yhtä hyvin viitata tietyllä alustalla toimivaan mediaan, sanomalehden tilaajaan tai sosiaalisen median vaikuttajan profiilia muovaavaan seuraajistoon (ks. Koponen ym. 2022). Tässä asemassa aidatut voivat tuottaa itse sisältöä tai käyttää valtaansa muokaten portinvartijan toimintaa (poliittinen valta ja suhde portinvartijaan). Samoin aidatulla on lähtökohtaisesti mahdollisuus etsiä vaihtoehtoja ja poistua “aitauksesta”. (Barzilai-Nahon 2008.) Yksinkertaistaen: aidatuilla on valtaa ympäristönsä muokkaajina. Esimerkiksi blogia tai uutiskirjettä julkaiseva henkilö saattaa olla aidattu suhteessa julkaisualustaan ja sen käyttöehtoihin, mutta hän saattaa myös hallita portteja julkaisunsa kommenttiosiossa (Laidlaw 2010).

Olennaista onkin, että digitaalisessa ympäristössä tilat, joissa informaatiota julkaistaan ja joissa informaatio liikkuu, ovat yhä useammin alustoja, joilla on monentasoista portinvartijuutta. Julian Wallace (2018) onkin luonut digitaalisesta portinvartijuudesta mallin, joka antaa pohjan tarkastella uutisvirran, algoritmien, ei-journalististen organisaatioiden ja sosiaalisen vuorovaikutuksen merkitystä informaation valinta- ja levittämisprosessissa. Wallace tunnistaa keskeisinä toimijoina, “portinvartija-arkkityyppeinä”, toimittajat, alustojen algoritmit, strategiset ammattilaiset ja yksittäiset amatöörit.

2020-luvun alustoilla nämä Wallacen mainitsemat toimijat ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa. Aidatut ovat oppineet luovimaan erilaisten porttien ja portinvartijoiden kanssa – jopa siinä määrin, että ne (tai he) hyödyntävät sujuvasti alustojen (ja algoritmien) käyttömahdollisuuksia. Mediayhtiöt tai sosiaalisen median vaikuttajat sopeuttavat toimintaansa koko ajan portinvartijan – käytännössä koneen – logiikkaan, kun ne julkaisevat tietyllä syklillä tai tietynlaisia sisältöjä.

Kiinnostavaa Wallacen mallissa on myös erottelu keskitetyn ja hajautetun portinvartijuuden välillä. Keskitetty portinvartijuus viittaa erityisesti perinteiseen portinvartijuuteen, jossa keskeisessä asemassa ovat institutionaaliset toimijat, journalistit, yhteiskunnallinen eliitti tai mielipideauktoriteetit, joilla on rakenteellista valtaa mediaekosysteemissä. Digitaalisessa ympäristössä myös alustayhtiöiden algoritmit ovat hyvä esimerkki keskitetystä portinvartijuudesta. Hajautettu portinvartijuus on enemmän “aidattujen” portinvartijuutta, joka on perusluonteeltaan perinteistä mediatuotantoa tai poliittista vallankäyttöä kollektiivisempaa. Se koostuu hajautetusta, pienimuotoisesta vuorovaikutusta yhteisön jäsenten välillä. Juuri hajautettu toiminta mahdollistaa yhteisön yksittäisten jäsenten käyttää rajoitetusti valtaa ja esimerkiksi haastaa tai kiistää sen normit. (Ks. Wallace 2018; Shaw 2012.)

Tämän ohella on tunnistettavissa harmaampi alue, johon kuuluvat esimerkiksi sosiaalisen median vaikuttajat ja mikrovaikuttajat, jotka käyttävät verkostojensa ansiosta keskitettyä valtaa. Yksittäisestä blogista voi tulla merkittävä demokraattisen kulttuurin areena, jos siinä syntyy vuorovaikutusta, tekstit linkittyvät ja leviävät laajalle, jolloin bloginpitäjälle tulee keskitettyä portinvartijavaltaa (joka voi edelleen olla riippuvaista alustan säännöistä). Hybridissä mediaympäristössä hajautettu ja keskitetty portinvartijuus limittyvät.

Ylipäätään alustavetoisen digitaalisen portinvartijuuden hahmottamisessa on tärkeä ymmärtää, miten alustat toimivat ja miten verkoston logiikka pelaa. Verkostovaikutus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että verkoston keskeiset solmukohdat tulevat yhä keskeisemmiksi sitä mukaa kun verkosto kasvaa tai verkostoon syntyy lisää linkkejä. Seuratuimmille henkilöille, kuten Elon Muskille, se tarkoittaa merkittävää portinvartijavaltaa – vaikka hän ei omistaisikaan Twitteriä.

Samoin mitä enemmän käyttäjiä tietyllä alustalla on, sitä houkuttelevampi toimintakenttä se on tiedon tuottajille. Ja mitä enemmän tiedon tuottajia alustalla on, sitä enemmän arvoa alusta tarjoaa käyttäjäjoukolleen. Verkostovaikutusten vuoksi alustat kehittyvät yleensä monopoleiksi tai oligopoleiksi, joissa kourallinen yrityksiä käyttää kansakunnan tai suuren kansainvälisen järjestön kaltaista valtaa. Esimerkiksi Facebookin toimet alustan toimintalogiikan muuttamiseksi (eli algoritmien muokkaamiseksi) ovat heijastuneet suoraan perinteisten mediayhtiöiden näkyvyyteen – ja tätä myöten yleisön tavoittavuuteen ja yhtiöiden kannattavuuteen.

Alustojen keskeinen ominaisuus ovatkin niiden algoritmit, jotka hallitsevat paitsi verkostojen rakennetta myös sisällön jakelua ja levittämistä alustaekosysteemissä. Algoritmit eivät vain hyödynnä sosiaalisen verkoston rakennetta, vaan ne vahvistavat verkostojen vaikutusta. Tämä johtaa huomion epätasa-arvoiseen jakautumiseen. Digitaaliset alustat kyllä mahdollistavat käyttäjille pääsyn monipuoliseen sisältöön (samoin kuin tiedon monipuolisen levittämisen), mutta samaan aikaan algoritminen tiedon suodattaminen on altis kaikukammioiden muodostumiselle ja tiedon yksipuolistumiselle. Myöskään sosiaaliset verkostot eivät ole tasaisia, vaan ne koostuvat tiheistä toimijoiden ryhmistä, “klustereista”. Kun klusterien väliset yhteydet ovat harvat, on vaarana pienen maailman rakenteen syntyminen. Tämä tarkoittaa klustereiden tiivistymistä ja etääntymistä toisistaan. Jotkut tutkijat ovat varoittaneet, että alustojen suosittelualgoritmit saattavat polarisoida näkemyksiä ja johtaa näin vielä vähäisempiin yhteyksiin klustereiden välillä. (Ks. Seuri ym. 2022.)

Verkostotutkija Sinan Aral (2020) on kuvannut sisältöjen yksipuolistumisen logiikkaa kolmen mekanismin kautta. Ensinnäkin palvelun käyttäjän omat verkostot vaikuttavat merkittävästi siihen, mitä sosiaalisessa mediassa näkee. Omien kontaktien jakamien sisältöjen merkitys korostuu. Toiseksi uutissyötteet rajaavat näkymää todellisuuteen. Algoritmit on suunniteltu tunnistamaan käyttäjien mielenkiinnon kohteita ja tarjoamaan niiden mukaisesti yhä tarkemmin räätälöityjä sisältöjä. Kolmanneksi, ja edelliseen vahvasti linkittyen, käyttäjien oma toiminta vaikuttaa siihen, minkälaista sisältöä algoritmit näkyville suodattavat. Klikkauksilla ja tykkäyksillä on väliä, mikä korostaa myös yksilön roolia syötteidensä portinvartijana.

Aral kutsuu sisältöjen suodattumisen logiikkaa hypesilmukaksi (Hype Loop). Siinä käyttäjälle näkyvät sisällöt yksipuolistuvat kierros kierrokselta. Tutkimuksissa on havaittu, että omien verkostojen sisältöjä yksipuolistava vaikutus näkyy voimakkaimmin niin sanottujen kovien uutisten osalta. Uutissyötteillä ja omilla valinnoilla on vastaava vaikutus, mutta se ei ole yhtä merkittävä. Joka tapauksessa sosiaalisen median toimintalogiikkaan on sisäänrakennettu mekanismi, joka helposti vahvistaa käyttäjien olemassa olevia käsityksiä maailmasta.

Taulukko 1: Portinvartijuuden muutos ennen ja jälkeen digitaalisen murroksen.

2.3 Teknologisen pinon merkitys

Internetin fyysinen ja digitaalinen infrastruktuuri tunnetaan kirjallisuudessa teknologisena pinona (tech stack). Alustayhtiöt, hakukoneet ja verkkosivut ovat tuttuja käytännössä kaikille verkon käyttäjille, mutta tuon pinnan alla on liuta muita yrityksiä ja toimijoita, jotka pitävät internetiä toiminnassa. Teknologisen pinon eri kerroksissa piilevä valta hahmottuu hyvin, kun toimijat kuvataan pinottuna päällekkäin kuin kakun kerrokset (ks. kuva 1). Ylimmällä tasolla ovat alustat ja applikaatiot, joilla on hakukoneita tai vaikkapa perinteisen median omia verkkosivuja merkittävämpi rooli tämän päivän portinvartijoina.

Tämä valta on näkynyt esimerkiksi yksittäisten, verkostossaan merkittävienkin, käyttäjien toiminnan rajoittamisessa tai käyttäjien poistamisessa. Tunnetuin esimerkki lienee Yhdysvaltain entisen presidentin Donald Trumpin sulkeminen Facebookin ja Twitterin ulkopuolelle tammikuussa 2021. Väärien tietojen “liputtaminen”, tilin näkyvyyden rajoittaminen (shadow-ban) ja tilien jäädyttäminen ovat yleisiä portinvartijakeinoja, joita kutsutaan myös alustalta pudottamiseksi (deplatforming).

Tämän “pintatason” alta löytyy kolmannelta tasolta pilvipalvelut, joilla on roolinsa esimerkiksi tiedostojen tallennuksessa ja verkkosivujen isännöijinä. On arvioitu, että pilvipalveluyritykset ovat vaikuttaneet amerikkalaisen äärioikeiston kykyyn levittää omia viestejään. Esimerkiksi Amazonin AWS epäsi Parlerilta toiminnan pilvipalvelussaan, mikä sulki koko “vaihtoehtoisen” sosiaalisen median alustan, kunnes yritys löysi uuden pohjan toiminnalleen. Neljännellä tasolla on sisällönjakeluverkostot, jotka tarjoavat pohjan esimerkiksi videoiden suoratoistolle ja suojaa kyberhyökkäyksiä vastaan. Viidennellä tasolla ovat verkkotunnusten rekisteröijät tai verkkotunnusvälittäjät, jotka auttavat varaamaan tai hankkimaan verkkotunnuksen sekä tarjoavat oheispalveluja. Tasot kolme, neljä ja viisi muodostavat internetin selkärangan, sillä avoimen verkon sivustot ovat riippuvaisia niistä. (Ks. Neill 2022, Fowler & Alcantara 2021; Donovan 2019.) Esimerkiksi kesäkuussa 2021 laajoja osia internetistä meni pimeäksi yhden pilvipalveluyrityksen virheen vuoksi (De Vynck ym. 2021).

Taso kuusi on keskeinen koko internetin toiminnan kannalta, sillä internet-palveluntarjoajat mahdollistavat asiakkailleen kaiken verkossa surffaamisesta ja ostosten tekemisestä yhteydenpitoon perheen ja ystävien kesken. Toisin kuin perinteiset mediat tai muut lähetystoiminnan harjoittajat, internet-palveluntarjoajat (IPS) noudattavat “neutraalia” politiikkaa koskien sitä, miten ne käsittelevät verkkoliikennettä.

Verkkoneutraliteetiksi kutsutun politiikan kantavana ajatuksena on historiallisesti ollut, että internet-palveluntarjoajien pitää käsitellä kaikkea verkkoliikennettä samanarvoisesti. EU:ssa internetin avoimuus on turvattu asetuksella, jonka noudattamista Traficom valvoo, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa on käyty aitoa poliittista kamppailua neutraliteetista ja sen kestävyydestä.Tietty oletus neutraaliudesta koskee myös esimerkiksi verkkotunnusten rekisteröijiä, sisällönjakeluverkkoja (CDN) ja pilvipalveluita. Nämä ovat niitä teknologiayhtiöitä, joita ei yleisesti ajatella julkaisijoina tai julkaisijankaltaisina toimijoina kuten sosiaalisen median toimijoita ja tietyin ehdoin myös hakukoneita.

Kuva 1: Teknologinen pino

Portinvartijuutta on pohdittu mediatutkimuksen ohella oikeustieteessä. Esimerkiksi Emily Laidlaw (2010) on kiinnittänyt huomiota edellä mainittuun internet-infrastruktuuriin, jolla on valtaa hallita tiedon virtauksia, sisältöä ja saatavuutta. Sääntelyn näkökulmasta portinvartijat – kuten internet-palveluntarjoajat tai sosiaalisen median alustat – voi hahmottaa valtiosta itsenäisinä toimijoina, joilla on kyky muuttaa ihmisten käyttäytymistä tilanteissa, joissa valtiolla on rajallinen kyky tehdä samoin.

Jack Balkin (2018) onkin jakanut sananvapauteen liittyvän sääntelyn “vanhan koulun” ja “uuden koulun” perinteisiin. Siinä missä perinteisen sääntelyn – esimerkiksi siviili- ja rikosoikeuden – kohteena on ollut julkaisija tai puhuja, suuntautuu uudempi sääntely digitaaliseen infrastruktuuriin eli teknologisen pinon eri tasoille. Valtion on hankala puuttua yksittäisten kansalaisten puhetekoihin internetissä, mutta sillä on mahdollisuus vaikuttaa internet-infrastruktuurin muodostaviin yrityksiin, joilla on ainakin periaatteessa tekniset kyvykkyydet ja mahdollisuus säädellä ja hallita puhetta estojen, suodattamisen tai poistamisen keinoin sekä hallita käyttäjien pääsyä tiettyihin palveluihin.

Hieman samaan tapaan tietoverkkojen moraalisesta ja sosiaalisesta vastuullisuudesta kirjoittava Raphael Cohen-Almagor (2015) kiinnittää huomion verkkoneutraliteetin periaatteeseen sekä internet-palveluntarjoajiin ja webhotelleihin. Neutraliteetti voi tarkoittaa yrityksille vapautta toimia sekä käyttäjille vapautta saada ja välittää tietoa, mutta näiden oheen Cohen-Almagor ehdottaa sisältöneutraliteetin (content net neutrality) käsitettä, joka mahdollistaisi arvokeskustelun siitä, millaisen sisällön levittämisen internet-palveluntarjoajat ja webhotellit mahdollistavat.

Jo nyt yrityksillä on erilaisia sääntöjä ja käytänteitä sen suhteen, mitä ne pitävät hyväksyttävänä sisältönä. Lisäksi Euroopassa palveluntarjoajat ovat järjestäytyneet ja määritelleet yhteisiä pelisääntöjä (EuroISPA). Usein neutraaleina pidetyt teknologisen pinon tasot suodattavat sisältöjä poistamalla esimerkiksi lapsipornoa tai tekijänoikeuksilla suodatettuja sisältöjä, joten niillä on selkeä portinvartijarooli. Se miten pitkälle ja miten tuo rooli määritellään, on poliittinen kysymys.

Teknologisen pinon merkitys onkin hiljalleen tunnistettu mediatutkimuksen puolella juuri verkkokeskustelujen sääntelyä sekä vihapuheen ja disinformaation torjuntaa koskevissa keskusteluissa. Tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että verkkoviha ja disinformaatio leviävät, koska koko ekosysteemi tukee sitä. Esimerkiksi sisällön moderoinnista kiinnostunut Lorcan Neill (2022) kirjoittaa, että tehokkain lähestymistapa internetin portinvartijuuteen edellyttää koko internetinfrastruktuurin hyödyntämistä: ei-toivotun sisällön sekä alustojen sääntöjä tai lainsäädäntöä rikkovan sisällön torjumiseksi tulisi rikkomuksiin syyllistyneiltä käyttäjiltä kumota isännöintipalvelut, purkaa verkkotunnusten rekisteröinnit ja estää maksujen käsittely.

Koko teknologisen pinon kaatuminen esimerkiksi äärioikeistolaisen käyttäjän edessä tarkoittaa käytännössä toimijan sulkemista kokonaan julkisen internetin ulkopuolelle. Neillin mukaan teknologiayrityksillä, jotka ovat alempana teknologisessa pinossa, on perustavanlaatuisempi asema internetin toiminnassa ja siksi niillä on myös ratkaiseva rooli alustalta pudottamisessa.

Toistaiseksi roolit teknologisen pinon eri tasoilla ovat osittain epäselviä, mikä on seurasta internetin nopeasta kasvusta ja siitä, että sääntely tuntuu aina laahaavan perässä. HS Visio on kertonut, kuinka amerikkalaiseen äärioikeistoon lukeutuvien sivustojen Daily Stormerin ja 8kunin lonkerot ulottuivat suomalaiseen palvelinyhtiöön. Sivustojen toiminnan mahdollistama verkkopalveluyhtiö Vanwatech on ollut hyvin luova tavassa, jolla se on salannut ja reitittänyt verkkoyhteydet eri maiden – kuten Suomen, mutta myös Hollannin, Liettuan ja Venäjän – kautta. Suomalaisyhtiö Crea Nova lopetti yhteistyön Vanwatechin kanssa vasta ulkoisen paineen vuoksi. (Lappalainen 2022.)

Yhdysvalloissa onkin puhuttu “alt-techistä”, joka viittaa vaihtoehtoisiin alustoihin ja teknologiayrityksiin, jotka mahdollistavat laitaoikeiston sivustojen toiminnan. Alt-tech-yrityksiä voikin löytyä yhtä hyvin Suomesta kuin Kiinasta ja Venäjältä, joiden on tunnistettu tarjoavan turvasatamaa läntisille äärioikeistolaisille toimijoille. (Ryan 2021.)

Tässä työpaperissa huomio on ensisijaisesti digitaalisessa julkisuudessa eli teknologisen pinon kahdella ylimmällä tasolla, jotka kattavat sen mediaekosysteemin osan, jonka kanssa suuri osa länsimaiden kansalaisista on päivittäin tekemisissä. Siinä ympäristössä myös alustat ovat riippuvaisia alustoista. Sosiaalisen median yhtiöiden mainostuotot ovat heikentyneet, kun Apple tiukensi sovelluskauppansa yksityisyysehtoja ja vahvisti käyttäjien asemaa. Keskeisiä portinvartijoita ovatkin paitsi alustayhtiöt myös hakukoneet ja niiden algoritmit, perinteinen media ja toimittajat sekä strategiset ammattilaiset ja yksittäiset kansalaiset.

Unohtaa ei voi myöskään teknologisen pinon alinta tasoa eli valtiota (tai valtioryhmiä), joka sääntelee tietoliikennettä paitsi tietoliikenneinfrastruktuurin myös lainsäädännön kautta. Viime vuosina nähdyt esimerkit osoittavat, että demokraattisella päätöksenteolla voi vaikuttaa ylikansallisten portinvartijoiden valtaan ja roolin mediaekosysteemissä. Facebookin voimakkaasta lobbauksesta ja todennetusta häirinnästä välittämättä Australia vei vuonna 2021 läpi lain, joka pakottaa isoimmat digiyritykset neuvottelemaan – eli käytännössä maksamaan – perinteisen median kanssa uutisjuttujen käytöstä alustoilla (Hagey ym. 2022). Alustavien tietojen mukaan Facebook ja Google ovat päätyneet maksamaan esimerkiksi Rupert Murdochin omistamalle News Corpille sisällöistä (Benton 2022). Kanadan ja Britannian uskotaan seuraavan Australian esimerkkiä, kun taas Euroopassa toiveet on kohdistettu unionin digitaalisia palveluita ja markkinoita koskevan lainsäädäntöpaketin toimeenpanoon.

3. 2020-luvun portinvartijajärjestelmät

3.1 Portinvartijuus erilaisissa media- ja yhteiskuntajärjestelmissä

Portinvartijuuden ilmeneminen yhteiskunnassa on aina riippuvaista vallitsevan viestintäteknologian ja oikeusjärjestelmän lisäksi myös yhteiskunnan arvoista ja normeista. Historioitsija Tony Judt kuvaa teoksessaan Postwar (2006), kuinka valtio-omisteiset yleisradioyhtiöt omaksuivat perinteisten arvojen ja hyvän maun vartijan roolin Länsi-Euroopassa toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

Ison-Britannian yleisradioyhtiössä julkaistiin vuonna 1948 sisäiseen käyttöön tarkoitettu ohjekirja, jossa asetettiin standardit hyvälle maulle: vitsejä uskonnoista ei sallittu, vessahuumori oli kielletty samoin kuin kaikki seksuaalissävytteiset viittaukset. Italian yleisradioyhtiö RAI:n pääjohtaja Filiberto Gualan (1954–56) ohjeistuksen myötä yhtiön ohjelmat eivät saaneet kyseenalaistaa perinteisiä perhearvoja tai kuvata asenteita, jotka saattaisivat herättää alhaisia vaistoja. Suomessakin Yleisradio piti esimerkiksi musiikkivalinnoillaan huolta kansan moraalista, mutta yhtä lailla sensuroijina olivat myös äänilevytuottajat.

Judtin mukaan ohjeistukset heijastelivat laajempaa yhteiskunnallista muutosta, jossa valtio ryhtyi korvaamaan kirkkoa ja luokkaa kollektiivisen käyttäytymisen ohjeistajana ja sääntelijänä. Erityisesti Euroopassa viestintäpolitiikka nähtiin yhä vahvemmin osana valtion keinovalikoimaa edistää yhteiskunnallisia tavoitteita (Neuvonen 2019). Valtio-omisteisten radio- ja televisiokanavien ohjelmatarjonnan sääntely oli tähän tehokas keino, koska juuri sähköiset mediat tavoittivat valtaosan kansalaisista eikä muuta tarjontaa juuri ollut. Kaupalliset televisiokanavat yleistyivät Euroopassa vasta 1970–80-luvuilla. Suomessakin Ylellä oli monopoli radiotoiminnassa ja se hallitsi televisiota vielä 1980-luvun alussa. Monopoli murtui pikkuhiljaa, kun toimilupia myönnettiin kaupallisille paikallisradiokanaville ja MTV käynnisteli omaa uutislähetystoimintaansa. (Herkman 2011.)

Mediatutkijoiden Hannu Niemisen ja Mervi Pantin (2004) mukaan 1990-luvun aikana Suomessa tapahtui siirtymä median kulttuuris-moraalisesta sääntelystä kohti taloudellis-kaupallista sääntelyä. Media ja journalismi alettiin nähdä yhä enemmän julkisen palvelun sijaan markkinahyödykkeenä, jonka tarjoamisessa vapaiden markkinoiden katsottiin ajavan parhaiten niin kuluttajien kuin yhteiskunnankin kokonaisetua.

Ymmärtääksemme paremmin erilaisia portinvartijuuden ilmenemismuotoja tänä päivänä olemme tässä työpaperissa keskittyneet edellä esiteltyjen portinvartijamekanismien ohella portinvartijajärjestelmiin. Samalla haluamme nostaa keskeiseksi jakolinjaksi jännitteen totalitaarisen ja libertaarisen portinvartijuuden välillä. Nämä ääripäät näyttäytyvät dystopiana ja utopiana, jotka auttavat tunnistamaan demokraattisten ja autoritaaristen portinvartijajärjestelmien keskeisiä piirteitä ja yleisimpiä käytössä olevia portinvartijamekanismeja.

Hyvä esimerkki libertaarisen portinvartijuuden ihanteesta on John Perry Barlowin vuoden 1996 ”Kyberavaruuden itsenäisyysjulistus”. ​​Barlowin visiossa internetiin oli syntymässä maailma, jossa kenellä tahansa oli mahdollisuus ilmaista itseään ja vakaumuksensa ilman pelkoa pakottamisesta vaikenemiseen tai yhdenmukaisuuteen. Barlow hylkäsi kaikki ideat siitä, että kyberavaruus tarvitsisi sen ulkopuolisen maailman instituutioita tai sääntöjä:

“

Meillä ei ole valittua hallitusta, ja tuskin meille sellaista tuleekaan, joten en puhuttele teitä sen suuremmalla auktoriteetilla kuin sillä, millä vapaus itsessään aina puhuu. Julistan rakentamamme globaalin sosiaalisen tilan olemaan luonnollisesti vapaa niistä tyrannioista, joihin tahdotte meidät määrätä. Teillä ei ole moraalista oikeutta hallita meitä, eikä sellaisia pakkokeinoja, joita meillä olisi todellista syytä pelätä.

John Perry Barlow (Suomennos Docventures 2014)

Internetin valtavirtaistuminen tarkoittikin 1990-luvulla monelle aikalaiskommentaattorille joukkoviestintäkeskeisen julkisuuden murtumista. Eikä ihme. Onhan internetissä valtava demokratiapotentiaali. Uusi teknologia on mahdollistanut paitsi tiedon nopean ja tehokkaan siirtämisen myös tarjonnut miljardeille ihmisille foorumin ilmaista mielipiteensä, organisoitua ja toteuttaa itseään yksilönä ja yhteiskunnan jäsenenä. Internetin myötä demokraattinen portinvartijuus on entistä hajautetumpaa, vaikka se ei täysin hajautettua olekaan. Todellisuus ei ole vastannut Piilaakson libertaarien toiveita tai 1990-luvun teknoutopistisia kuvitelmia, mutta tuo aateperintö näkyy edelleen siinä, mikä internet on ja miten sitä selitetään. Se heijastuu tänä päivänä visioihin siitä, millaista vapautta edistävää potentiaalia web3:n eli hajautetun internetin ratkaisujen, kuten metaversumin, kehityksessä tulkitaan olevan.

Näin 2020-luvulla voi sanoa, että internetin alkuvuodet näyttävät lähinnä “syntiinlankeemusta edeltäneeltä viattomuuden ajalta” (Inkster 2020). Ensinnäkin teknologian vapauttavaa potentiaalia korostava libertaarinen visio internetistä on ollut sokea sille, mitä teknologinen murros tarkoittaa arkielämässä. Törmäys on ollut raju. Toisekseen internetin, vapauden ja edistyksen ajatteleminen toisiinsa kietoutuneina, vääjäämättöminä voimina on ollut yksi merkittävimmistä virhetulkinnoista, joka on sulkenut silmät myös internet-infrastruktuuriin elimellisesti liittyvältä tiedon portinvartijuudelta.

Teknologia itsessään ei tuota demokraattista kulttuuria. Portinvartijuuden pohja tulisikin hahmottaa sosioteknologisena, sillä sitä määrittävät yhtä lailla teknologia kuin se, miten ihmiset tuota teknologiaa hyödyntävät.Teknologia itsessään ei avaa tietynlaista julkista tilaa, mutta teknologia voi muokata sitä sosiaalista todellisuutta, jossa poliittinen julkisuus rakentuu.(Ks. Wihbey 2019; O’Hara & Hall 2018; Balkin 2004.) Jokainen viestintäteknologinen muutos onkin muuttanut mediaekosysteemiä ja sen valtatasapainoa, kun taas olemassa olevat kulttuuriset, taloudelliset ja poliittiset olosuhteet ovat heijastuneet uuden teknologian omaksumiseen ja soveltamiseen.

Viime vuosina keskustelua portinvartijuudesta on sävyttänyt huoli demokratian kestävyydestä ja autoritarismin noususta. Esimerkiksi Freedom Housen arvion mukaan demokratian heikentyminen on vain nopeutunut 2020-luvun alussa. Järjestön viimeisimmän, vuoden 2022 Freedom in the World -raportin mukaan autoritaariset toimintatavat ovat leviämässä globaalisti. Autoritarismin nousun yksi ilmenemiskenttä on juuri mediaympäristö, poliittisen puheen ja internetin vapaus. Toimittajat ilman rajoja -järjestö on huomauttanut, että mediaympäristön polarisaatio jakaa kansakuntia sisäisesti, mutta näyttää lisääntyvän myös maiden välillä kansainvälisellä näyttämöllä (RSF 2022a). Tämän ajan yksi paradokseista onkin, että maailma on entistä vahvemmin linkittynyt – viestintäteknologia, talous, liikkuminen – mutta silti koko ajan epäyhtenäisempi tai konfliktialttiimpi (ks. Leonard 2021).

2020-luvulla on turha puhua yhdestä digitaalisesta portinvartijuudesta, vaan mielekkäämpää on hahmottaa portinvartijuus erilaisten järjestelmien kautta. Ihmisten välinen viestintä ja käytössä oleva viestintäteknologia ovat väkeviä voimia, joilla voi edistää vapautta tai sortoa – riippuen siitä, kuka hallitsee niitä. Olemmekin nostaneet libertaarisen portinvartijuuden vastapainoksi totalitaarisen portinvartijuuden, joka on vastinparinsa tapaan (dystooppinen) ideaalityyppi. Totalitaarinen pyrkimys monopolisoida informaatiolähteet, tukahduttaa vapaa tiedonvaihto ja yksilöiden välinen vuorovaikutus eivät ole kadonneet mihinkään, mutta ne ovat muuttaneet muotoaan.

Yhden perinteisen määritelmän mukaan totalitarismi edellyttää virallista ideologiaa, yhden puolueen järjestelmää, jossa keskushallinnolla on taloudellisen vallan lisäksi käytössään paitsi armeija myös terroriin kykenevät poliisivoimat ja lähes täydellinen teknologinen kyvykkyys joukkoviestinnän hallintaan. Carl J. Friedrich ja Zbigniew K. Brzezinski (1965) nostavat erikseen esiin totalitarismin ja poliittisen kontrollin teknologisen ulottuvuuden, joka koskee asevoimien ja kommunikaation ohella esimerkiksi salaisen poliisin toimintaa eli kykyä tiedonkeruuseen ja valvontaan. Totalitaristisen portinvartijuuden ytimessä onkin pakotettu konsensus, joka saadaan aikaan paitsi joukkoviestintävälineiden monopolilla ja ankaralla sensuurilla myös teknologian valjastamisella yksilöiden oman ajattelun tukahduttamiseksi.

Autoritaaristen ja totalitaaristen yhteiskuntien eroja tutkineen Juan José Linzin (2000) mukaan autoritaarisissa järjestelmissä ideologian rooli on totalitaarisia järjestelmiä vähäisempi. Autoritaariset hallinnot voivat olla hyvin epäpoliittisia ja ne voivat hyväksyä kansalaisten passiivisuuden.Totalitaarisissa järjestelmissä taas virallinen doktriini kattaa kaikki ihmiselämän tärkeät puolet ja koko yhteiskuntaelämä mobilisoidaan tukemaan järjestelmää. Kurkistusluukkuja ulkopuolelle ei ole. Näin vuosituhannen alkupuoliskolla lähimpänä totalitaristista valtaa lienee Pohjois-Korea, joka on rakennettu totalitaristisen mallin mukaisesti. Viimeisen parin vuosikymmenen aikana Pohjois-Korea on sallinut erityistalousalueiden rakentamisen ja rajatun internetin käytön hyvin rajatulle osalle väestöä. Maan digitaaliset kyvykkyydet on ainakin toistaiseksi suunnattu ulospäin (esimerkiksi kyberhyökkäykset ja vakoilu), kun kotimaiset informaation portinvartijuuden keinot ovat toistaiseksi perinteisempiä.

Digitaalisten kyvykkyyksien osalta katse kääntyy tänä päivänä Kiinaan, joka on esimerkki sekä autoritaarisesta että totalitaristisesta portinvartijuudesta. Totalitarismiin kuuluu, että järjestelmää tuetaan poliisin ja erikoisjoukkojen terrorilla, joka kohdistuu hallinnon mielivaltaisesti valitsemiin väestöryhmiin – Kiinan Xinjiangin tapauksessa uiguureihin. Terrorilla valvotaan ideologian noudattamista, mutta sillä myös ruokitaan sitä. Julkinen tila alistetaan täysin valtion viralliselle opille ja yksilöltä riistetään kaikki vaikutusmahdollisuudet. (Linz 2020.)

Xinjiangin ulkopuolella kiinalainen portinvartijuus on hajautetumpaa, joskin autoritaarista. Autoritarismiin kuuluu tänä päivänä, että monet hallinnot pyrkivät avoimen, suoraviivaisen sensuurin sijaan hienovaraisempaan tiedonvälityksen hallintaan ja mielipiteenmuokkaukseen sekä kriitikkojen hiljentämiseen tai heidän yhteistyön vaikeuttamiseen. Kansalaisille saatetaan sallia tiloja ilmaista itseä tietyissä rajoissa vapaasti, kuten Kiinassa, mutta epäselvyyttä puheen rajojen asettajasta ei sallita. (Ks. Frantz 2018.)

Globaalisti on tunnistettavissa myös maita, joissa on selkeitä autoritaarisia tendenssejä tai maita, joissa demokraattiset instituutiot ovat heikot, mutta kansalaisilla on pääsy tietoon erilaisia kanavia pitkin. Esimerkiksi Brasilia ja Filippiinit ovat olleet viime vuosina Suomessakin esillä populistipresidenttiensä ansiosta, mutta molemmissa maissa kansalaiset ovat aktiivisia sosiaalisen median käyttäjiä. Mediakenttä koostuu sekä keskittyneestä, melko suositusta perinteisen median (etenkin televisio ja radio) tarjonnasta sekä digitaalisesta ympäristöstä, josta löytyy vaihtoehtoisia informaatiokanavia. (Ks. Newman ym. 2022.)

Näissä maissa disinformaatio ja manipulaatio ovat kuitenkin aitoja ongelmia. Osasyynsä on sillä, että sosiaalisen median yhtiöt palvelevat eri maita ja kielialueita eriarvoistavasti. Digitaalinen keskusteluympäristö on esimerkiksi puutteellisen moderaation vuoksi epävakaampaa kuin lännessä. Vaikka tilanne alustalle sopimattomaan tai ei-toivottuun sisältöön puuttumisen suhteen olisi Yhdysvalloissa huono, on se muualla – etenkin germaanisten ja romaanisten kieliryhmien ulkopuolella – paljon huonompi. Se voi olla huonompi myös siksi, että hallitus on kyennyt viemään läpi internet-sisältöjä rajoittavaa lainsäädäntöä, johon myös isot alustayhtiöt ovat sopeutuneet. Esimerkiksi Indonesian uusi sisältöön ja alustojen keräämään dataan kohdistuva lainsäädäntö tarkoittaa käytännössä portinvartijuuden keskittämistä ja mahdollisesti kansalaisten ilmaisunvapauden rajoittamista. (Ks. Frenkel & Kang 2022; Telling & Criddle 2022.)

3.2 Demokraattinen portinvartijuus: Yhdysvallat, EU ja Suomi

Internet tarjoaa länsimaisessa, demokraattisessa mediaympäristössä kokemuksen vapaudesta, liikkumisesta tiedon valtatiellä. Tavallinen suomalainen käyttäjä ei juuri huomaa eroa surfatessaan verkossa Helsingissä, Berliinissä tai New Yorkissa. Tästä huolimatta läntinen internet-sääntely on osittain eriytynyttä, hieman samaan tapaan kuin historiallisesti muodostuneet mediajärjestelmät. Daniel Hallin ja Paolo Mancini (2004) jakoivat klassikkotutkimuksessaan Euroopan ja Pohjois-Amerikan valtioiden mediajärjestelmät kolmeen erilaiseen ryhmään: Pohjois-Euroopassa vallitsevaan demokraattis-korporatistiseen malliin, Etelä-Euroopassa yleiseen pluralistis-polarisoituneeseen malliin sekä Pohjois-Amerikassa ja Britanniassa vallitsevaan liberaaliin malliin. Digitalisoituminen ei ole mullistanut tätä mediakulttuurista perusasetelmaa. Erilaiset perinteet perinteisen median sääntelystä vaikuttavat edelleen internet-sääntelyyn ja digitaalisen ajan portinvartijuuden ilmenemismuotoihin, joihin heijastuvat käsitykset sananvapaudesta sekä se, miten valtio sääntelee paitsi yrityksiä ja niiden toimintaympäristöä myös yksilöiden ja yritysten välisiä suhteita. (Fukuyama & Grotto 2020.)

Tänä päivänä demokraattisen portinvartijuuden kannalta olennaista on ymmärtää kahtiajako EU:n ja Yhdysvaltain välillä. Yhtäältä EU lähestyy internetin sääntelyä painottaen käyttäjien yksityisyyttä ja yritysten vastuuta, kun taas Yhdysvalloissa keskeistä on markkinoiden vapaus ja teknologiset innovaatiot (ks. esim. O’Hara & Hall 2018). Toisaalta julkisessa keskustelussa unohtuu usein, miten eri tavoin sananvapautta Yhdysvalloissa ja Euroopassa tulkitaan. Viimeisen 50 vuoden aikana Yhdysvaltain ja monien Euroopan maiden tavat lähestyä esimerkiksi rasistista puhetta tai vihapuhetta ovat eriytyneet merkittävästi. Syynä ovat olleet Yhdysvaltain korkeimman oikeuden ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjaavat päätökset, joissa näkyvät erilaiset poliittiset kulttuurit sekä erilainen lainsäädäntöpohja ja erot oikeuskäytännöissä. (Bleich 2014.)

Sananvapaus on yksi länsimaisen, liberaalin demokratian perustavimmista oikeuksista, jonka pohja on valistuksen ajan ihmisoikeusajattelussa. 1900-luvun aikana se kehittyi liberaalista vapaudesta perus- ja ihmisoikeudeksi, jota voidaan rajoittaa muiden oikeuksien turvaamiseksi. Yhdysvalloissa sanan- ja lehdistönvapaus on ennen kaikkea vapautta valtion sensuurista. Perustuslain ensimmäinen lisäys kieltää valtiota rajoittamasta sananvapautta, joka on oikeutena lähes absoluuttinen. Vain välitön kansallisen turvallisuuden uhka voi rajoittaa mediaa julkaisemasta sen hallussa olevia tietoja. Myös kunnianloukkausten osalta vastaajan on pystyttävä osoittamaan, että median esittämä kuvaus on ollut faktisesti väärä ja pyrkimykseltään aidosti pahantahtoinen. Lisäksi radio- ja televisiotoimintaa koskee joitakin rajoituksia, mutta alan sääntely on viime vuosikymmeninä heikentynyt.

Sosiaalisen median sääntelyn kohdalla katse on Yhdysvalloissa kohdistunut alustayrityksiin, joilla on yksityisinä toimijoina valta päättää, millainen puhe on sallittua juuri heidän alustoillaan. Vaikeat sananvapauskysymykset on ikään kuin ulkoistettu yrityksille, kun poliittinen paine – tai pikemminkin markkinapaine – on kasvanut ei-toivotun puheen tai disinformaation suodattamiseksi tai poistamiseksi.

Seuraukset ovat olleet ristiriitaiset. Ensinnäkin alustayhtiöt ovat paikoin tehokkaampia estämään kuvat naisten nänneistä kuin koronaan liittyvää disinformaatiota. Alustat ovat estäneet myös oikeita tietoja leviämästä, koska ne on liputettu vääriksi. Kestävää teknologista ratkaisua ei ole keksitty. Toiseksi sosiaalisen median yhtiöiden rajoitukset, kieltotoimenpiteet ja alustoilta pudottaminen ovat ohjanneet käyttäjiä yhä pienemmille alustoille. Ja kun valtio ei ole ollut aktiivinen toimija sananvapauden rajojen asettajana, ovat teknologisen pinon eri tasot joutuneet sellaisiksi. Paine on kohdistunut paitsi sosiaalisen median yhtiöihin myös internet-palveluntarjoajiin ja pilvipalveluihin. Voikin sanoa, että ​​mitä epäselvempi alustayhtiöiden vastuu lainsäädännön näkökulmasta on, sitä enemmän vastuu portinvartijuudesta lankeaa teknologisen pinon eri tasoille.

Euroopassa ajatellaan, että pelkkä sananvapaus ei riitä, vaan lainsäädäntö pyrkii myös turvaamaan kansalaisille vapauden saada monipuolisesti tietoa ja valmiudet käyttää viestinnällisiä oikeuksia. Euroopassa onkin puhuttu viestinnällisestä hyvinvointivaltiosta, jonka erityismuotona voi pitää Suomessakin ideaalina olevaa pohjoismaista viestinnällistä hyvinvointivaltiota. (Neuvonen 2019.) Esimerkiksi yleisradiotoiminta on turvattu Amsterdamin sopimuksen lisäpöytäkirjassa liittämällä se yhteiskunnan “demokraattisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin tarpeisiin samoin kuin tarpeeseen turvata viestinnän moniarvoisuus” (EUVL C 340/109 1997).

Lisäksi Euroopassa sananvapauteen liittyy velvollisuuksia ja vastuita. Sananvapaus on suhteellinen oikeus ja sitä on oltu valmiita myös rajoittamaan (mm. kiihottaminen kansanryhmää vastaan). Digitaalinen ympäristö ei ole poikkeus. Saksassa tuli vuoden 2018 alussa voimaan NetzDG-laki, joka velvoittaa suuret sosiaalisen median yritykset poistamaan vihapuheeksi tulkittavat viestit vuorokauden tai viikon kuluessa siitä, kun niistä on ilmoitettu yhtiölle. Kiistanalaisen lain keskeisenä tavoitteena on ollut torjua disinformaatiota ja ekstremismiä sekä varmistaa, että se mikä on laitonta ihmisten välisessä kanssakäymisessä, on laitonta myös verkossa. Uusi lainsäädäntö on herättänyt huolta sensuurista ja ylisääntelystä, mutta se on myös siirtänyt päätäntävaltaa sopivan puheen osalta alustayhtiöille, joiden vallankäyttö ei ole erityisen läpinäkyvää. (MacMillan 2019.)

Sillä mitä tapahtuu Saksassa ja EU:ssa on kokoaan suurempi vaikutus globaalisti. Anu Bradford (2020) on nimennyt tämän ilmiön “Brysselin vaikutukseksi”, jolla hän kuvaa eurooppalaisten valtioiden sääntelyvaltaa globaaleissa verkostoissa.Juuri tämän vaikutuksen vuoksi EU:n digitaalisia palveluita ja markkinoita koskeva lainsäädäntöpaketti on globaalisti kiinnostava.

Viiden mittavan lainsäädäntöehdotuksen sarja on osa EU:n vuonna 2020 hyväksymää datastrategiaa, jolla EU hakee eräänlaista kolmatta tietä datatalouteen yhdysvaltalaisen voiton maksimoinnin liiketoimintamallin ja kiinalaisen valtiollisen valvonnan mallin väliltä. EU:n ajaman eurooppalaisen mallin tavoitteena on rakentaa vahva datatalouden sääntelykehys, joka sekä suitsii suurten verkkoalustojen valtaa, vauhdittaa datan jakamista että vahvistaa ihmisten mahdollisuutta valvoa oman datan käyttöä – ja näin myös vaikuttaa siihen. Kunnianhimoisena pyrkimyksenä on, että EU:n sääntelymalli toimisi esikuvana muille maille, kuten GDPR on toiminut tietosuojalainsäädännön suunnannäyttäjänä maailmanlaajuisesti (esim. Brasiliassa ja Intiassa). Samalla sääntelypaketin on tarkoitus täydentää GDPR:ää, koska yksin sen avulla ei kyetty vähentämään datajättien vaikutusta pieniin ja keskisuuriin yrityksiin sekä kuluttajiin. (Bräutigam ym. 2022.)

Media- ja informaatioympäristön portinvartijuuden näkökulmasta EU:n sääntely tähtää ennen kaikkea haittojen torjuntaan ja riskien ehkäisyyn. Tavoitteena on muun muassa estää laittoman sisällön, disinformaation ja vihapuheen leviäminen digitaalisissa ympäristöissä ja varmistaa käyttäjien perusoikeuksien suojelu. Tarkemman sääntelyn kohteena ovat Facebookin ja Googlen kaltaiset suurimmat verkkoalustat ja hakukoneet. Niitä kutsutaan lainsäädäntöpaketin eri säädöksissä vähän sekavasti eri termein: ydinalustapalveluiksi, erittäin suuriksi alustoiksi tai portinvartijoiksi.

Digimarkkinasäädöksen portinvartijamääritelmä on markkinaoikeudellinen. Portinvartijoita ovat ne toimijat, jotka kontrolloivat markkinoille pääsyä, ja joista muut toimijat ovat riippuvaisia. Digipalvelusäädöksessä taas puhutaan erittäin suurista alustoista (very large online platforms), mutta käytännössä kyse on tässäkin tapauksessa datajättien portinvartijavallan suitsimisesta. Niihin kohdistetaan tiukimmat velvoitteet muun muassa laittomien sisältöjen, vihapuheen ja disinformaation torjunnan osalta.

Kuten yllä on kuvattu, historiallisesti tarkasteluna haittojen ehkäisy on kuitenkin vain yksi osa informaation portinvartijuutta. Perinteinen journalistinen media on tunnustettu neljäntenä valtiomahtina, koska sen toiminta perustuu itsesääntelyyn ja uloslausuttuun eettiseen koodistoon. Lisäksi sähköisen median eli radio- ja televisiotoiminnan lainsäädännöllinen asema on poikennut jonkin verran lehdistöstä. Lupajärjestelyt tai yleisradiotoiminta on nähty hyväksyttäviksi, koska on ajateltu, että rajallisten radioaaltojen ja kanavapaikkojen maailmassa sananvapautta rajoittamalla voidaan edistää – ehkä paradoksaalisesti – sananvapautta ja sisältöjen monimuotoisuutta. Perinteisen median toimijat on ajateltu erityisen keskeisiksi juuri julkisuuden muotoutumisen kannalta ja toimittajille on annettu myös joitakin erityisoikeuksia. (Neuvonen 2019.)

Internet, digitaalinen murros ja sosiaalisen median kasvu keskeiseksi julkiseksi tilaksi on lisännyt vaatimuksia tunnustaa myös alustayritykset medioiksi ja ulottaa tavalla tai toisella mediasääntely myös niihin (ks. Napoli 2019). Francis Fukuyama ja Andrew Grotto (2020) ovatkin verranneet suurimpien alustayhtiöiden yhteiskunnallista roolia juuri 1950–70-lukujen radio- ja televisiomonopoleihin. Tuolloin sähköisten välineiden keskeisellä valta-asemalla ja kilpailun niukkuudella perusteltiin sääntelyä, jolla puututtiin myös julkaistavien sisältöjen laatuvaatimuksiin.

Näin pitkälle menevä sääntely tai julkisen tahon suorittama viestintäpoliittinen ohjaus ei ole enää digitaalisessa ympäristössä realismia. Siitä huolimatta on tärkeää huomioida, kuinka käytännössä kaikki digitaalisen ajan portinvartijamekanismit koskettavat myös alustoja. Ne ovat keskeinen osa julkista infrastruktuuria, jonka ulkopuolelle jäämisellä on kustannus. Ne mahdollistavat kansalaisten välistä kommunikaatiota ja fasilitoivat yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Ne kanavoivat käyttäjiä, suodattavat tietoja ja sensuroivat sekä informaatiota että käyttäjiä.

Alustayhtiöt ovat väistäneet julkaisijan vastuuta sisällöistä, mutta tästä huolimatta ne ovat omaksuneet roolin, jossa ne tekevät koko ajan – algoritmisesti, tekoälyn avulla tai ihmisten tekemänä – sisällöllisiä päätöksiä, joilla ne yrittävät vastata joko valtion tai käyttäjien vaatimuksiin. Se millaiseksi demokraattinen portinvartijajärjestelmä tulevaisuudessa muotoutuu riippuu yhtä lailla Piilaakson alustayrityksistä kuin lainsäätäjien valinnoista Yhdysvalloissa ja Euroopassa.

3.3 Autoritaarinen portinvartijuus: Venäjä ja Kiina

Venäjän hyökkäys Ukrainaan keväällä 2022 ja sitä seuranneet kuukaudet ovat paljastaneet entistä selkeämmin presidentti Vladimir Putinin pyrkimyksen keskittää valtaa sekä rajoittaa tiedonvälitystä ja kansalaisten oikeuksia vapaaseen mielipiteenilmaisuun. Vain viikkoja hyökkäyksen jälkeen Venäjä vei läpi lainsäädännön, joka estää kansalaisia tai medioita välittämästä totuutta sodasta sakkojen ja pitkien vankeusrangaistusten uhalla. Samalla hallinto syvensi informaatiotilan sulkua. Se päätti esimerkiksi rajoittaa tai sulkea venäläisiltä pääsyn moniin länsimaisiin palveluihin kuten uutissivustoille ja sosiaalisen median alustoille, kuten Facebookiin, Twitteriin ja Instragramiin. Hallinto pakotti myös merkittävimmät riippumattomat radio- ja tv-kanavat Eho Moskvyn ja Dozhdin lopettamaan toimintansa Venäjän maaperällä.

Ajatus digitaalisen rautaesiripun laskeutumisesta on toistunut länsimediassa. Lontoon King’s Collegen tutkija Gregori Asmolov totesi The Economist -lehden (2022) haastattelussa, että sodan verukkeella presidentti Vladimir Putin on käytännössä onnistunut muuttamaan Venäjän irtikytketyksi yhteiskunnaksi.

Venäjä on ollut autoritaarisen portinvartijuuden tiellä jo pitkään, mutta hallinnon ote internetin informaatiotilasta on tiukentunut askel kerrallaan. Internetin mahdollistama tiedon vapaus näyttäytyi uhkana Venäjän kansalliselle turvallisuudelle jo turvallisuusneuvoston vuoden 2000 arviossa, mutta hallinnon tiedonvapautta rajoittavat toimenpiteet kohdistuivat pitkään ensisijaisesti perinteiseen mediaan. Vuodesta 2007 lähtien hallinto on hyödyntänyt myös internet-palveluntarjoajia ja mobiilioperattoreita, joille se on sälyttänyt vastuun ekstremistisen sisällön sekä esimerkiksi blogien ja alustojen tietoliikenteen sulkemisesta. Silti venäläiset internetin käyttäjät ovat kyenneet hyödyntämään sekä tor-verkkoja, VPN-yhteyksiä että erilaisia sosiaalisen median alustoja kuten VKontakte tai Facebook. Oppositiotoimija Aleksei Navalnyin ympärille kasvanut liikehdintä näkyi some-alustojen ohella etenkin Youtubessa. (Soldatov & Borogan 2022.)

Kuvaavaa on, että Venäjän hallitus on vuosina 2011–2020 lähettänyt yli 123 000 yksittäistä pyyntöä Google-hakuun tai YouTubeen liittyvän sisällön poistamiseksi. Määrä on yli kymmenkertainen verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin tai Intiaan. (Zakharov & Churmanova 2021.)

Viimeistään vuodesta 2017 Putinin hallinto on systemaattisesti ja entistä päättäväisemmin pyrkinyt paitsi rajaamaan kansalaisten toimijuutta myös vaikuttamaan internetin portinvartijoihin. Syyt ovat olleet erityisesti sisäpoliittisia, mutta toiminnalla on ollut myös ulkopoliittisia ulottuvuuksia. Vuonna 2019 presidentti Putin allekirjoitti lain, joka mahdollistaa Venäjän irrottautumisen kansainvälisestä internetistä (ns. suvereeni internet) kansallisen turvallisuuden nimissä. Tavoitteena on ollut, että Venäjä kykenisi esimerkiksi eristämään tietyt verkon osat, katkaisemaan tarvittaessa yhteydet tietyltä alueelta (mm. mielenosoitusten vuoksi) sekä estämään VPN-palveluita toimimasta ja vähintään hidastamaan tai tukahduttamaan liikennettä tietystä alustasta tai verkkosivustosta (mm. some). Toimet ovatkin kohdistuneet myös läntisiin teknologiayrityksiin, niiden mahdollistamaan tiedonvälitykseen ja niiden keräämään dataan. Esimerkiksi Google ja Apple poistivat opposition äänestyssovelluksen kaupoistaan syksyllä 2020. (Soldatov & Borogan 2022.)

Silti vielä vuonna 2020 saattoi kirjoittaa, että Venäjällä on ongelmia suojata omaa informaatiotilaansa. Kontrasti suhteessa Kiinaan on ollut ilmeinen. Venäläinen internet-käyttäjä on vielä kevääseen 2022 asti päässyt halutessaan käsiksi moniin riippumattomiin tietolähteisiin ja saanut surffata internetissä verraten vapaasti, ja vielä sodankin aikana teknologisesti kyvykkäimmät käyttäjät ovat päässeet moniin blokattuihin palveluihin. Ainakaan ennen sotaa Venäjän jatkuvat pyrkimykset pakottaa venäläiset käyttäjät venäläisille alustoille eivät ole onnistuneet.

Kiinassa sen sijaan on yli miljardi internetin käyttäjää, mutta yhteydet ulkomaailmaan kiinalaisessa verkossa ovat olleet jo vuosien ajan niin rajatut, että käytännössä kyse on eri internetistä kuin länsimaissa. Kaikki keskeiset alustat ovat kiinalaisia, internet-palveluntarjoajia on rajallinen määrä ja infrastruktuuri on pitkälle valtion omistamaa. (Hillman 2021.) Siinä missä Venäjä on luottanut enemmän perinteisiin pakotusmekanismeihin kuten häirintään, pelotteluun ja epämääräisiin tai epäjohdonmukaisesti sovellettuihin puhetta rajoittaviin lakeihin (Sherman 2022),on Kiinassa tekninen infrastruktuuri ja mediaekosysteemi viritetty johdonmukaisemmin tiedon rajoittamiseen ja toisinajattelun tukahduttamiseen.

Kiinan mallia on kutsuttu “suureksi palomuuriksi” tai “digitaaliseksi autoritarismiksi” (ks. Griffiths 2019; Polyakova & Meserole 2019), mutta myös sen verkottuneen luonteen vuoksi “verkottuneeksi autoritarismiksi”. Rebecca MacKinnonin (2011) mukaan verkottuneessa autoritarismissa yksi valtapuolue hallitsee monia keskusteluita, mutta samaan aikaan se sallii kuitenkin jossain määrin keskustelua yhteiskuntaa koskevista ongelmista erilaisilla verkkoalustoilla.

Kiinassa kansalaiset ovatkin käyttäneet internetiä ja eri alustoja kiinnittääkseen huomiota sosiaalisiin ongelmiin tai korruption kaltaisiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Kiinalaiseen internetiin on muodostunut aika ajoin poleemisia julkisia tiloja, jotka järjestelmän osittain sirpaloitunut ja tilanteisiin mukautuva luonne on mahdollistanut (on sitten kyse Weibo-keskusteluista 2010-luvun alussa tai WeChatin pienemmistä ryhmäkeskusteluista). Tämän seurauksena keskimääräinen henkilö, jolla on yhteys verkkoon, saattaa kokea tiettyä vapautta toimia, mikä voi tuntua siltä, että hänellä on kyky puhua ja tulla kuulluksi tavoilla, jotka eivät ole olleet mahdollisia klassisen autoritaarisuuden alla. (Ks. Lei 2018; MacKinnon 2011.)

Kiinalaisesta näkökulmasta onkin mahdollista ajatella, että valtion massiivinen datankeruu ja monitahoinen valvonta, jotka ulottuvat kansalaisen arkeen esimerkiksi sosiaalisen luottoluokitusjärjestelmän muodossa, hahmottuvat myös jonkinlaisena valtion huolenpitona. Tällöin kiinalainen malli kehystyy dystopian sijaan uudenlaisena yhteiskuntasopimuksena, joka lupaa kansalaisille turvaa ja arjen sujuvuutta. (Chin & Lin 2022.)

Suhteessa läntisiin demokratioihin kiinalainen verkottunut portinvartijuus on joka tapauksessa keskittynyttä. Ote internetistä on tiukentunut Xi Jinpingin valtakaudella ja vain hieman yksinkertaistaen Kiinan mediaekosysteemissä jokainen toimija – niin kansalainen kuin yksityinen yritys – on riippuvainen kommunistisen puolueen hyvästä tahdosta. Tämä on korostunut vuosina 2021 ja 2022, kun Kiina on tiukentanut otettaan teknologiajäteistä. Kiinassa jokainen verkossa toimiva yritys on vastuussa kaikesta, mikä näkyy hakukonehauissa, blogialustoilla tai viestiverkostoissa. Juridinen vastuu yltää aina siihen, mistä käyttäjät keskustelevat. Tällä tavalla hallitus jakaa sensurointi- ja valvontavaltaa läpi teknologisen pinon yksityisille yrityksille, jotka ovat perustaneet satojen, jopa tuhansien, työntekijöiden moderointi- ja sensurointiosastoja. Räikeimmillään sensuroijat ovat pyyhkineet pois useiden toisinajattelijoiden tai kriitikoiden tilit ja niiden historian, mutta hallinnon kannalta tehokkaampaa voi olla, että käyttäjät saattavat itse nähdä julkaisemansa viestit, mutta muut eivät niitä näe. Samoin alustat estävät esimerkiksi tiettyjen sanojen ja ilmausten käytön, mikä rajoittaa jo sitä, mistä voi puhua. Tarvittaessa Kiina on valmis käyttämään valtion työntekijöitä trolliarmeijana, joka hyökkää yksittäisiä käyttäjiä vastaan tai suistaa keskusteluita raiteiltaan. (Ks. Hillman 2021; Strittmatter 2020; Griffiths 2019; MacKinnon 2011.)

Hong Kong Free Pressin David Bandurski (2017) kirjoittaa, että yhden palomuurin sijaan kyse on “yksilön ympäröivästä palomuurien parvesta”. Etenkin kun vastuu sisällöistä on ulotettu portinvartijayritysten ohessa myös chat-ryhmien sisälle eli tavallisiin käyttäjiin. Tavallisten kiinalaisten edellytetään verkossa noudatettavan ohjeita, joissa mainitaan esimerkiksi sosialistiset ydinarvot, positiivinen ja terve verkkokulttuuri ja vastuu siitä. Bandurskyn mukaan internet on ollut voimauttava tekijä Kiinassa, mutta se on toiminut myös Troijan puuhevosena, joka mahdollistaa valtiolle kansalaisten kaikkein intiimeimpienkin viestien seurannan.

Autoritaariseen portinvartijuuteen kuuluu, että eriävät mielipiteet tukahdutetaan, mutta niiden esittäjiä ei välttämättä pyritä tuhoamaan. Kiinassa portinvartijuus on kuorrutettu kommunistisen puolueen jargonilla, mutta ensi kädessä tavoitteena on rajoittaa kansalaisten ryhmätoimintaa ja estää kansalaisia näkemästä poliittisia vaihtoehtoja. Kiinan valtio on ikään kuin portinvartijoiden portinvartija, joka asettaa lait ja säädökset, joilla se pyrkii vahvistamaan ja legitimoimaan puolueen valta-aseman. Kerta toisensa jälkeen hallinto on osoittanut suurille digiyrityksille ja heidän omistajilleen sekä yksittäisille käyttäjille toiminnan rajat. Puolueen etu on, jos passiiviset kansalaiset hyväksyvät puolueen hallinnon ja keskittyvät elintason nousuun tai vaikkapa kaupallisen internetin tarjoamiin mahdollisuuksiin. Sen sijaan Xinjiangissa, jonka voi nähdä myös kiinalaisen järjestelmän eräänlaisena kokeiluna (ks. tietolaatikko), on tunnistettavissa myös totalitaristisia piirteitä.

Venäjän ja Kiinan digitaalinen autoritarismi ei ole ainoastaan sisäpoliittista, vaan siinä on merkittävä ulkopoliittinen juonne. Venäjä on tunnettu monipuolisesta informaatiovaikuttamisesta, kun taas Kiina seuraa tarkkaan paitsi omia kansalaisiaan myös Kiinaa koskevia lausuntoja ulkomailla. Kiina on suuren markkinansa ansiosta asemassa, jossa se on kyennyt “viemään” sensuurin rajojensa ulkopuolelle pakottamalla toimijoita joko kieltämään Kiina-vastaisia sisältöjä, muuttamaan kantojaan Kiina-myönteisiksi tai sensuroimaan itseään (O’Connell 2022). Ylipäätään autoritaarisen portinvartijuuden tulevaisuus näyttää kytkeytyvän erityisen vahvasti Kiinaan, sillä maa on alkanut viedä entistä voimakkaammin valvomiseen, mielipiteiden tukahduttamiseen ja manipulointiin käytettävää teknologiaa ja kouluttaa muita ei-niin-demokraattisia maita tuon teknologian käytössä (Polyakova & Meserole 2019).

4. Lopuksi: EU tarvitsee vision digitaalisesta viestinnällisestä hyvinvointivaltiosta

Viime kädessä informaatioympäristön portinvartijuudessa on kyse vallasta. Portinvartijuus on kykyä vaikuttaa siihen, mikä tieto löytää kansalaiset ja kuinka sosiaalinen todellisuus kehystetään. Uutismediat olivat 1900-luvun keskeisimpiä portinvartijoita. Portinvartijuutta tarkasteltiinkin pitkään nimenomaan yksittäisten toimittajien tai toimitusten valtana vaikuttaa siihen, millaista informaatiota portin läpi pääsi. Kuten yllä kerrottu tarina Mr. Gatesista osoittaa, valinnat saattoivat olla hyvin subjektiivisia, koska loppujen lopuksi jokainen toimittaja on kulttuurinsa edustaja ja maailmankuvansa vanki.

1900-luvun jälkimmäistä puoliskoa on pidetty uutisjournalismin ”kultakautena”. Journalismi ammattina professionalisoitui ja omaksui normatiivisen portinvartijaroolin. Objektiivisuus ideaalina nousi keskeiseksi kriteeriksi. Journalistien odotettiin tuottavan uutisia, jotka ovat julkisen keskustelun kannalta tärkeitä, ja välttävän uutisoinnissa poliittisia, sosiaalisia tai taloudellisia vinoumia. Etenkin länsimaissa uutisjournalismin asema yhtenä keskeisenä demokratian tukipilarina – neljäntenä valtiomahtina, vallan vahtikoirana – vakiintui. Journalismi itsenäistyi vallanpitäjistä ja sitä ohjaamaan luotiin tiukka eettinen koodisto ja vahva itsesääntely. Sääntelykehykseen kuului myös radio- ja televisiotoiminnan rajoittaminen esimerkiksi lupajärjestelmien ja yleisradiotoiminnan avulla.

Uutisjournalismi asemoi itsensä kansanvallan puolustajaksi mutta sen oma yleisösuhde säilyi etäisenä. Perusteltukin kritiikki oli helppo vetää silppurista läpi. Mielipidepalstoilla ääneen haluavat joutuivat sopeutumaan formaaleihin tyylivaatimuksiin ja toimituspäälliköiden joskus mielivaltaisiinkin päätöksiin. Tätä taustaa vasten Jeff Bezosin, Mark Zuckerbergin ja kumppaneiden innostuneet aikalaiskommentit portinvartijoiden murtumisesta on helppo ymmärtää. Heille internetin ja sosiaalisen median nousussa oli kyse nimenomaan pöhöttyneiden valtarakenteiden ja instituutioiden haastamisesta – vallan hajauttamisesta ja äänen antamisesta yhä useammille.

Yleisön roolin muutos onkin epäilemättä yksi informaatioympäristön digitaalisen murroksen merkittävimmistä vaikutuksista. Sen myötä myös portinvartijateoriassa painopiste on siirtynyt toimittajien tekemistä valinnoista entistä uloslausutummin siihen, miten käyttäjien mahdollisuus luoda ja levittää sisältöjä internetin tietoverkoissa ja sosiaalisissa kanavissa on muokannut porttien ja portinvartijoiden roolia.

Perinteisten portinvartijoiden horjuminen ei kuitenkaan johtanut, kuten hyvin tiedetään, vallan hajautumiseen, vaan 2010-luvun aikana entisistä altavastaajista kasvoi entistäkin mahtavampia portinvartijoita. Suurimmilla internetalustoilla, kuten Facebookilla ja Googlella, on valta vaikuttaa siihen, minkälaisia sisältöjä jopa miljardit ihmiset ympäri maailman kuluttavat. Julkaisuvolyymien kasvu on tarkoittanut myös murrosta portinvartijamekanismeihin. Yksi suurimmista tiedonvälityksen toimintalogiikkaa ja kulttuuria muokanneista muutoksista on se, että yksittäisten ihmisten tai organisaatioiden sijaan sisältöjen valikointia hoitavat yhä enenevässä määrin algoritmit ja tekoäly.

Suurten alustayritysten oligopolistista, tai jopa monopolistista, asemaa on verrattu länsimaissa 1950–70-lukujen radio- ja televisiomonopoleihin. Kansallisen sääntelyn tai valtiollisen viestintäpoliittisen ohjauksen näkökulmasta tilanne on täysin uusi. Ensinnäkään painettua sanaa ja sähköistä viestintää ei ole alustojen osalta mielekästä erottaa toisistaan, koska alustalla voi olla samassa viestissä tekstiä, kuvia, videoita, jopa pelejä, joihin kaikkiin kohdistuu erilainen sääntely. Toiseksi internetalustat ovat globaaleja toimijoita rajattomassa kyberavaruudessa, mikä haastaa kansallisiin tai alueellisiin normeihin perustuvan sääntelyn. Sananvapauden historian ja aatteellisen kehityksen näkökulmasta digitaalista murrosta onkin rinnastettu painokoneiden kehityksen ja sanomalehdistön synnyn kaltaisiin taitekohtiin.

Toistaiseksi länsimaat ovat näyttäneet kädettömiltä uusien portinvartijoiden ja digitaalisen murroksen edessä. EU:n lainsäädäntöpaketti tulee tarpeeseen, sillä se kiristää datajättien velvollisuuksia haittojen ehkäisyssä ja lisää yksilöiden mahdollisuuksia valvoa oman datansa käyttöä.

Informaatioympäristön portinvartijuuden näkökulmasta monet kysymykset jäävät silti ilmaan. Varsinkin pohjoismaisesta mediasääntelyn perinteestä katsottuna pelkkä riskien ja haittojen ehkäisyn näkökulma on kapea. Keskeinen kysymys on, miten pohjoismaisen viestinnällisen hyvinvointivaltioiden keskeisiä arvoja ja ideaaleja, kuten sisältöjen moninaisuutta ja moniarvoisuutta voidaan tukea ympäristössä, jossa kansallisen sääntelyn mahdollisuudet ovat rajatut. Laajemmin ratkaisematta on myös alustayritysten rooli osana demokraattisia yhteiskuntia. Tunnistavatko ne oman roolinsa viidentenä valtiomahtina, demokratian tukipilarina, ja alkavat kehittää omaa toimintaansa sitä tukevaksi? Vai pidättäytyvätkö ne voiton maksimoinnin logiikassa ja tyytyvät vain reagoimaan ongelmiin niiden ilmaantuessa? Nämä kysymykset tulevat olemaan entistä tärkeämpiä, kun viestintäteknologian alan investoinnit kohdistuvat web3-sovelluksiin ja metaversumin kehittämiseen. Teknologiaoptimistit esittävät kyllä web3:n utopiana, joka haastaa portinvartijat ja tuo mukanaan aidon demokratian, mutta mediahistoria ei tue tätä päätelmää: portinvartijuus muuttuu, mutta ei katoa mihinkään.

Suomen – ja Euroopan – kannalta digitaalisen ajan portinvartijuuteen liittyvät kysymykset ovat erityisen vaikeita, koska kyse on globaalisti toimivista alustayrityksistä, jotka ovat alkaneet kiinnittyä suurvaltapolitiikan näkökulmasta katsoen omiin valtablokkeihinsa, joista Yhdysvallat ja EU edustavat demokraattista portinvartijajärjestelmää ja Kiina autoritaarista. Jonathan E. Hillman (2021) kirjoittaa, että valtablokit pelaavat kaikki eri peliä: Yhdysvallat pelaa Monopolya, Kiina Risk-strategiapeliä ja EU peliä, jossa se yrittää sääntelyllä saada muut pelaamaan sen säännöillä. “Suuri irtikytkentä” (Inkster 2020), strateginen kilpailu, tapahtuu toistaiseksi ennen kaikkea Yhdysvaltain ja Kiinan välillä.

Tänä päivänä on selvää, että keskimääräisen internet-käyttäjän kokemus Yhdysvalloissa ja Kiinassa on hyvin erilainen. Amerikkalaiset alustayhtiöt eivät ole lukuisista yrityksistään huolimatta menestyneet Kiinassa, eivätkä kiinalaiset alustat ole Tiktokia lukuunottamatta onnistuneet valloittamaan länttä. Julkinen tila ja mahdollisuus mielipiteenilmaisuun poikkeavat selkeästi toisistaan. Informaatiokanavat, niihin vaikuttavat voimat, portit ja portinvartijat ovat järjestäytyneet toisistaan poikkeavalla tavalla.

Tilannetta vaikeuttaa, että internet on rakentunut hajautetun monitoimijamallin varaan ja valtioiden välillä on selkeitä jännitteitä sen suhteen, mitkä olisivat parhaat mahdolliset digimaailman pelisäännöt. Internet toimii teknisesti tiettyjen standardien ja periaatteiden mukaisesti ja yritykset ovat toki allekirjoittaneet omia julistuksiaan tai ehdottaneet “digitaalisen Geneven sopimuksen” solmimista, mutta globaalit valtakeskittymät pyrkivät muokkaamaan digitaalista kulttuuria mieleisekseen.

Se näkyy hyvin siinä, miten eri tavoin tässä työpaperissa esitellyissä esimerkkimaissa samat portinvartijamekanismit toimivat. Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton sanoi vuonna 2000 Kiinan suunnitelmista rajoittaa internetiä: “Onnea vaan. Se on kuin yrittäisi naulata hyytelöä seinään.” Siinä Kiina ja Venäjä ovat kuitenkin nyt onnistuneet, kun ne käyttävät teknologisia kyvykkyyksiään keskittääkseen sisäpoliittista valtaa ja rajoittaakseen informaation kulkua. Yhdysvallat ja EU sen sijaan ovat joutuneet havahtumaan sosiaalisen median aiheuttamiin ongelmiin kuten disinformaatio, poliittinen polarisaatio ja uusien valtakeskittymien syntyminen.

EU on tässä yhtälössä se toimija, joka pyrkii ratkomaan portinvartijakysymyksiä ilman, että yksikään suurista alustayhtiöistä pitää päämajaansa sen maantieteellisellä alueella. Tilanne ei ole ideaali, mutta se ei tarkoita, etteikö EU:lla olisi toimijuutta. Itse asiassa Euroopan maat ovat poikkeus globaalisti sen vuoksi, että ne edustavat yhdessä vahvaa, sääntelyyn kykenevää blokkia, eivät siksi, että niiden julkisuutta määrittelevät yhä enemmän ulkomaiset alustayhtiöt. Informaatioympäristön kiistojen kentällä sillä on selkeähkö agenda (portinvartijavaltaan liittyvien haittojen ehkäisy), ideologia (liberaali demokratia) ja kyvykkyydet (sääntely ja pehmeä valta), jotka voivat toimia pohjana sille, miltä digitaalisen ajan viestinnällinen hyvinvointivaltio näyttää.

Datajättien sääntelyn ohella EU tarvitsee selkeämmän vision siitä, miten voimakkaasti se on valmis tukemaan demokraattisia arvoja vahvistavaa portinvartijuutta. Euroopan tietosuojavaltuutetun testikäyttöön vuonna 2022 lanseeraamat sosiaaliset mediat – EU Voice ja EU Video – ovat merkkejä siitä, että EU:lla on halua vahvistaa digitaalista suvereniteettiaan myös uutta infrastruktuuria rakentamalla. Tietosuojavaltuutetun mukaan palvelut tulisi nähdä ensimmäisinä askelina kohti uudenlaista sosiaalista verkostoa, joka ei sisällä mainoksia, ei ole kaupallinen ja joka ei kerää tietoja käyttäjistä (European Data Protection Supervisor 2022). Ajatus julkisen palvelun sosiaalisesta mediasta voi herättää hilpeyttä, mutta asettuu kontekstiin, kun muistaa, miten tärkeää markkinoita tasapainottavaa roolia julkisrahoitteiset yleisradioyhtiöt ovat näytelleet monissa Euroopan maissa. Välttämättä polku kohti terveempää media- ja informaatioympäristöä ei tälläkään kertaa onnistu vain sääntelyä kehittämällä, vaan vaatii rinnalleen myös järeämpiä teknologisen pinon eri tasoille kohdistuvia rakenteellisia toimia.Lähteet

Lähteet

Aral, Sinan (2020) The Hype Machine: How Social Media Disrupts Our Elections, Our Economy and Our Health – And How We Must Adapt. HarperCollins.

Balkin, Jack M. (2004) Digital speech and democratic culture: A theory of freedom of expression for the information society. New York University Law Review 79(1): 1–55.

Balkin, Jack M. (2018). Free Speech in the Algorithmic Society: Big Data, Private Governance, and New School Speech Regulation. 51 UC Davis Law Review 615.

Bandurski, David (2017). China’s ‘Great Firewall’ is more akin to a ‘Great Hive’ of propaganda buzzing around individuals. Hong Kong Free Press 24.9.2017. Katsottu 29.8.2022.

Barzilai-Nahon, Karine (2008). Toward a theory of network gatekeeping: A framework for exploring information control. Journal of the American Society for Information Science and Technology, 59, 1493–1512.

Benton, Joshua (2022). Facebook looks ready to divorce the news industry, and I doubt couples counseling will help. Nieman Lab 16.6.2022. Katsottu 26.8.2022.

Bleich, Erik (2014). Freedom of Expression versus Racist Hate Speech: Explaining Differences Between High Court Regulations in the USA and Europe. Journal of Ethnic

and Migration Studies 40(2), 283–300. DOI: 10.1080/1369183X.2013.851476

Bradford, Anu (2020). The Brussels Effect: How the European Union Rules the World. Oxford University Press.

Bräutigam, Tobias; Cunningham, Francine; Aholainen, Maria; Geus, Marjolein, Kukorelli, Floora & Toivanen, Meeri (2022).EU-sääntely rakentaa reilumpaa datataloutta. Sitra työpaperi 7.6.2022. Saatavilla:. Katsottu 27.8.2022.

Cain, Geoffrey (2022). Totaalinen poliisivaltio: Tutkimusmatka Kiinan valvontakoneiston uumeniin. Atena.

Carmody, Tim (2012). Jeff Bezos: ’Even Well-Meaning Gatekeepers Slow Innovation’. Wired 13.4.2012. Katsottu 26.8.2022.

Chin, Josh & Lin, Liza (2022). The Two Faces of China’s Surveillance State. The Wall Street Journal 2.9.2022. Katsottu 22.9.2022.

Cohen-Almagor, Raphael (2015). Confronting the Internet’s Dark Side Moral and Social Responsibility on the Free Highway. Cambridge University Press.

De Vynck, Gerrit; Bella, Timothy & Bogage, Jacob (2021). A glitch at a key Internet company caused parts of the Web to crash Tuesday. It won’t be the last time. The Washington Post 8.6.2021. Katsottu 26.8.2022.

DeIuliis, David (2015). Gatekeeping Theory from Social Fields to Social Networks. Communication Research Trends, 34(1), 1–23.

Diamond, Larry (2010). Liberation Technology. Journal of Democracy, 21(3), 69–83.

Díaz Hernández, Marianne & Anthonio, Felicia (2022). The return of digital authoritarianism. Internet shutdowns in 2021. #KeepItOn. Access Now. Katsottu 28.8.2022.

Docventures (2014). Rikun iltasatu. Yle 16.10.2014. Katsottu 29.8.2022.

Donovan, Joan (2019). Navigating the Tech Stack: When, Where and How Should We Moderate Content? Center for International Governance Innovation 28.10.2019. Katsottu 26.8.2022.

Economist (2022). A dark state. Vladimir Putin is in thrall to a distinctive brand of Russian fascism. The Economist 28.7.2022. Katsottu 29.8.2022.

Epp, Alexander; Giesen, Christoph; Höfner, Roman; Moreno, Lina; Obermaier, Frederik; Obermayer, Bastian; Ohdah, Dawood; Stahl, Matthias; Tack, Achim & Zand, Bernhard (2022). Data Leak Provides a Look into China’s Brutal Camp System. Spiegel International 24.5.2022. Katsottu 27.8.2022.

EUVL C 340/109 (1997). Pöytäkirja jäsenvaltioiden julkisen palvelun yleisradiotoiminnasta C 340/109. Euroopan yhteisöjen virallinen lehti 10.11.1997.

European Data Protection Supervisor (2022). EDPS launches pilot phase of two social media platforms. Press releases 28.4.2022. Katsottu 4.10.2022.

Fowler, Geoffrey A. & Alcantara, Chris. Gatekeepers: These tech firms control what’s allowed online. The Washington Post 24.3.2021. Katsottu 26.8.2022.

Frantz, Erica (2018). Authoritarianism. What Everyone Needs to Know. Oxford University Press.

Freedom House (2022). Freedom in the World 2022. The Global Expansion of Authoritarian Rule. Freedom House.

Frenkel, Sheera & Kang, Cecilia (2022). As Midterms Loom, Elections Are No Longer Top Priority for Meta C.E.O. The New York Times 23.6.2022. Katsottu 29.8.2022.

Friedrich, Carl J. (1953). The Unique Character of Totalitarian Society. Teoksessa Friedrich, Carl J. (toim.): Totalitarianism, s. 47-59. Grosset & Dunlap, New York. 

Fukuyama, Francis & Grotto, Andrew (2020). Comparative Media Regulation in the United States and Europe. Teoksessa Persily, Nathaniel & Tucker, Joshua A. (toim.). Social Media and Democracy: The State of the Field and Prospects for Reform. Cambridge University Press, 199–219. 

Griffiths, James (2019). The Great Firewall of China. How to Build and Control an Alternative Version of the Internet. Zed Books.

Guest, Peter (2022). In the Dark. Rest of the World 26.4.2022. Katsottu 28.8.2022.

Hagey, Keach; Cherney, Mike & Horwitz, Jeff (2022). Facebook Deliberately Caused Havoc in Australia to Influence New Law, Whistleblowers Say. The Wall Street Journal 5.5.2022. Katsottu 26.8.2022.

Halli, Daniel C. & Mancini, Paolo (2004). Comparing Media Systems: Three Models of Media and Politics. Cambridge University Press.

Herkman, Juha (2012). Politiikka ja mediajulkisuus. Vastapaino.

Hillman, Jonathan E. (2021). The Digital Silk Road. China’s Quest to Wire the World and Win the Future. HaperCollins.

IFJ (2021). Hungary: Deterioration of press freedom under the pretext of COVID-19. International Federation of Journalists 17.6.2021. Katsottu 27.8.2022.

Inkster, Nigel (2020). The Great Decoupling. China, America and the Struggle for Technological Supremacy. Hurst & Company.

Ip, Greg (2021). Big Tech Is the West’s Surprise Weapon in Competition With Russia, China. The Wall Street Journal 3.8.2022. Katsottu 28.8.2022.

Judt, Tony (2005). Postwar: A History of Europe Since 1945. Random House.

Koponen, Johannes; Koskinen, Minea & Pullinen, Jussi (2022). Öyhökratia. Ketä kuunnellaan, kun kaikki puhuvat. Gummerus.

Kuper, Simon (2022). Why Twitter still rules (seriously). Financial Times 20.10.2022. Katsottu 1.11.2022.

Laidlaw, Emily (2010). A Framework for Identifying Internet Information Gatekeepers. International Review of Law, Computers & Technology, 24(3).

Lappalainen, Elina (2022). Internetin pimeimmät onkalot johtavat Suomeen. Helsingin Sanomat 17.9.2022. Katsottu 22.9.2022.

Lei, Ya-Wen (2018). The Contentious Public Sphere. Princeton University Press.

Leonard, Mark (2021). The Age of Unpeace. How Connectivity Causes Conflict. Bantam Press.

Lewin, Kurt (1951). Field theory in social science: Selected theoretical papers. Harper.

Linz, Juan J. (2000). Totalitarian and Authoritarian Regimes. Lynne Rienner Publishers.

MacKinnon, Rebecca (2011). Liberation Technology: China’s “Networked Authoritarianism”. Journal of Democracy 22(2), 32–46. DOI: https://doi.org/10.1353/jod.2011.0033.

McMillan, Imara (2019). Enforcement through the Network. Chicago Journal of International Law, 20(1), 252–290.

Miller, Christopher; Scott, Mark & Bender, Bryan (2022). UkraineX: How Elon Musk’s space satellites changed the war on the ground. Politico 8.6.2022. Katsottu 28.8.2022.

Milmo, Dan (2022). How ‘free speech absolutist’ Elon Musk would transform Twitter. The Guardian 14.4.2022. Katsottu 1.11.2022.

Müller, Jan-Werner (2021). Democracy Rules. Allen Lane.

Napoli, Philip M. (2019). Social Media and the Public Interest. Columbia University Press.

Newman, Nic; Fletcher, Richard; Robertson, Craig T.; Eddy, Kirsten & Kleis Nielsen, Rasmus (2022). Reuters Institute Digital News Report 2022. Reuters Institute for the Study of Journalism. Oxford University.

Nieminen, Hannu & Pantti, Mervi (2004). Media markkinoilla: Johdatus joukkoviestintään ja sen tutkimukseen. Loki-kirjat.

Neill, Lorcan (2022). Technology Stacks, Content Moderation, and the Far-Right:

A Multilevel Approach to Effective Deplatforming of Extremist Groups. A Thesis submitted to

The Faculty of The Columbian College of Arts and Sciences of The George Washington University.

Neuvonen, Riku (2019). Sananvapautta uusin silmin? – Viestinnälliset oikeudet yksilön oikeuksien turvaajina. Lakimies 7-8, 984–1009.

O’Connell, William D. (2022) Silencing the crowd: China, the NBA, and leveraging market size to export censorship. Review of International Political Economy 29(4), 1112–1134. DOI: 10.1080/09692290.2021.1905683

O’Hara Kieron & Hall Wendy (2018). Four internets: the geopolitics of digital governance. CIGI Papers No. 206. Centre for International Governance Innovation.

Pandow, Bilal Ahmad (2021). Communication blackout and media gag: State-sponsored restrictions in conflict-hit region of Jammu and Kashmir. Identities. DOI: 10.1080/1070289X.2021.1920772.

Polyakova, Alina & Meserole, Chris (2019). Exporting digital authoritarianism: The Russian and Chinese models. Policy Brief August 2019. Brookings Institution.

Romm, Tony (2019). Zuckerberg: Standing For Voice and Free Expression. The Washington Post 17.10.2019. Katsottu 26.8.2022.

RSF (2022a). RSF’s 2022 World Press Freedom Index: a new era of polarisation. Reporters Without Borders 3.5.2022. Katsottu 29.8.2022.

RSF (2022b). World Press Freedom Index: Hungary. Reporters Without Borders 3.5.2022. Katsottu 27.8.2022.

Ryan, Fergus (2021). Why Are Moscow and Beijing Happy to Host the U.S. Far-Right Online? Foreign Policy 22.1.2021. Katsottu 22.9.2022.

Salonen, Margareta; Olbertz-Siitonen, Margarethe; Uskali, Turo & Laaksonen, Salla-Maaria (2022). Conversational Gatekeeping – Social Interactional Practices of Post-Publication Gatekeeping on Newspapers’ Facebook Pages. Journalism Practice, DOI: 10.1080/17512786.2022.2034520

Satariano, Adam (2022). How Russia Took Over Ukraine’s Internet in Occupied Territories. The New York Times 9.8.2022. Katsottu 28.8.2022.

Selva, Meera (2019). Reaching for the off switch: Internet shutdowns are growing as nations seek to control public access to information. Index on Censorship, 48, 19–22. DOI: 10.1177/0306422019876438.

Seuri, Olli; Ikäheimo, Hannu-Pekka & Huhtamäki, Jukka (2022). What Happens When Platforms Mediate the Audience–Journalism Relationship? Teoksessa V. J. E. Manninen, M. K. Niemi & A. Ridge-Newman (Toim.). Futures of Journalism. Palgrave Macmillan, Cham (227–243).

Shaw Aaron (2012). Centralized and Decentralized Gatekeeping in an Open Online Collective. Politics & Society, 40(3), 349–388. DOI:10.1177/0032329212449009.

Sherman, Justin (2022). This year, Russia’s internet crackdown will be even worse. New Atlanticist 13.1.2022. Katsottu 24.11.2022.

Shoemaker, Pamela (1991). Gatekeeping. Sage Publications.

Shoemaker, Pamela & Reese, Stephen (1996). Mediating the message: Theories of influence on mass media content (2nd ed.). Routledge.

Shoemaker, Pamela & Vos, Tim P. (2009). Gatekeeping theory. Routledge.

Soldatov, Andrei & Borogan, Irina (2022). The New Iron Curtain. Center for European Policy Analysis CEPA 27.6.2022. Katsottu 29.8.2022.

Strittmatter, Kai (2020). We Have Been Harmonized. Life in China’s Surveillance State. Custom House.

Telling, Oliver & Criddle, Cristina (2022). Big Tech signs up to Indonesia’s strict content law. Financial Times 21.7.2022. Katsottu 29.8.2022.

Tufekci, Zeynep (2018). YouTube, the Great Radicalizer. The New York Times 10.3.2018. Katsottu 22.9.2022.

Vos, Tim P. (2015). Revisiting Gatekeeping Theory During a Time of Transition. Teoksessa T. P. Vos & F. Heinderyckx (toim.), Gatekeeping in Transition. Routledge, 3–25.

Vos, Tim P. (2019). Journalist as Gatekeepers. Teoksessa Wahl-Jorgensen, Karin & Hanitzch, Thomas (toim.): The Handbook of Journalism Studies. Taylor & Francis Group, 90–104.

Walker, Shaun (2022). Hungarian journalists targeted with Pegasus spyware to sue state. The Guardian 28.1.2022. Katsottu 27.8.2022.

Wallace, Julian (2018). Modelling Contemporary Gatekeeping. Digital Journalism, 6(3), 274–293, DOI: 10.1080/21670811.2017.1343648.

White, David Manning (1950). The “gate keeper”: A case study in the selection of news. Journalism Quarterly, 27(4), 383–390.

Wihbey, John P. (2019). The Social Fact. News and Knowledge in a Networked World. MIT Press.

Zakharov, Andrei & Churmanova, Ksenia (2021). How Russia tries to censor Western social media. BBC 17.12.2021. Katsottu 27.8.2022.

Kirjoittajat

Hannu-Pekka Ikäheimo, YTT, työskentelee projektijohtajana Sitran Demokratia ja osallisuus -teemalla, Uudet vaikuttamisen tavat -projektissa. Väitöskirjassaan Ikäheimo on tutkinut suomalaista EU-journalismia. Hän on myös yksi mediaympäristön muutosta käsitelleen Totuuden jälkeen -tietokirjan (2018) kirjoittajista.

Olli Seuri, YTT, on mediatutkija ja palkittu toimittaja. Hän on viime vuosina keskittynyt kirjoissaan ja tutkimuksessaan mediaympäristön muutokseen. Hän on myös yksi Totuuden jälkeen -tietokirjan (2018) kirjoittajista.